torstai 13. marraskuuta 2014

Japanin murtehista

Hölykynkölökyn! Laitetaas tähän alkuun torstain kunniaksi humppa, joka soi aina tostaisin entisessä vakiomarketissani Tokiossa.



==========D Mokuyoubi wa hitori demo kite kite, famirii demo kite kite. Tuu torstaisin vaikka yksin, tuu vaikka hela familyn kanssa. Tämä luritus soi torstaisin tauotta jokaisella osastolla, ja tuli sitä jammaillessa laitettua koppaan yks jos toinenkin ruokaostos, jotka vähemmän inspiroituneena olis varmasti jääneet hyllyyn. Suomalaisilla kaupoilla on vielä opittavaa asiakkaan aivojen sulattamisesta. (Syy, miksi tässä jollotuksessa ja videossa seikkailee klapi on se, että torstai on japaniksi puun päivä. Niin hyvää puuta.)

Viime aikoina sen sijaan ei tätä inspiraatiota ole näkynyt. Olen kokeillut kaikkea: katsonut animea kylpyammeessa, kuunnellut honkongilaisia iskelmiä, haistellut homejuustoa, käyttänyt hachimakia jossa lukee 必勝 (varma voitto), katsellut paljon kuvia mäyristä ja käynyt jopa Kauhavalla. Vaan ei. Seminaariaiheeni on yhä paska ja metodologiselta osaamiseltani olen kuin roiskeläppä italialaisessa pitseriassa ja lisäksi pelkään kuuluvani siihen riskiryhmään, jolle liiallinen pääainelaitokseni kanssa tekemissä oleminen voi aiheuttaa veritulpan. Viime marraskuussa olin vuorilla katselemassa ruskaa. Eilen olin S-marketissa palauttamassa pulloja. Jonkinlaista Japani-kaipuutakin siis on ilmassa. Vaikka eihän se japanilainen arkielo oo erityisen glamöröösiä sekään: tällä viikolla poikaystäväni työtehtävä oli pyydystää sendailaisesta joesta 200 kiloa mädäntyneitä lohenraatoja. Mutta ainakaan Japanissa en tuntenut tätä gradutuskaa.

Laitan tähän kuvitukseksi vaikka pari otosta riisinpuhdistuskopista! Tokiossa riisit myydään kaupassa valmiiksi kuorittuna, mutta landella monet käy agrimarketissa ostamassa säkin ruskeaa riisiä (玄米, genmai) ja menee sitten tällaseen koppiin (精米所, seimaijo) irrottelemaan riisistä leseitä (糠, nuka). Lopuksi kone syöksee kidastaan valkoista riisiä (白米, hakumai), jonka valkoisuusaste riippuu siitä, kuinka suurilla asetuksilla leseitä on valittu irrotettavan. Tämä tulee aika paljon halvemmaksi kuin valmiiksi käsitellyn riisin ostaminen.

No filter, no makeup, no shower ja taustalla riisinkuorimislaite, tästä ei blogipotretti imartelevammaksi muutu. :D Oon kuitenkin ylpeä tästä yhdennäköisyydestäni hiiriin, ja poikaystävän kanssa tuumittiinkin, että mähän voisin yrittää uraa tällaisen kopin riisinjyvän nakertajana jos kaikki muu epäonnistuu.


Sitten asiaan! Lupasin näistä japanin murtehista vielä eriksen kirjoittaa.

Aloin vain miettiä noita murteita, voisitkohan kertoa niistä lisää? Kuten ymmärtävätkö kaikki eri murteiden puhujat toisiaan? Onko ne verrattavissa jotenkin suomen murteisiin; vähän niinkö että lappilainen ymmärtää jotensakin stadilaista mutta ei kuitenkaan jokaista sanaa. Onko murteilla niihin liittyviä ennakkoluuloja yms? Esim. jonku murteen puhujaa pidetään maalaistollona, toista metropoli-hienostelijana. Onko sulla heittää mitään leffavinkkejä, missä kuulis näitä murteita tota videoo enemmän? :)

Eri murteiden puhujat ei aina ymmärrä toisiaan. Erityisesti Touhokun (etenkin Aomorin Tsugarun alue), Kagoshiman ja Okinawan murteet koetaan usein vaikeaksi ymmärtää (jotkut kielitieteilijät laskee Okinawan murteen omaksi kielekseen, mutta kielipoliittisista syistä sen virallinen luokitus on yhä murre). Sanaston ja poikkeavan kieliopin lisäksi kyseisissä murteissa on käytössä äänteitä, joita yleiskielessä ei tunneta. Oon kyllä Suomessakin törmännyt siihen, että mua ei aina ymmärretä, jos pistelen menemään kauhavaksi. :D Vasta Helsinkiin muutettuani havahduin, että roikootella, kurkoone, juluppi ja joppari ei ookaan maanlaajuisessa käytössä. Kerran myyjä ei ymmärtänyt, kun sanoin mottaasi tuavviheriä. :::D Ottaisin tuon vihreän olisi tämä epä-pohojammaaksi. Siispä olen oppinut kääntämään kauhavalaisvaihteen pienemmälle Helsingin kylänraitilla. Se oli musiikkia sielulleni, kun joskus perjantaisin astuin junaan ja kaiken siis niinku silleen dösäl himaan -molotuksen jälkeen vaunussa joku maanmies sanoi selevällä suamen kiälellä tuloo ja menöö ja mihinä.

Murteisiin liittyviin mielikuviin mulla on antaa jopa tutkimustietoa! Japanissa eri murteisiin liittyy vahvoja mielikuvia ja ennakkoluulojakin, mutta pohjimmiltaan ne selittyy eri murrealueiden historiallisella asemalla eikä niinkään sillä, miltä murre kuulostaa. Murteista suosituin on Kioton murre. Poikaystävänikin nimesi sen kysyttäessä lempimurteekseen. Kioton murteeseen liitetään positiivisia mielikuvia tyyliin hienostunut ja ylväs, koska Kioto on kuitenkin historiallisesti ollut japanilaisen korkeakulttuurin kehto ja keskus. Kiotolaiset on myös kuuluja epäsuoruudestaan, mikä tietenkin vetoaa japanilaiseen mielenmaisemaan. Kioton murteessa on erikseen muodollinen ja tuttavallinen puhetyyli, mikä sekin viehättää japanilaisia. Kaiken kaikkiaan japanilainen estetiikka ikään kuin tiivistyy Kioton murteessa.

Kiotolaisten lisäksi oosakalaisilla ja muillakin Kansain veikkosilla on hyvin vahva alueellinen identiteetti ja ylpeys omasta murteestaan. Oosakalainen voi ihan hyvin toimitella murteella kaikkialla oikeussalista tv-lähetykseen tuntematta häpeän häivää. Historiallisesti Oosaka on ollut kauppiaiden kaupunki eikä sen oo tarvinnut taipua samuraihallinnon ikeen alla, vaan päinvastoin kauppiaat saattoivat pyöritellä samuraita mielensä mukaan lainaamalla näille rahaa kun hallinto oli taloudellisissa vaikeuksissa, mistä johtuen oosakalaisten alueellinen itsetunto on aina ollut korkea. Oosakalaiset ovat huumoriveikkojen maineessa: perinteinen japanilainen standup eli manzai kehittyi nykyiseen muotoonsa Oosakassa, ja Oosakan murretta käytetään usein huumorikeinona.

Satamakaupunkien murteet koetaan usein karkeiksi. Etenkin Kyuushuun murteiden mielikuva on karkea ja ronski. Kyuushuu on myös aina ollut Japanin mafian eli yakuzan ydinaluetta (Fukuokassa on eniten yakuza-klaaneja koko Japanissa ja Fukuokan maine siksi huono), mikä osiltaan vaikuttanee siihen, kuinka paikalliset murteet koetaan. Tutkimusten mukaan Kyuushuulla suurinta häpeää murteestaan kantavat kagoshimalaiset, joiden murretta ei ymmärretä edes naapuriprefektuureissa saatika sitten Tokiossa.

Kaikista murrealueista noloimman leimaa kantaa kuitenkin armas Touhoku. Historiallisesti Touhoku on ollut köyhä ja valtakunnan kannalta merkityksetön takapajula, joten paikalliseen puheenparteen liitetään sellaisia adjektiiveja kuin vanhanaikainen, likainen ja juntti. Touhokun murteista käytetään myös nimitystä zuuzuu-ben, joka kuvaa sitä, miltä ne ulkopuolisen korvaan kuulostaa (zuuzuunuunuu) ja on sävyltään halventava. Siinä missä oosakalainen haluaa kaikkien tietävän että oosakasta ollahan, pyrkii touhokulainen piilottamaan taustansa. Mutta! Toisaalta tässä kaupungistumisen tiimellyksessä ja yhteisöllisyyden vähetessä on Japanissakin kasvanut kaipuu aikaan menneeseen, ja tähän kaipuuseen haetaan vastausta Touhokusta, jonka perukoilla elämä on vielä yksinkertaista verrattuna Tokioon. Touhokun murteet koetaan sivistymättöminä mutta toisaalta myös lämpiminä, rauhoittavina ja aitoina. Touhokusta on tullut koko Japanin mummola, joka edustaa kaikkea sitä vanhaa yhteisöllisyyden kulttuuria, josta modernisaation myötä on vieraannuttu. Yhdessä tutkimuksessa Touhokun murteet sai kaikkein vähiten pisteitä kohdassa "sopii nuorisolle" ja kaikkein eniten pisteitä kohdassa "sopii vanhuksille", mikä kiinnitti huomioni, koska nää Touhokun murteisiin liitetyt negatiiviset ja positiiviset stereotypiat menee yks yhteen vanhuksiin liitettävien stereotypioiden kanssa: murteiden puhujat on lämpimiä mutta vaarattomia. (Tein siis Japanin vanhusstereotypioista kandini.)

Mulla ei nyt tuu yhtäkään murre-elokuvaa mieleen. Murakami Ryuun 69 on kirjoitettu Nagasakin murteella ja sama meno tais jatkua sen elokuvaversiossakin? NHK:n pukudraamoissa sen sijaan murtehet paukkuu! Tämän hetken aamusarja Massanissa pistellähän menemään oosakaa ja hiroshimaa ja taiga-ikisuosikissani Ryouma-denissä Tosan (nykyinen Kouchi) murre nostattaa tunnelmaa. Tässäpä Fukuyama Masaharu ja Aoki Munetaka uhittelevat toisilleen tosaksi.


Kuyashuute kuyashuute yoru mo nemurengazeyo. :D En pääse yli tästä sarjasta.

Tattis kysymyksistä! Seuraavalla kerralla joudunkin taas keksimään jutunjuurta ihan itte. Kuulemiin!

perjantai 7. marraskuuta 2014

Raburabu

Löysin kätköistäni muistikortin, jolla oli vanhalla kameralla otettuja kuvia vuosien takaa Yamagatasta. Kun käytiin kesäisillä vuorilla savivalamossa ja sake-kaupassa.

Ignoratkaa toi aivastaja. :D


Yamagataan ei oo enää paluuta. Kuvan oyaji-pyyhettä kantava köyhän miehen Eita sen sijaan on yhä mukana lollottelemassa. Paras löytöni Yamagatassa! Tai näin elämässä muutenkin. Neliapilaa en oo koskaan löytänyt, mutta mainion japanilaisen kääpäsen kylläkin. Ekasta kohtaamisestamme on nyt yli kolme vuotta, tässähän aletaan kohta olla vanhoja kuomia.

Aloin poikaystäväni kehotuksesta katsomaan NHK:n eli Japanin yleisradion uutta asadoraa/aamusarjaa nimeltä Massan. Perinteisesti nää aamusarjat on olleet aika hajuttomia ja mauttomia, kun ei valtion kanavalla aamukasilta voi kovinkaan shokeeraavaa materiaalia näyttää, mutta tästä Massanista oon liekeissä. Melkein tirautin jo parit kyyneleet, kun alkutunnarissa Nakajima Miyuki veisasi menemään että natsukashii hitobito, natsukashii fuukei, sono subete to wakaretemo anata to arukitai (muistojeni ihmiset, muistojeni maisemat, vaikka minun täytyisi jättää ne kaikki haluan kulkea kanssasi). Aiheena on japanilaisen miekkosen ja skotlantilaisen naikkosen avioliitto 1920-luvulla, kun mistään monikulttuurisista liitoista ei oltu vielä kuultukaan. Tarina sijoittuu Hiroshimaan ja Oosakaan ja kaikenlaisten kulttuuristen yhteentörmäyksien lomassa pyritään valmistamaan ihka ensimmäinen japanilainen aito viski. 1920-luvulla maailma oli toki toisenlainen, ja mutkin on poikaystäväni perheessä otettu hyvin vastaan vaikka en osaakaan asetella kukkia enkä pysty istumaan seizassa kahta minuuttia kauempaa, mutta silti koen pientä sielujen sympatiaa näiden päähenkilöiden kanssa. Onneksi he ovat kanssani vielä 130 jaksoa. ::::::::D (Nämä asadorat siis kestävät aina 15 minuuttia per jakso.) Lisäksi mua ilahduttaa, kun jokaisen jakson lopussa näytetään japanilais-muunmaalaisissa suhteissa elelevien katsojien lähettämä kuva ja joku cheesy kommentti. Tuntemattomat kohtalotoverit ja heidän menestystarinansa lämmittävät mieltäni. Vaikka suurimmassa osassa tapauksia ei-japanilaisen roolissa onkin mies. Ehkä siksikin tää Massan kaikessa asadoramaisuudessaankin puhuttelee mua, harvemmin kun näkee mediassa tai yhtään missään muuallakaan japanilaisen tai ylipäätään aasialaisen kanssa heilastelevia länkkärimuijjia.

Massan!! Tamayama Tetsuji on ollut päiväunieni kohde jo vuodesta nakki ja tämä Ellien näyttelijäkin on liikkis ja lisäksi näillä näyttelijöillä on jopa kemiaa ottaen huomioon kuinka puisevia asadora-romanssit yleensä on!


Poikaystävä sanoi, että sarjan katsominen tuntuu välillä oudolta, koska osa dialogista on kuin suoraan meidän joistain keskusteluista. Ja tottahan se on. Jopa muinainen mä en tullu Japaniin vaan odottelemaan sua sun huoneeseen!!!111 -flippaukseni ja poikaystäväni mähän teen kaiken sun parhaaksesi!!!!1 -reaktio olivat päässeet mukaan menoon. Kuka on tämä käsikirjoittaja ja miten hän on päässyt salakuuntelemaan elämääni???? Yhdessä jaksossa päähenkilö sanoi muri shite nipponjin nanka narande Erii wa Erii no mamma de sono mamma no Erii de washi no soba ni otte kure (älä yritä väkisin muuttua japanilaiseksi vaan oo kanssani sellaisena kuin oot). Mullekin on nämä sanat joskus lausuttu. Paitsi että nimeni ei oo Ellie eikä poikaystäväni käytä itsestään pronominia washi saatika puhu Hiroshiman murretta.

Jokunen heikompikin hetki on näiden kolmen vuoden varrelle siis mahtunut. Tää on maailman suurin klisee, mutta enemmän nää ajoittaiset kulttuurierot on kuitenkin tarjonneet elämääni viihdettä ja sisältöä kuin tuskastumista - tai sitten tuskastumisen kautta on päästy jonkinlaiseen katharikseen ja sitä kautta saatu uutta pontta elon tielle. Ollaan kummatkin kasvettu sellaisessa näennäisen yhtenäiskulttuurin lintukodossa, että ihan tervettä ja kasvattavaa itse kullekin aika ajoin joutua oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Eikä niitä kulttuurieroista johtuvia ongelmia suhteessamme edes kamalasti oo. Suurimmat erot entisiin heiloihini on, että tämä nykyinen puhuu japania ja tykkää syödä riisiä pyttipannun kanssa. Ja kuinka se Seinäjoen Citymarketissa käydessään taivasteli ihailun sekaisessa hämmennyksessä, kuinka kassatyöntekijällä saattoi olla kirkkaanpunaiseksi värjätyt hiukset. :'D Japanilaisiakin on kuitenkin joka lähtöön. Varmaan suhteemme ongelmakohdatkin olisivat toisenlaiset, jos poikaystäväni ei oliskaan miyagilainen biologi vaan tokiolainen host tai Amerikassa asunut botchan tai hiroshimalainen viskinvalmistaja 1920-luvulta.

Tällanen parisuhdeavautuminen tällä kertaa! Ehkä Massanin inspiroimana vielä joskus avaudun tästä japanilaisen riiaamisesta! Vaikka kaikki kokemukset onkin omiani eikä siksi välttämättä yleistettävissä. Mutta ens kerralla jorisen japanin murtehista kun sen piti olla tänään aiheeni mutta sit harhauduin mulle teille. Vi ses!


Tääkin kuva on vanhasta kamerasta kun käytiin ekaa kertaa Akitassa!