lauantai 28. joulukuuta 2013

Joulua

Tämä oli toinen jouluni Japanissa ja monin tavoin ensimmäisen kaltainen eli ei juurikaan jouluinen. Japanilaisen vuoden ykkösjuhlia on uuden vuoden hulinat talvella ja obon kesällä (juhla jolloin vainajat palaa hengailemaan vanhoille hoodeilleen), joulu on amerikkalaista tuontikamaa eikä siihen liity sen kummempia traditioita tai tunnelatausta. Paikallisten traumaattiset lapsuusmuistelot on vähemmän laatua ruma tilauspukki partnerinaan vähintään yhtä ruma joulumuori tulivat mahdollisesti muutaman glögin liikaa nauttineena taloon ja peljättivät kersoja ja enemmän laatua uutena vuotena ruma koira-leijona tuli taloon, haastoi mummon ankaraan tanssi-battleen, itketti kersoja ja puri näitä vielä päästä mennessään. (Tämä Kiinasta juurensa juontava perinne tunnetaan Japanissa nimellä shishimai.)

Mutta! Onneksi olen täällä tanssahtelevien koira-leijonainkin maassa onnistunut löytämään jokusen sellaisen tyypin, joka on kanssani tätä juhlaa parhaansa mukaan yrittänyt viettää, vaikkei siitä kamalasti ymmärtäisikään. Toverini hankki minulle kynttilän koska oli kuullut niitä Suomessa joulunaikaan paljon poltettavan ja kaukana kotoa tämä ele ilahdutti minua kovin.


Vuoden vipaksi ateriakseni Tokiossa jäi tämä oden (kuvasta puuttuu liemi koska se pilasi taiteellisen asetelmani......). Oden on sekalaisista raaka-aineista soija-dashiliemessä hauduttamalla valmistettu Japanin talviruokalajien numero yksi. Ilmojen kylmetessä lähikauppojen kassoille ilmestyy höyryävät oden-kattilat ja katujen varsilla papparaiset kaupittelee odenia salarymaneille pienistä kärryistä. Oma lemppariainekseni on toi harmaa konnyaku-klöntti, sillä vuosi Yamagatassa kultivoi musta suuren konnyakun ystävän. Aika pitkään en oikein siitä diggaillut, mutta kun sitten olin myymässä sitä jo legendaksi muotunutta sobaa, tyrkytti konnyaku-obasan minulle varrasta kaksin käsin aamuin illoin sanoen yamagataksi enryo sunede agarasshai tai machetto kuinnegayo ja jokusen pakko-konnyakun jälkeen valaistuin. Sen sijaan toinen yamagatalaisten rakastama herkku kalmarin jalka on edelleen yyh. D: Oon oikeastaan oppinut syömään kalmaria vasta Tokiossa kun siellä on tarjolla vähemmän luotaantyöntäviäkin ruumiinosia.


Saavuin Sendaihin keskellä yötä ja menin 24/7 auki olevaan washoku-ketjuravintolaan laittamaan tofupiffiä rinnan alle!


Vuoristossa lunta oli ehkä metri, kuten tästä professionaalista kuvasta hyvin näkyy!


Viimeiset kaks kuukautta oon hokenut, kuinka mun pitäis ostaa kengät, ja aatonaattona se vihdoin tapahtui! 23.12. on hallitsevan keisarin syntymäpäivä ja siksi kansallisen vapaapäivä. Yamagatan kylänraitilla oli tungosta kun japanilaiset ei halua pysyä kotonaan edes niinä harvoina vapaapäivinään. Ilma oli harmaa ja loskainen ja vuorten korkeimmat huiput pilvimassan peitossa ja joulusta ei ollut tietoakaan. Toverini ei tajunnut kalsareiden ja sukkahousujen eroa ja meitsi osti kuulkaas housut! En tykkää käyttää housuja kun vöissä ei riitä reiät eikä klapisäärissäni pituus, mutta sitten Uniqlo tuli hätiin ilmoittamalla pukukopin seinässä että vähintään 1990 jenin hintaisten housujen pulttujen lyhentämisen saa kaupanpäälle. <3____<3



Parkkipaikalta avautui kotikaupunkini tuo entinen! En tiedä oliko mulla näitä kuvia ottaessa tähtäimessä ura autolehdessä vai mistä nää kyseenalaiset sommittelut johtuu.


Jouluateria. Näitä oli 20 kappaletta.


FFX HD Remaster ilmesty jo täällä! <3__<3 Komia on.


Pukki toi alpakkapaitaani sopivia alpakkatarroja!!


Jepjop........

torstai 19. joulukuuta 2013

Kirjoista ja mahoista

En oo varmaan koskaan vilkuillut kelloa yhtä kiivaasti kuin tänään fonologian tunnilla. Mutta nyt oon lomalla! Kokonaista kaksi viikkoa. Lomalla pitää opiskella fonologian tenttiin ja lukea Haruki Murakamin Hard-Boiled Wonderland and the End of the World kirjallisuuskurssille. Joten aloitin tietenkin hupilukemisena Dazain Shayoun (Laskeva aurinko). Dazaista on tässä kehkeytymässä yksi japanilaisia lempikirjailjoitani. Ningen shikkaku oli ainakin japaniksi hysteerinen. Harvassa on ne semi-omaelämäkerralliset romaanit, joissa päähenkilö yrittää toistuvasti itsemurhaa yksin ja yhdessä, sekaantuu (1930-luvun Japanissa ankarasti kiellettyyn) kommunismiin, hylkää perheensä, alkoholisoituu, vetää oopiumia, joutuen mielisairaalaan ja onnistuu kaiken tämän keskellä tasapainottelemaan kerronnassaan jossain komedian ja tragedian rajalla. 

Murakami Harukista mä en oikein oo koskaan välittänyt. (Sen sijaan kollegansa Murakami Ryuu on jees, suosittelen tekeleitään Japanin nykykirjallisuudesta kiinnostuneille.) Ajattelin mennä siitä mistä aita on matalin ja lukaista tekeleensä englanniksi koska ne on niin kulttuurisista koodeista riisuttuja ja maailmanlaajuinen lukijakunta mielessä kirjoitettuja, että käännöksessä ei paljoa häviä. Taannoisessa senseini kenkyuushitsun tapaamisessa saksalainen esitti tosin varsin järisyttävän tulkinnan After Darkista ja sai mut näkemään asiat hieman uudessa valossa. Senseikin oli niin onnessaan, että uhosi tarttuvansa tekeleeseen uudestaan, vaikka oli aikaisemmin sen jättänyt kesken huonona ja tylsänä. Saksalainen sanoi, että tekele on huono ja tylsä mutta sopii väitöskirjan teoriaan kuin nakki silmään. :D Oon joskus miettinyt, oonko tosiaan ainoa, joka ei kamalasti innostu Harukista, mutta tässä tapaamisessa sain vihdoin kauan kaipaamani synninpäästön kun kaikilla muillakin oli aika laimeat tunteet tuotantoaan kohtaan. Niin ja joskus taannoin Vaasassa Jouni-sensei saattoi verrata Harukia Laila Hirvisaareen?? :::::D

Se tekeleistä!


Kävin tänään pikapikaa Harajukussa hoitamassa parit viime hetken joulu- ynnä muut sekalaiset hankinnat. Naiivisti ajattelin, että ehkä jäätävässä tihkusateessa kello kolmelta torstai-iltapäivänä Takeshita doorilla ei olis niin kamalan ruuhkaisaa. Olin väärässä. Keikkuvien sateenvarjojen jono jatkui kohti ääretöntä ja sen yli.



Shibuyassakin pikaisesti kirjakaupassa asioin. Pari muutakin jamppaa näytti olevan liikenteessä.


Sain syntymäpäivälahjaksi myös kapibarasan-aiheisen haramakin eli mahakääreen. :D Japanissa maha on hyvinvoinnin a ja o. Kaikenlaisissa oksetus- ja ällötys- ja tuskatiloissa kehotetaan pitämään maha lämpimänä. En tiedä, liittyykö tää siihen, että Japanissa ihmisen sielun on perinteisesti uskottu pitävän mahassa matalaa majaansa. Seppuku/harakiri ainakin juontanee juurensa tästä uskomuksesta. Japanin kielessä on paljon mahaan liittyviä idiomeja: ilkeä tyyppi on mustamahainen (腹黒い haraguroi/腹が黒い hara ga kuroi), kimpaantuessa maha seisoo (腹が立つ hara ga tatsu), ja kun puhutaan suu puhtaaksi niin halkaistaan maha (腹を割るhara wo waru). Lempimahasanani on kuitenkin betsubara eli toinen maha. Vaikka olis just syönyt itsensä ähkyyn joulupöydässä, japanilaisen ajattelutavan mukaan pari palaa kaakkua mahtuu kuitenkin vielä betsubaraan.

Se mahoista!

Ja muustakin! Tältä erää! Sillä näin kello yksi yöllä ajattelin keittää riisiä ja pakata matkalaukun sillä huomenna meitsi jättää nämä vesisateet ja valosaasteet ja menee Touhokuun liukastumaan lumessa. Päätän raporttini tähän!

tiistai 17. joulukuuta 2013

Merkkejä elon

Minuutit ovat kuluneet, viikoiksi vaihtuneet! Toisinaan nämä minuutit ovat olleet piinallisia. Esimerkiksi viime viikolla kun pidin toisen esitelmäni. Tai jokin aika sitten kun osallistuin senseini tutkimusryhmän tapaamiseen. Tapaaminen kesti kuusi tuntia. Saksalainen tohtorikoulutettava esitelmöi intermedialisuuden käytöstä Japanin nykykirjallisuuden analyysissa. Esitelmän ja keskustelun jälkeen siirryimme Komabasta Shinseniin kiinalaiseen ravintolaan, jossa siirsimme pöytää niin että seinäkoriste irtosi ja jatkoimme sitten keskustelua esitelmästä kolme tuntia. Lopuksi sensei taiteili minulle ruoantähteistä muovirasiaan bentoun, vierin yhä kauhusta jäykkänä alas mäkistä katua ohi lovehotelien ja yli ratakiskojen ja ajelin nelikymppisen hongkongilaisen tohtorismiehen kanssa täpötäydellä illan viimeisellä junalla yhden pysäkkivälin kotia. Tapaamisessa kaikki muut olivat joko tohtoreita tai sellaisiksi opiskelevia. Tässäpä kuva minusta paikanpäältä:


Lisäksi olen sitten viime näkemän lukenut kolme japaninkielistä romaania, piipahtanut Yamagatassa sekä viimeisimpänä urotekonani täyttänyt 26 vuotta! Ilokseni torstain fonologian jälkeen mulla alkaa kahden viikon loma, josta jouluosion vietän Yamagatassa ja vuodenvaihteen Miyagin rannikolla Tyynenmeren talvituulosten riepoteltavana. Ehkä tämän loman innoittamana aktivoituisin täällä blogissanikin.

Viime sunnuntaina täytin siis 26 ikävuotta. Minulla oli aiheen tiimoilta kovat bileet lauantaina. Kävimme Yamagatan Tasukezushissa tuhlaamassa rahamme hieman kalliimpiin sushiannoksiin. Sushimestoissa on kiva käydä eri vuodenaikoina kun niiden menut vaihtelee vuodenajoittain. Syntymäpäivänäni minua onni potkaisi, sillä lempikalani madai (pagrus major latinaksi, mikälie suomeksi) ei kuulu Tasukezushin vakiokalustoon, mutta lauantaina se sattui olemaan päivän erikoislistalla. Olin tämän kuullessani niin innoissani että iskin puikolla silmään. Kertoo ehkä jotain arkieloni jännittävyydestä, mutta tämä odottamaton kohtaaminen madain kanssa oli viime aikojen kohokohta. Juhlavan Yamagatan ukkojen seassa tiskillä takki päällä syödyn aterian jälkeen lainasimme 80-luvun scifi-manga Kiseijuun kaikki kymmenen osaa ja luimme ne.


Tämä veijari tässä on madai. <3___<3 Se on täydellinen paitsi maullisesti ja rakenteellisesti niin myös visuaalisesti. Helmenvalkoista, läpikuultavaa lihaa reunustaa vaaleanpunainen seepraraita ja sori nyt en pysty tähän, tunteet nousevat pintaan. 

Kovat olivat siis bileet. Kovat olivat myös lahjat. Sain tämmöisen:


Se on Kapibarasan-viitta! Josta saa myös hameen, boleron sekä tyynyn. Pukeudun tähän joka päivä kämpässäni.........8------) Kiitos japanilainen insinööritaito.


Lapaaseni.


Yliopistolla joskus vaahteran ikuistin.


Meanwhile in Yamagata.

Muuten Japanissa on tapahtunut sellaista, että paikallinen parlamentti hyväksyi kiistellyn valtionsalaisuuslain, joka on perijapanilaiseen tapaan niin epämääräinen, että se antaa hallitukselle vapaat kädet määritellä mikä tahansa itselleen epämieluisa asia erityissalaisuudeksi. Se on sitten kätevä tehdä Korea- ja Fukushima-mokailuista erityissalaisuuksia ja laittaa uuden lain nojalla vankilaan jokainen toimittaja, joka näitä totuuksia uskaltautuu kaivelemaan. 

Iloisempi uutinen on, että perinteinen japanilainen keittiö washoku pääsi Unescon kulttuuriperintökohteiden listalle. NHK (paikallinen Yle) juhlisti asiaa näyttämällä dokumentin japanilaisen soijakastikkeen valmistuksessa käytetyn homesienen kasvatuksesta. Japanilaiset ruokaohjelmat on taidetta. Pitkiä hidastuksia, lähikuvia, valoja ja varjoja. Tässäkin dokumentissa näytettiin ensin kuinka sadepisarat tippuivat Kioton katonräystäiltä puutarhaan ja sitten kuinka puutynnyrissä käyvät soijapavut poksahtelivat niin kuin suuret sadepisarat veden pinnalla. Jossain vaiheessa keittiömestari leikkasi lempikalaani vinottain terävällä veitsellä kohtauksessa, joka tuntui piinaavan pitkältä. Piinaava odotus palkittiin kun se tarkkaan leikattu pala upotettiin soijakastikkeeseen joka imeyty niihin niin ku toinen veri, ja kun se soijasta värjäytynyt kalanpala nousi soijakulhosta niin kuin jättiläiskultakala muumeissa niin me vaan kiljuttiin aaaa ja oooo. Viimeisessä kohtauksessa metallisesta hanasta putosi ensin pari soijatippaa ja melodramaattisen musiikin yltyessä tipoista kasvoi räjähtäen paksu soijan virta, johon lyhyen hetken verran heijastuivat homesienimestarin kasvot kuin klassisessa kirjallisuudessa konsanaan. Tämä homesienimestari sitten totesi että kukka on kukkinut ja kantanut hedelmän, minkä jälkeen kuvansa liukeni soijaan.

Nyt on tehtävä tälle soijanhimolle jotain.