Numa numa numa yay

Kesää ja kärpääsiä! Husband haki tänään postista lärpäkkeen, jonka catchy nimi on japaniksi zairyuushikakuninteishoumeisho ja englanniksi certificate of eligibility. Suomeksi se on varmaankin oleskelulupatodistus. Sen myötä kolmen kuukauden sisällä on minun poistuminen isänmaasta kohti kansainvälistä avio-onnea. Aina välillä olen saanut tänne blogiin kyselyitä, miksi en jo muuta sinne Japaniin, mutta mielestäni hosumalla ei hyvä tuu, niin ollaan valmisteltu tätä juttua vuosikaupalla.

Yhtenä päivänä meillä oli varsin mielenkiintoinen keskustelu, kun husband halusi kuulla mielipiteeni ukaista (pelikaanien käyttö kalastuksessa), mutta luulin, että aiheemme on ugai eli kurlaus. Japanissa lapsille opetetaan, että kotiin tullessa pitää pestä kädet ja kurlata, joten sanoin, että se taitaa olla enemmän japanilainen perinne ja omasta mielestäni turhaa. Husband nyökytteli ja totesi, että uskoikin tämän olevan mielipiteeni. Asioiden laita selvisi vasta, kun kysyin, mistä tämä aihe näin yhtäkkiä, ja husband sanoi, että teeveessä näytetään juttua kuuluisasta tapahtumasta Gifusta, enkä kerta kaikkiaan voinut ymmärtää, miksi Gifu olisi kuuluisa kurlauksesta, olkoonkin että japanilaisilla paikoilla on välillä outoja vetonauloja. :D Sarjassamme kontekstisidoinnaisen kielen ongelmat.

Sitten takaisin Fukushimaan ja vuoteen 2017!

Bye bye onsen-kylä! Ken on nähnyt Henkien kätkemän saattaa tietää, että japanilaisen kylpyläkaupungin tunnistaa kesällä paperilyhdyistä.

Ensimmäinen etappimme kotimatkalla oli Aizu-Wakamatsu, joka näissä autokuvissa näyttää aika ankealta mutta oli livenä ihan perussympaattinen kulahtanut pikkukaupunki.

Saavuimme Aizu-Wakamatsuun. Fun fact: 質 paalussa merkkaa panttilainaamoa, sinne siis jos matkakassa loppuu kesken.

Ohikiitävä näkemykseni Tsurugajoun linnasta. Siellä se on if u just believe!!

Aizu-Wakamatsu, tuo Aizun menomesta numero yksi.

Aizu-Wakamatsuun meidät toi palava haluni ostaa japanilainen kynttilä (wa-rousoku) nähtyäni dokumentin niiden tekemisestä. Maalattuja kynttilöitä löytyi kyllä turistikaupoista ympäri Fukushimaa, mutta husband ei halunnut minun tyytyvän tusinatuotteeseen, ja lyhyen googlailun tuloksena löysimmekin paapan, joka myy tekemiään kynttilöitä suoraan pajastaan Aizu-Wakamatsussa. En ottanut yhtäkään kuvaa tapahtumapaikalta, mutta tässä on paapan sivut.

Näihin ekskursioihimme yleensä liittyy ylimääräistä säätöä, ja näin tälläkin kertaa. Selkävaivani tykkäsi kyttyrää lattialla nukkumisesta ja autossa istumisesta, niin että yrittäessäni poistua autosta kykenin vain kyyristelemään kuin mummo vietettyään 70 vuotta riisipellolla. Lisäksi minulla oli matkapahoinvointi ja hellepahoinvointi ja husband jupisi, kuinka meidän ei koskaan pitäisi lähteä kesällä mihinkään samalla kun liimasi selekäni täyteen feitasuja (vähän niin kuin mobilat mutta laastarimuodossa), mikä sekin oli haasteellista, koska olimme autossa parkkipaikalla ja minulla oli mekko päällä. Ei kuitenkaan jouduttu putkaan julkisesta paljastelusta tai avunannosta siihen, ja sain kuin sainkin kynttiläni, vaikkakin kynttiläkaupassa oli ihan kirjaimellinen kuumotus, kun paappa intoutui luennoimaan pukudraaman kynttilöistä ja koitin olla eee sou desukaaaa kymmenen feitasun poltellessa seljässäni.

Tämä kuva on tässä siksi, että sen ottohetkellä selvisi, että husbandini ei tiedä, kuka on Ricky Martin. Meillä on juttu luistanut ja sielujen sympatia löytynyt ihan ekasta tapaamisminuutista, mutta välillä tulee esiin näitä shokeeraavia kulttuurieroja. :D

Viimeinen etappimme tällä kiertueellamme olivat tulivuorenpurkauksesta vuonna 1888 syntyneet Goshikinuman lammet, jotka tuliperäisten mineraalien vaikutuksesta kimaltelevat sinisen ja vihreän eri sävyissä (jotka japanin kielessä ovat yksi ja sama väri ao, koska meri ja vuoret voivat ihmissilmään olla yhtä lailla sinisiä ja vihreitä). Näitä lampia on kolmisenkymmentä, osa pieniä ja osa vähän suurempia lätäköitä. Japaniksi tällainen ryteikkölampi on numa, hienostuneempi puutarhalampi puolestaan ike.

Tämä Bishamon-numa taitaa olla lammista suurin. Bandai-tulivuorikin sieltä kättensä työtä kuikuilee.

Myös muita henkiä oli paikalla.

Asetelma. Emme menneet paattihin.

Bishamon-numan viheriää välkehdintää saattoi ihailla turistitasanteelta, mutta sen jälkeen oli aika laittaa jalakaa toisen eteen ja sujahtaa pöpelikköön lailla raihnaisen sisiliskon muut ummet ja lammet nähdäkseen. Pöpelikössä oli ahdasta, ja koin perisuomalaiset sisäiset väinämöisraivarit, kun en voinut pysähtyä ottamaan kuvaa koska ihan kintereillämme samalla lankulla tasapainoili viisihenkinen perhe. Muita ihmisiä!! Minun pöpelikössäni!! Ei meillä Suomessa!! Onneksi lopulta vastaan tuli aukeampi paikka, jonka luona saatoimme vaihtaa reippaan perheen kanssa marssijärjestystä, ja sen jälkeen perässä ei hiihtänyt enää kukaan.

Mökkitie 1.

Mökkitie 2.

Pöpelikkö.

Toverit nuo viisahat. Yhdessä mahtipontisessa japanilaisessa sukukronikassa zaibatsu-suvun isä ei koskaan hyväksynyt poikaansa, jonka uskoi olevan toisen miehen lapsi. Vasta pojan ammuttua itsensä selvisi, että heillä oli sama veriryhmä, ja patriarkka oli ajanut poikansa itsemurhaan ja sukunsa turmioon. Viimeisessä kuvassa tämä patriarkka sitten seisoo kotinsa puutarhalammella kutsumassa lammen karppia, mutta karppi ei enää vastaa kutsuun. Että semmoisia kaloja!

Indiana Jonesia larpatessani onnistuin myös huitaisemaan kinttuni tuntemattomaan puskaan, ja sain siitä mielenkiintoisen allergisen reaktion. Saatoin siinä sitten voivotella tätä mahdollisesti kuolemanvakavaa poltetta ja paukamaani hieman dramaattiseen sävyyn, mistä husband vuorostaan kehitti ottahansa paukaman ja tuumi, että käännytään takaisin jos on vaikeaa, mitä puolestani vastustin jyrkästi, kun kerran oltiin tänne saakka jo tultu. Niinpä jatkoimme patikointia veren maku suussa hiljaisuuden ehkä kilometrin, kunnes seuraava lampi vihdoin osui näköpiiriin. Husbandin kommentti lammen nähdessään oli tää lampi on ihan paska, ja hetken asiaa lollattuamme päätimme poistua takavasemmalle.

Hältä puuttui häntä.

Tässä vaiheessa en vielä ollut paukamainen.

Paska lampi.

Pöpeliköstä ulospääsyä etsiessämme husband voivotteli hyttysmyrkyn unohtamista ja kummatkin ihmeteltiin, kuinka voi olla mahdollista, että kaikki hyttyset vaanii husbandia eikä mua, vaikka yleensä vereni on kysyttyä kamaa hyttysmarkkoinoilla. Kireän ilmapiirin loputkin rippeet haihtui siinä vaiheessa, kun tajuttiin hyttysten välttelevän mua siksi, että mulla oli edelleen se husbandin liimaama feitasu-panssari selässä. :D Tästä opimme, että hyttysmyrkyn puutteessa feitasun tiukka aromi ajaa saman asian. Kauan kauan sitten vuorilla jouduttiin kerran hyttysmyrkyn unohduttua sivelemään itsemme meduusojen säilömiseen tarkoitetulla etanolilla, ja näistä vaihtoehtoista preferoin kyllä feitasuja.

Japanin kesä ikkunan takana.

^_____^

Aurinko jäi Fukushimaan, Miyagin rajalla odotti sama märkä rätti kuin sieltä lähtiessämme.

Sellaista oli lähiseutumatkailu Fukushimassa! Menisin toistekin.

Kesälomani Fukushimassa

Huhuu huhtikuu! Jäi vähän kesken Fukushima-eepokseni taannoin, palaanpa siihen siis. Tavalliseen tapaani en ole kuratoinut kuviani, vaan lätkäisen sekalaisen kasan, jotta hiirikättä varmasti pakottaa. Olen muuten ottanut nämä sittemmin eläköityneellä puhelimella, joten laatu ei päätä huimaa.

Viime jaksossa Siiri ja Salaryman saapuivat hikisinä ja kulahtaneina jännittävään mysteeripaikkaan. Mysteeripaikka oli tämä:

Tadaa!

Kyltissä lukee Oouchijuku. Oouchijuku on Edo-kauden aikainen perinnekylä, joka ruokokatoistaan tunnetaan. Ruokokattoja harvemmin nyky-Japanissa näkee, niiden ylläpito kun ei ole mitään halpaa tahi helppoa lystiä, niin pitihän sitä päästä kattoja kattomahan. T. Pirkka-vitsit 1996. Alkujaan tämä kylä on rakennettu matkalaisten Sokos-hotelliksi, kun suljetun maan aikakaudella paikasta toiseen piti siirtyä jalan ja lupalappu kourassa. Japanilainen majoitus- ja ravitsemusala puhkesi kukkaansa samaisella aikakaudella, kun valtamittelöiden tukahduttamiseksi samurai-hallitsija määräsi pienemmät pomot asumaan vuoroin pääkaupungissa, vuoroin kotiseudullaan, ja kilpavarustelun sijaan tyyppien rahat hupenivat seurueidensa karavaanireissuihin.

Toveri.

Kylän turistiton puoli.

Sateisen kesän ansiosta hortensioissa piisasi vielä virtaa!

Tässä niitä taloja nyt on.

Oouchijukussa oli maalaisidylliä ja -romantiikkaa kerrakseen! Vesi liplatti, tuuli humisi, humaltunut paappa hiekkaisella kylänraitilla kommentoi ulkoista olemustani.

Mumman posti.

Kylässä myös asutaan ja maata viljellään.

Paapan kauppa ja jonkin sortin hibiskus, onko tämä laji nyt sitten mukuge vaiko fuyou. Oon yrittänyt opetella tunnistamaan japanilaisia kasveja lähinnä siksi, että tuntuu avaruusoliolta, kun ei osaa nimetä ympäriltään jokapäiväisiä asioita, jotka kuuluu varmaan ala-asteen oppimäärään. 

Tämä vähemmän japanilaista runoutta innoittanut toveri puolestaan on ilmeisesti hatsuyukisou ('ensilumiruoho') eli lumityräkki! Tyräkki, siinä on taas kukkaa suomenkielisellä nimellä paiskattu! :D Suomenkielisen haikun siitä kyllä sais! Ankea keli Aina tyrin asiat Lumityräkki.

Vanha hiragana seinässä kiinnitti huomioni. Siinä lukee Yebisuya, mutta nykyjapanin kielestä ye-tavua ei enää löydy, ja Yebisusta on tullut Ebisu. 

Ruoka-aikaan seurueesemme liittyi aika monta Ebisua!

Tästä puupenkistä tuli jotenkin mieleen ala-asteen puukäsitöillä veistelty kippo, jonka luomistyön tiimellyksessä onnistuin saattamaan itseni ensiapukuntoon enkä käsipuolena voinut saattaa liukumäkitilassa olevaa tekelettäni loppuun, niin että lakkausvaiheeseen meni varsin moderni ja aistikas näkemys kauhavalaista muotoilua.

Teemestari-autonkuljettaja-omalääkäri-tyyny työssään since 2011. Thank u for ur continued service.

Soppani oli vanha kunnon sansaisoba, koska olen kaavoihini kangistunut jamppa.

Husband puolestaan tarttui rohkiasti sipulinvarteen lapioidakseen suuhunsa tämän paikallisen negisoba-perinneannoksen, jota en suostunut tilaamaan, sillä kuten minut tuntevat tietävät, on haarukan käyttökin minulle haasteellista.

Ravintolassa näytti tältä.

Ja sivupihalla tältä.

Fukushiman höyryvät vuoret!! Niitä en voi unhoittaa, koska ne olivat ensimmäinen näky, joka ei saanut minua tuskan valtaan ekaa kertaa Japaniin saavuttuani.

Oli komiaa!

Mumman mochi-bisnekset. Sendai on kasvava kaupunki, mutta kun sieltä piipahtaa muualle Touhokuun, saa nopean muistutuksen Japanin väestörakenteen tilasta.

Sobaa ja dangoja.

Gentlemanni. Yritysten eläkeläisklubilaiset ryhmämatkailevat aina parhaimpiinsa sonnustautuneena.

Toveri! Nuupahtanut kukka on kikyou/jalokello.

Välillä oli kuin Miyazakin kynästä tämä kylä.

Jäi vähän kaivelemaan, että en vieläkään tullut ostaneeksi ultimate Fukushiman-tuliaista eli punaista akabeko-puulehmää.

Tämä kukka lienee keisarinelämänlanka, japaniksi asagao eli aamunaama. Naamojen kanssa sillä ei kyllä ole tekemistä, vaan nimi juontuu kaunista kukkaa tarkoittavasta sanasta kaobana. Joka tapauksessa ahkerasti japanilaisessa taiteessa kuvattu kukka on tämä.

Aamunaamaa uudempi tulokas on kosmos.

Otin aika monta samanlaista kuvaa jepjop. Kesällä putiikkien edustoja koristavien lippujen punainen suhru on muuten jään merkki 氷 ja merkitsee, että paikasta saa kakigoori-jäähilettä.

Soba-aterian jälkeen popsimme tämän, sitten kävimme kaupassa hakemassa limpsaa ja painuimme hotellille syömään lisää.

Ensi jaksossa Siiri ja Salaryman ovat hotellissa!

Fukushima dreamin'

Olen tottunut elämässäni olemaan komian äärellä. Kauhavan valoristeys, Lapuan yö-Shell ja Lappajärven Tulivuorimarket ovat kaikki muokanneet uskomatonta esteettistä silimääni. #blessed Siksi tunnistankin erikomian kun sellaasen näjen vaikka unisnani pimiäs. Ja Touhokussa sitä piisaa! Siispä ei ollut vaikea valita, mihin suuntaisimme perinteisen roadtrippimme tällä kertaa. Roadtrip-reitti näytti suunnilleen tältä:

Lähärimmä Fukushimaha! Koska taannoisiin harrasteisiini kuului jatkuva istumatyöskentely pitkän matkan busseissa Tokion ja Touhokun väliä ravatessani, oon ohikulkenut Fukushiman läpi sen sata ja yks kertaa. Tokiossa en ikinä oppinut suuresti viihtymään, mutta Fukushiman kyltin kohdalla tuntui aina siltä niin kuin olisin jo toinen jalka kotona. En silti ollut koskaan matkaillut Fukushimassa muuta kuin vessan ja eväiden etsimistarkoituksessa, ja jo oli korkea aikakin korjata tämä vääryys.

Vääryyksien korjaamisesta puheen ollen mainittakoon nyt vielä, että Fukushima ei viittaa ydinvoimalaan vaan kokonaiseen prefektuuriin (Fukushima-ken), joka on vielä pinta-alaltaan Japanin kolmanneksi suurin eli ihan pienestä pläntistä ei ole kyse. Fukushiman kokonaispinta-ala on itse asiassa kutakuinkin sama kuin kotiseutuni Etelä-Pohjanmaan, vaikka matkanteko onkin vuoristoisuudesta johtuen hieman toisenlaista kuin kotilakeurella. Fukushiman prefektuuri jaetaan maantieteellisesti kolmeen osaan, jotka rannikolta sisämaahan päin katsottuna ovat Hamadoori, Nakadoori ja Aizu. Fukushiman prefektuurin hallinnollinen keskus on Fukushiman kaupunki (Fukushima-shi).

Fukushiman vaurioitunut ydinvoimala puolestaan on japaniksi Fukushima dai-ichi genshiryokuhatsudensho ja sijaitsee Tyynenmeren rannalla Ookuman kaupungissa (Ookuma-machi), joka ei siis ole sama asia kuin Fukushiman prefektuuri tai edes Fukushiman kaupunki. Ookuma ja sen lähialueet on eristetty eikä sinne voi palata. Muutama vuosi sitten ajettiin Tokioon rannikon kautta, ja silloin matkan varrella oli tiesulku ja kyltti pääsy kielletty hengenvaara. Osoittaakin melkoisen heikkoa arvostelukykyä, että kotimainenkin iltapäivälehti jakoi vuosi tai pari takaperin innoissaan kuvia, joita edgelordit oli ottaneet ihmisten kodeista edgyllä tutkimusmatkallaan, koska ilmeisesti japanilaiset on niin outoja ja kaukaisia ja toisenlaisia, että niiden koteihin tunkeutuminen ja sillä mässäily rahankiilto silmissä on ok. Iso osa tuhojen vuoksi evakkoon joutuneista asuu tällä hetkellä Fukushiman suurimmassa kaupungissa Iwakissa tai Aizun alueella, jonne suuntautui tämä reissu.

Tässäpä aiheeseen sopiva laulelma I love & I need you Fukushima, jonka fukushimalaisyhtye kynäili hyväntekeväisyystarkoituksiin vuonna 2011:

Paikassa Mordorin esialue, Miyagi.

Miyagin aamu valkeni harmaana verhona kuten kaikki muutkin kesäaamut. Paettiin ankeaa säätä etelään hyvässä suomalaisessa hengessä. Kuunneltiin jopa kerran Suurlähettiläiden Kun tänään lähden Spotifystä. Husbandin mielestä se oli viihdyttävä, itse en kuitenkaan ollut niin koti-ikävissäni tai kännissä, että olisin kyennyt toiseen kuuntelukertaan. En tiedä, minkälaisissa tunnelmissa laulun tekijät ovat visioineet sitä kuunneltavan, mutta me humpattiin sitä Miyagin sateisilla vuorilla samalla kun vertailtiin muistojamme likakaivon tyhjentämisestä 90-luvulla. Että terveesiä. :D

Let's go to Fukushima!

Vaikka pilvimuurista ei välähtänyt valo heti Fukushiman rajalla, huomasi silti heti, että enää ei olla Miyagissa. Fukushiman ja Yamanashin prefektuureissa tuotetaan yli puolet koko Japanin persikkasadosta, ja persikkaviljelmiä olikin yhtäkkiä joka nurkalla.

Persikka.

Persikka.

Persikka.

Mustan kissan lähettipalvelussa myynnissä myös persikat.

Persikkapuiden seasta köröteltiin Bandai Azuma Skylinen maisemareitille, joka jylhistä tulivuorinäkymistään tunnetaan. Olemme kuitenkin ne henkilöt, jotka heräsivät hääpäivänään pohjoiskorealaiseen ohjukseen, joten odotusten mukaisesti tarjolla oli meidän tottumuksiimme räätälöity näkymä ja matka kraaterille tapahtui kokonaisuudessaan pilven sisässä.

Tässä vaiheessa eläteltiin vielä jonkinlaisia toiveita maisemasta.

Kärsin matkapahoinvoinnista jo liikenneympyrässä, niin tämä nousu oli pieni koettelemus.

Tässä vaiheessa toivo ei enää kuulunut sanavarastoomme.

Cool.

Interesting.

Hmmm.

Parin kilometrin korkeudessa pilvet sentään suvaitsivat väistyä sen verran, että nähtiin vilaus Azuman kraaterista.

Paremminkin olisi siis voinut matkan ajankohdan valita. Tai sitten ei, koska muussa tapauksessa elämämme polulle ei olis osunut Suuri ja Kohtalokas Kohtaaminen. Me nähtiin villi apina!! Se tuli valkoisen sumun keskeltä ja jäi tien reunaan seisomaan. Pysäytettiin auto ja tuijoteltiin apinan kanssa toisiamme hiljainen tovi. Ikiaikainen muistijälki ei siirtynyt telepaattisesti tajuntaani eikä elämän syvin olemus avautunut dna-kierteen lailla, mutta tämä harvinaislaatuinen kohtaaminen oli silti top-hetki elämässäni, mikä on melkoinen saavutus, olenhan todistanut myös Eric Forresteria tapailemassa veisua Kauhavan juhannusyössä vuonna 1990-jotakin.

Alaspäin tultaessa näkyvyys oli sentään vähän parempi! En tiedä, kuinka pärjäsin elämäni ensimmäiset 23 vuotta ilman ensimmäistäkään kokemusta vuorista, kun nykyään en saa niistä tarpeekseni.

Se on valonsäde!

Se on Aizu!

Tämä anonyymi käsi esiintyy usein blogissani.

Aizussa häikäsi aurinko! Japanin aurinko on kesällä kuuma ja kamala, mutta kun on viettänyt melkein kaksi kuukautta märän rätin sisällä, on sen polte ihan tervetullutta vaihtelua. Aizussa ensimmäinen etappimme oli ensimmäinen vastaan osuva michi no eki, koska minulla on aina vessahätä ja näläkä. Michi no eki on siis koko Japanin kattava levähdysalueverkosto, joka toimii samalla kunkin alueen matkailunedistämistarkoituksissa niin, että tarjolla on ravintolan ja wc-pöntön lisäksi paikallisia käsitöitä ynnä maataloustuotteita ja krääsää.

Ensimmäinen vastaan osunut michi no eki sijaitsi Inawashirossa. Inawashirossa sijaitsee myös Japanin neljänneksi suurin järvi, joka Suomessa mahtuisi just ja just 50. suurimman joukkoon.

Jostain syystä koin tarpeelliseksi ottaa sisällä kuvan vain tästä yuugao-mötikästä, joka suomeksi lienee jonkin sortin kurpitsa.

Japanissa rekkarissa lukee, mihin prefektuuriin tai kaupunkiin auto on rekisteröity, ja suurta hupiani onkin yrittää bongata liikenteessä mahdollisimman kaukaa tulleita tyyppejä. Touhokun ulkopuolella liikkuessa on myös syytä nyökätä hyväksyvästi, jos parkkipaikalla on Touhokun kilvillä varustettu auto. Tämä komia tila-auto edustaa Chiban Sodegauraa.

Ei käynyt kateeksi tätä setää, kun lämpöasteita oli ainakin 35 ja itse tein hidasta kuolemaa helletamineissani.

Tulen sytyttäminen ja teltan pystyttäminen alueella on kielletty.

Laitan tähän loppuun kuvaspammi matkalta ekaan turistikohteeseemme, koska japanilaiset maalaiskylänraitit ovat iloni ja suosittelen niitä kaikille silimille. Maisemissa köröttelyn virallinen tunnuskappale on tämä:

Ilmeeni kun japanilainen lempiyhtyeeni Quruli ilmestyi Spotifyyn Japanin ulkopuolella ja saatoin siirtää aika monta gigaa humppaa pois tilaa viemästä.

Mikä on tämä paikka, sate koko wa ittai doko deshouka, se seleviää ensi numerossa, jikai wo o-tanoshimi ni!