Uusi blogi

Heissuliveissulihei! En kestä tätä bloggeria enää yhtään sekuntia kuulkaas!!! Tulkaa kanssani uuteen osoitteeseen, johon pääsee tästä: https://suomijapanisiiri.wordpress.com/


Jäähyväiseni Bloggerille:

Päivien viemää

Päivässä on syksyn tuntua!

Sendai jumiutui pitkittyneeseen syyssaderintamaan eikä sardiinipilvistä tai koristautuvista vuorista ja muista syksyn ilmiöistä ollut tietoakaan, mutta tänään tihkuverhon hälvettyä pyykki on kuivunut ja jalakoja palellut. Hurraa! Kauden kurpitsat ja sienet ja purppurabataatit on ilmestyneet kaupan lähiruokakoppaan, ja viimeksi mettässä käyskennellessäni polulle oli pudonnut jo jokunen tammenterho, vaikka ruskaa saadaankin odottaa pitkälle lokakuuhun. Syksy on Japanissa paitsi lehtien ja kuun ihailun niin myös syöpöttelyn aikaa: helteiden hellittäessä täällä alkaa joka nurkalta kaikua fraasi shokuyoku no aki, ruokahalun syksy. Ruokahalun ajatellaan kasvavan syksyllä, ja sehän on mitä oivin syy piipahtaa tänne popsimaan kastanjariisiä ja grillattua sairaa!

Tein amazu ankakea.

Tässä on munakoiso ja myouga menossa misosoppaan.

Tämmöinen dinner (umeboshi-okra-soba).

Tofu-kiinansipuli-enoki-mössö.

Vihanneskaupassa oli syksy.

Sitten muihin uutisiin. Paperinpyörittelyrumbani on tullut päätökseen. Nyt on uusi sukunimi husbandin perherekisterissä, ja vieläpä oikein komiasti kanjeilla. Perhetekisteriasioita voidaan käsitellä ainoastaan siinä kunnassa, jossa henkilö on syntyessään ollut kirjoilla, minkä vuoksi yksi vaivainen tietojen muutos oli taas monen mutkan takana. Vaikka asuttaisiin kaukaisella saarella Okinawalla, pitäisi sieltä lähteä Ishinomakin virastotalolle asioimaan. Omien tietojeni saaminen 8000 kilometrin päästä oli paljon yksinkertaisempi juttu. Unohdin laittaa nettilomakkeeseen maininnan apostillesta, mutta sekin hoitui lähettämällä sähköpostia perään. Ainoa pulma ilmeni Japanin päässä, kun posteljooni ei voinut toimittaa kirjettä laatikkoon, koska postin tietojen mukaan tässä asunnossa asuu husband. Nettilomake, jolla osoitteenmuutos menee perille sekä postiin että maistraattiin, siinäpä vasta keksintö! Täällä keksinnön tilalla on pieni viheriä lappu, johon piti piirtää ympyrä mikäli täällä todellakin asuu joku Siiri, ja luetteloida lisäksi kaikki muut saman katon alla majailevat. Tämän lapun sitten kiikutin junan kyyditsemänä Shiogaman kaupunkiin, josta sain postini. Kotiovella odotti toinen samanmoinen lappu, jossa tällä kertaa tiedusteltiin, asuuko mahdollisesti myös Shibuya Shinobu kanssamme, hälle kun olisi postia tarjolla. Toki olin juuri käynyt virallistamassa tiedon, että Siiri ja Salaryman asuvat osoitteessa, mutta sehän ei vielä tarkoita, että Shibuya Shinobu EI asuisi!! Terveisin japanilainen virastologiikka.

Raportti Ishinomakin viraston parkkihallista.

Raportti Ishinomakin viraston wc-tiloista.

Shiogaman maisema.

Mutta nyt on paperit oo ja koo! Terveysvakuutuskortti tuli husbandin työpaikan kautta, ja siinäkin on sukunimi kanjeilla. Odotankin jo innolla, minkälaisia ongelmia se voi tuoda tullessaan, kun henkkareissani kanjeja ei ole. Otin japanilaisen sukunimen, koska ääkkösten selittely ja Kankaanpaeaena oleminen ei kiinnostanut, mutta on tämä nykyinenkin sukunimi melkoinen murheenkryyni. Merkki 上 luetaan sukunimissä yleensä kami tai ue (村上 Murakami, 井上 Inoue), mutta tässä sukunimessä se luetaan poikkeuksellisesti ka, mitä ei voi päätellä mistään, ellei tämä harvinainen sukunimi ole valmiiksi tuttu. Monta kertaa olen avannut oven Amazon-kuljettajalle, joka on tiedustellut husbandille osoitetun paketin lomasta, asuuko Kami-päläpälä-sama täällä. Ekalla kertaa taisin vielä sanoa hai Ka-päläpälä desu, mutta sen jälkeen olen ottanut husbandin linjan ja hyväksynyt Kami-päläpälän suosiollla ajoittaiseksi sukunimeksemme.

Vaan eipä siinä vielä kaikki! Toisinaan vastapuoli ei tunnu hahmottavan, että henkkareissani tosiaan on japanilainen sukunimi, ja sukunimelle yritetään väen väkisin keksiä outoja lausuntapoja. Mikä siis mielestäni on ihan ymmärrettävää silloin, kun oon yksin liikkeellä, mutta husbandin kerrottua oman sukunimensä sukunimen ulkomalaaistaminen aiheuttaa välillä pieniä huoh-tuntemuksia. Näin esimerkiksi taannoin kännykkäliittymäkaupassa. Myyjä halusi tietää danna-saman eli husbandin sukunimen lukutavan. Sen jälkeen myyjä tiedusteli oku-saman eli rouvan nimen lukutapaa ja vastauksen saatuaan ei kuitenkaan millään suostunut ymmärtämään, että niin kyseessä on siis sama sukunimi ja sama lausuntapa naimisissa kun olemme. Tämä myyjä kyllä sekoili muutenkin aika urakalla ja kävi vähän väliä kysymässä neuvoa nuoremmilta kollegoiltaan, ja päästiin pois kaupasta vasta puoli tuntia sulkemisajan jälkeen, vaikka oltiin menty paikalle ihan hyvissä ajoin. Luulin myyjän olevan hiljattain työelämään siirtynyt kotirouva ja tsemppasin häntä mielessäni, mutta lähtiessäni tulin vielä vilkaisseeksi myyjän nimikylttiä, ja siinä myyjän titteli oli TEAM LEADER. Että semmoista täällä palkat ja tittelit ikävuosien mukaan -linjan maassa. Kotona kävi vielä ilmi, että myyjä oli unohtanut antaa paperin, josta selviää uusi puhelinnumeroni, joten piti vielä rimpautella husbandille ja katsoa, minkälainen numero ruutuun ilmestyy.

Liittymäni on muuten Y!mobile. Olin valmistautunut etukäteen hankkimalla Kiinasta OnePlus-puhelimen Aasia-version, joka toimii Japanissa moitteettomasti. Japanissa isoimmat operaattorit tarjoaa yleensä vain puhelimen ja lukitun simin kytkykauppaa, eli simiä voi käyttää vain siinä operaattorin puhelimessa, johon se on ostettu, minkä takia kuukausimaksut on täällä pilvissä ja kilpailutus hankalaa. Tähän on kuitenkin tulossa lähitulevaisuudessa lakimuutos, joka kieltää kytkytyksen. Samalla pitäis kadota sopimuksista kohta, jonka mukaan asiakas joutuu maksamaan 10 000 jeniä korvausta, mikäli irtisanoo liittymän alle kahden vuoden sisällä. Tervetullut muutos olisi se.

Kotikuja.

Kotikaupunki.

Iltakävely.

Tapasin kisun.

Anoppilan autokatos.

Tervetuloista puheen ollen ensimmäinen suurempi sukudinnerkin oli kunniakseni tuossa muutama viikko takaperin. Tilanne kuumotutti kyllä etukäteen, mutta selvisin lopulta ilman sen kummempia mokailuja. Tavallisia kuolevaisia olivat kaikki! Setä pitää löytökissataloa, eno budjetoi kaupungintalolla, 80-vuotias mumma viljelee maaplänttiään. Mumman kanssa piti lattialla kumarrella. Suurimman vaikutuksen mummaan kuitenkin teki, että valmistan husbandille japanilaista kurkkusalaattia eli sunomonoa. :D Ilmeisesti sunomono oli hälle tae siitä, että parhaani täällä yritän. Kuten teenkin! Toisinaan joudun kyllä silmäni ja korvani ummistamaan, ettei pulssi liikaa kohoaisi. Erityisesti kaikenlaiset häirintä-, ahdistelu- ja syrjintäuutiset koputtelevat kepillä mielenrauhaani, vaikka toisaalta onkin positiivista, että näitä tapauksia sentään nykyään saadaan päivänvaloon. Eivätpä nää uutiset Suomessakaan mieltäni ylentäneet, ja esimerkiksi perussuomalaisten puheenjohtajan lausuntoja en todellakaan kaipaa elämääni, mutta Suomessa sentään tuntuu, että voin edes yrittää vaikuttaa asioihin esim. omalla äänestyskäyttäytymisellä ja tiettyjä järjestöjä tukemalla, mutta täällä mamuna omat vaikutuskeinot tuntuu aika olemattomilta.

Merellä tuuli.

Simpukoitakin etsin.

Tässä oli ennen männikkö, mutta tsunami vei sen.

Säiden seljettyä hinku merelle on kova! Oon joskus suomalaisissa matkajutuissa törmännyt hassuun käsitykseen, että rannat ja merimaisemat olis Japanissa jotenkin harvinaisia, tai että niitä ei "heti yhdistäisi Japaniin." Mutta siis kuulkaas. Japani koostuu saarista!! Pitkulaisista ja patkulaisista!! Paljon on rantaviivaa täällä kaiken näköistä, uskokaa pois! Tokion lähelläkin on esimerkiksi suosittu Yuigahaman uimaranta, jossa piisaa kesäkaudella väkeä kuin uusia perunoita kattilassa.

Lapsi.

Toinen lapsi.

Semmoinen oli eka kuukauteni ulkosuomalaisena! Unohdin vastata kommentteihin, kun ne ei olleet jostain syystä tulleet mailiini, mutta koitan petrata taas! Blogini hakee vähän muotoaan, kun en tällä kertaa oo täällä suorittamassa mitään tietyn pituista rupeamaa ja ympäristökään ei enää sillä tavalla tunnu uudelta, että jokainen kuppinuudeli olis raportoimisen arvoinen, mutta jorisemisiin!

Saarelta

Jo on ilimoja pirelly! Kuukausi Japanissa oleskelua takana, ja siihen on mahtunut taas aimoannos kaikenkarvaisia luonnonmullistuksia. Muutama päivä sitten katselin televisiosta taifuunin riepottelemia autoja ja tulvivaa lentokenttää Kansaissa, tänään istun ankean harmaasta säästä huolimatta heikossa tunnelmavalaistuksessa, jotta Miyagissa riittäisi sähköä Hokkaidolle, jossa kärvistellään vailla sähköä eilisen järistyksen jälkeen. Hokkaidon järistys oli japanilaistermein chokkagata jishin ('suoraan alapuolella oleva maanjäristys'), eli sen keskus ei ollut merellä vaan maalla, mistä johtuen vuoria on sortunut ja teitä repeytynyt kahtia. Japanissa järistysten voimakkuudesta puhuttaessa käytetään paikallista seismistä shindo-asteikkoa, joka kuvaa heilumisen ja tärinän voimakkuutta ja sen vaikutusta ihmisiin ja ympäristöön. Hokkaidon järistys oli voimakkaimmillaan shindo 7, jota suurempaa lukua ei asteikolla ole.

Täällä Miyagissa ei vuoden 2011 jälkeen ole voinut ummistaa silmiään siltä ajatukselta, että silmänräpäyksessä kaikki saattaa muuttua. Leijonanosa Japanin järistyksistä osuu yhä akselille Ibaraki-Fukushima-Miyagi-Iwate, jossa mannerlaatat edelleen hakevat paikkaansa. Meillä on komerossa evakuointivermeet, kaappien ovissa turvaläpyskät (joiden jatkuva avaaminen ja sulkeminen on kieltämättä rasittavaa) ja korkealla hyllyllä ei mitään pyyhkeitä raskaampaa. Kesän maanvyöryissä ja tulvissa Hiroshiman seudulla kuoli väkeä myös siksi, että hätätilanneohjeistukset karttoineen oli jätetty lipaston pohjalle pölyttymään, koska aikaisemmatkaan vyöryt eivät olleet yltäneet asuinrakennuksille saakka. Itse en halua samanlaiseen tunteeseen tuudittautua, vaan kertaan paikalliset hätätilaohjeet silloin tällöin, vaikka täältä meidän naapurustosta onkin turvallinen etäisyys vuorten rinteille ja vesistöihin. Hokkaidon Sapporon seutu ei oo yleistä suurten järistysten seutua (esim. Miyagin rannikolta kotoisin olevalle husbandilleni on kertynyt järistysmuistoja joka sormelle), ja siksikin tämänkertainen jymähdys tuli monelle yllätyksenä eikä siihen oltu varauduttu. Miyagissa ei tuntunut mitään perus tutinaa kummempaa, mutta oli tämä meillekin pieni herätys taas parempaan varautumiseen. Uutissa näytettiin, kuinka Hokkaidon marketeista loppui värkit, joilla huonekaluja kiinnitetään seinään. Meillä on vuoden verran pönöttänyt nurkassa komia jääkappi vailla minkäänlaista kiinnitysysteemiä. Monesti ollaan tuumattu, että pitäisi jääkaapin ja katon välinen etäisyys mitata ja sinne jonkunlainen palikka tunkea. Tuumaaminen loppui tähän!

Toisinaan Japanissa syö miestä, kun vastaus ongelmaan on lattea shou ga nai, sille ei voi mitään. Olen kerran tai pari husbandinkin kanssa kinannut, kuinka näkemykseni ovat idealistisia, itse kun kaipaan nopeita muutoksia ja näen maailmassa paljon ongelmakohtia, joihin jokaisen pitäisi aktiivisen tarmokkaasti yrittää vaikuttaa. Autojen lennellessä mukkelis makkelis ja muurien sortuessa kivirykelmiksi muistaa kuitenkin kirkkaasti, että tämä täkälaiselle kulttuurille ominainen asioiden laidan passiivinen hyväksyminen ei ole mikään uusi villitys, vaan sen pohjana on vuosisatojen ketju, kun tupaan on tullut kaikkea lumesta laavaan. Meidänkin katto saattaa romahtaa vaikka minuutin päästä, kuka tietää. Sille ei voi mitään.

Nyt on kiirus muihin puuhiin, mutta palannen ensi viikolla kuvallisen arkielopostauksen muodossa. Päivittelen instagram storyani huomattavasti tätä blogia ahkerammin, joten sinne vaan jos kehno kuvailmaisu kiinnostaa. Linkki on tässä näin.

Laitanpa tähän jonkun random kuvan palanpainikkeeksi.

Sendaissa paahtoi aurinko joskus. Sittemmin olemme ajautuneet syyssaderintamaan.

Hankin pyörän. Hänen nimekseen tuli Hana-san. Japanilaiseen tyyliin Hana-sanilta puuttuu jalkajarrut ja polkiessa polvet pysyy koukussa kuin mummo hangessa.

Taivas oli komia joskus. Sittemmin puskat kynittiin ja nyt pihalta on suora näköyhteys eloomme.

Juna kulukoo.