Suuri tulikärpässeikkailuni

Eräänä perushikisenä heinäkuun päivänä paikallislehteä selatessamme huomiomme vei mystinen valokuva tulikärpäsistä tuikkimassa pöpelikössä. Jutussa ei annettu tulikärpäsapajille muita koordinaatteja kuin Tatsuganesan-vuori, mutta sehän ei meitä estänyt, vaan kokeneina sen näköö sitte sono toki wa sono toki -tyylisuuntauksen harjoittajina lähdettiin siltä istumalta vailla järkevää suunnitelmaa ajelemaan kohti Minamisanrikun rannikkokaupunkia - tai pikemminkin sen rippeitä, sillä yli 60% kaupungista pyyhkiytyi pois vuonna 2011.

Vielä vuosi sitten Kesennuman suuntaan sai katkenneiden liikenneyhteyksen takia körötellä tuntitolkulla, mutta nyt sinne vei upouusi moottoritie.

Jos ootte koskaan miettineet, miltä näyttää kertaalleen tuhoutuneessa kaupungissa, niin esimerkiksi tältä.



Mutta myös tältä! Matala aurinko oli kultainen ja playlist oiva. Anonyymin husbandin käsi tuli kaupan päälle. Paljon oli taas menty eteenpäin sitten viime näkemän. Kävin näillä seuduilla ekaa kertaa alkukeväästä 2012 kun en vielä tiennyt Miyagin tulevasta roolista elämässäni, ja mieleeni on syöpynyt kalastusalus tienpenkalla. Vielä pari vuotta sitten kaupat ja ravintolat oli väliaikaisia parakkikyhäelmiä, nyt avautumassa oli upouutta huonekalukauppaa ja markettia.

Olen käynyt wc-asioilla monenlaisissa maisemissa, mutta tämä pato on uusi suosikkini! Ihmisiä oli nolla kappaletta, haukkoja useita. Husband opetteli sanomaan kaiku suomeksi. Hämähäkinseitti jatkui avaruuteen asti. Vedin hyttysmyrkkyä henkeen ja tuloksena oli yksi hoiperteleva Siiri ja yksi huokaileva husband.



Saavuttiin Tatsuganesanille ja Tyynenmeren tuulosiin!

Koska meillä ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa, lähdettiin patikoimaan nenän osoittamaan suuntaan villielämän sekaan. Iltakaskaat ja idänsilkkikerttunen konsertoivat kilpaa niin, että lintubongauksen huumassa hetkeksi unohdettiin suuri ja jalo päämäärämme, kunnes kuulimme mystisen paapan mutisevan jotain tulikärpäsistä. Tämä etsimämme tulikärpäslaji himebotaru viihtyy genjibotarusta ja heikebotarusta poiketen veden äären sijaan puissa vuorten siimeksessä, mutta tulikärpäskuiskaajan vaistomme eivät aistineet pusikoissa paarmaa kummempaa liikettä. Vuorilla harhailu pimeän tultua ei ole suositeltavaa etenkään henkilölle, joka kykenee sabotoimaan itseään jopa hyttysmyrkyllä, ja näyttikin siltä, että joutuisimme palaamaan Sendaihin vailla ensimmäistäkään tulikärpäsvilausta. Päätettiin kuitenkin, että uskaltaudutaan alas yhtä polkua sen verran, että käydään haistelemassa puiden välistä pilkottavat hortensiat ennen lopullista luovuttamista.



Vaan kuinkas kävikään! Iltahämyn hortensioita haistellessamme sisäinen hemulimme otti vallan ja saimme idean. Pimeässä patikointi on vaarallista, mutta onhan meillä auto! Miksi emme siis koittaisi änkeytyä noiden puskien läpi ja körötellä alas vuoripolkua maantien sijaan. Ideasta seurasi pienimuotoinen Jurassic Park -larp. Säkkipimeys tuli viidessä minuutissa, tuulilasiin lenteli nyrkin kokoisia yöperhosia, heinät ja risut kolisutteli auton pohjaa ja penkki tärisi niin kuin maanjäristyksessä. En muista, koska olisin viimeksi kiljunut ja lollannut yhtä paljon yhtä aikaa. Puolivälissä oltiin jo kummatkin aika lol why are we like this -tunnelmissa, mutta sitten se tapahtui: Näin jonkin välkkyvän! Kerran! Ja toisenkin! Niitä oli kolme ja ne tuli kohti! Sammutettiin auto ja sulauduttiin Minamisanrikun pimeyteen, jota valaisi kolmen tulikärpäsen hehku. Se oli jännittävä hetki elämässäni.