Siiri ja Salaryman hotellissa

Klara vappen! Ensin ajankohtaiset kuulumiset. Ajankohtainen naamani:

Qurulin semi-uusi uusin humppa:


Humpan nimi on Sono sen wa suiheisen (se viiva on horisontti).

Yhtenänä päivänä katselin videopuhelun välityksellä, kun husband perkasi 11 merituppea. Keskustelu kävi kuumana. Tässä keskustelu kokonaisuudessaan:
Siiri: Kamatte kudasaiyo!!! (Huomioi mua!!!)
Husband: Tsuyoi josei dakara konna ore ni kamatte morawanakutemo ikite ikeru. (Oot vahva nainen, joten pärjäät kyllä ilman mun huomiota.)
Siiri: Teka sa, kyodai na hanakuso no katamari ni mienai? (Eiks noi näytä isoilta räkäklimpeiltä?)
Husband: Hoya o aishiteru ningen no kuchi kara detekuru kotoba dewa nai. (Noita sanoja ei kuule merituppea rakastavan ihmisen suusta.)

Tänää kävimme videopuhelun välityksellä vyöostoksilla Sendaissa. Rullaportaissa vaihdoimme seuraavanlaiset sanat:
Siiri: Kaettara katamari desu yo ne? (Kotonahan sulla on sit taas klimpin aika?)
Husband: Katamari to iwanaide. (Älä sano niitä klimpiksi.)

Marriage goals!

Sitten epäajankohtaisiin aiheisiin. Tässä Fukushima mixtapen seuraava osa. Kohteemme oli Marumine-niminen hotelli Ashinomakin onsen-kylässä. Ensiksi vuorosssa oli huristelua tapahtumapaikalle.

On the road again!

Japanilainen vuoristoraitti.

Melekeen perillä! 

Hotellilla vastassa oli tuttuun tapaan miekkosia, joiden tehtäviin kuuluu auton parkkeeraaminen ja kapsakkien kantaminen ja asiakkaan sukunimi-samaksi kutsuminen. Oon superhuono vastaanottamaan tällaista palvelua, kun tunnen aina suomalaisen äläkää ny mun tähäre -kuumotuksen sisimmässäin, vaikka tääkään ei mikään luksushotelli ollut. Oon itse asiassa lentänyt perheenjäseneni lentopisteillä bisnesluokassa ja alkujuomatarjoilun yhteydessä ottanut vettä, koska en halunnut tehdä itsestäni numeroa ja tunsin itseni matoseksi siellä lipustaan jotain oikeasti pulittaneiden seassa. :D

Hotelli oli perus tunkkainen mutta sympaattinen.

Vanha tuttu kuumotus syömmessäin siis istahdin aulaan venailemaan, kun husband huolehti sisäänkirjautumiset. Tee oli sopivan lämpöasteista ja yukataan pukeutuneiden naisten askellus ripeä. Majatalojen työetuihin kuuluu useimmiten huone ja ruoka, mutta työ itsessään on niin uuvuttavaa, että harva siitä elinikäistä uraa saa. Husbandin sukulainen asui ja työskenteli pari vuotta kiotolaisessa majatalossa ja lopetti, kun päähänsä ilmestyi kahden euron kolikon kokoinen kalju läntti.

Päivän kolmas teehetki.

En nyt kyllä rehellisesti muista tästä huoneeseen saapumisesta ja sen jälkeisistä hetkistä juuri mitään, koska olin matkanteosta aiheutuneessa koomassa ja taisin työntekijän vedettyä liukuoven kiinni perästään heittäytyä tatamille kieriskelemään. Makuuasento, siinäpä vasta oiva olotila! Kieriskelytilaa ainakin piisasi. Husband oli löytänyt netistä jonkun tarjouksen, jolla saatiin yksi ylimääräinen huone kaupan päälle, niin että meillä oli käytössämme kolme hillittömän isoa tatami-huonetta, joista yhdelle ei keksitty mitään muuta käyttöä kuin muutaman kunniakierroksen juokseminen illalla biiru-päissämme.

Meillä oli kivipuutarha! Vähän kulahtanut sellainen, mutta kulahtaneita olemme itsekin.

Teekynttilän ansiosta nenäkin viihtyi.

Syy, miksi tämä hotelli valikoitui majapaikaksemme, ei kuitenkaan ollut ylimääräinen jolkottelutila vaan tämä:

Tadaa!

Meillä oli oma onsen! Kuuman lähteen ilot ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä. Meillä on muodostunut rutiiniksi käydä lähes joka ilta yhteiskylvyssä katsomassa yksi jakso Netflixistä ja juoda samalla kylmää oolong-teetä sille varatusta kylpykupista. Yksityisen onsenin myötä saatoimme tuoda rutiinimme myös lomalle! Lilluttiin ammeessa yhteensä tuntikaupalla katsomassa Netflixiä ja syömässä karkkia. Oli parasta! Tykkään onsenista, mutta vielä enemmän tykkään omasta rauhastani ilman random alastonta henkilöä kainalopesulla taustalla, ja tässä yhdistyi molemmat.

Date night look! Sorry laatikot, mutta oli niin epäedustavat ilmeet itse kullakin, että not today satan not today.

Kuumat lähteet on kiva juttu olla olemassa, mutta elämän tarkoitushan on lempityyppien kanssa syöminen. Tälläkin kertaa oltiin siis varattu kaiseki-setti, joka tarjoiltiin kivassa yksityishuoneessa.

Menu!

Ensimmäinen erä! Laatikossa lymyää ankerias, kattilassa porisee shabushabu.

Kippis.

Ei kaisekia ilman sashimia.

Jokikala ayu se siinä.

Tempura ja aizulainen perinnesoppa kozuyu. Taustalla avokadopaistos. En edes muista, mitä kannellisessa pötissä oli.

Kaikki oli 5/5. Ollaan syöty yksi kaiseki joka vuosi vuodesta 2012, ja siinä on perinne, josta en halua ihan heti luopua.

Random tärähtänyt käytävä.

Futonit oli taas ilmestyneet kaapista. Vaihdoin pyjaman, koska en kerta kaikkiaan kykene nukkumaan yukatassa, vaikka jotkut sitäkin harrastaa.

Kaisekin jälkeen ohjelmassa oli lisää lillumista ja avioliittolomakkeen täyttö. Taidettiin myös käydä läpi kaikki hotellin juoma-automaatit etsimässä minulle mustaa limpsaa, mutta sitä ei löytynyt, mikä varjosti avioliittotunnelmiani.

Aamupalani. Satsasin satoimoja ehkä viis kertaa.

Seuraava aamu valkeni taas 35 asteen porotukseen ja sisämaan seisovaan ilmaan. Lapattiin buffetista aamupalariisit, vedettiin viime hetken minitirsat tatamilla ilman futonia, kävin vipan kerran meidän makkaria tilavammassa vessassa, ja sitten oltiin valmiita kotimatkalle. Kotimatka vei erään fukushimalaisen nähtävyyden kautta, mutta se paljastuu jälleen ensi numerossa!

Parkkipaikka!

Bye bye Marumine kankou hoteru, osewa ni narimashita!

Kesälomani Fukushimassa

Huhuu huhtikuu! Jäi vähän kesken Fukushima-eepokseni taannoin, palaanpa siihen siis. Tavalliseen tapaani en ole kuratoinut kuviani, vaan lätkäisen sekalaisen kasan, jotta hiirikättä varmasti pakottaa. Olen muuten ottanut nämä sittemmin eläköityneellä puhelimella, joten laatu ei päätä huimaa.

Viime jaksossa Siiri ja Salaryman saapuivat hikisinä ja kulahtaneina jännittävään mysteeripaikkaan. Mysteeripaikka oli tämä:

Tadaa!

Kyltissä lukee Oouchijuku. Oouchijuku on Edo-kauden aikainen perinnekylä, joka ruokokatoistaan tunnetaan. Ruokokattoja harvemmin nyky-Japanissa näkee, niiden ylläpito kun ei ole mitään halpaa tahi helppoa lystiä, niin pitihän sitä päästä kattoja kattomahan. T. Pirkka-vitsit 1996. Alkujaan tämä kylä on rakennettu matkalaisten Sokos-hotelliksi, kun suljetun maan aikakaudella paikasta toiseen piti siirtyä jalan ja lupalappu kourassa. Japanilainen majoitus- ja ravitsemusala puhkesi kukkaansa samaisella aikakaudella, kun valtamittelöiden tukahduttamiseksi samurai-hallitsija määräsi pienemmät pomot asumaan vuoroin pääkaupungissa, vuoroin kotiseudullaan, ja kilpavarustelun sijaan tyyppien rahat hupenivat seurueidensa karavaanireissuihin.

Toveri.

Kylän turistiton puoli.

Sateisen kesän ansiosta hortensioissa piisasi vielä virtaa!

Tässä niitä taloja nyt on.

Oouchijukussa oli maalaisidylliä ja -romantiikkaa kerrakseen! Vesi liplatti, tuuli humisi, humaltunut paappa hiekkaisella kylänraitilla kommentoi ulkoista olemustani.

Mumman posti.

Kylässä myös asutaan ja maata viljellään.

Paapan kauppa ja jonkin sortin hibiskus, onko tämä laji nyt sitten mukuge vaiko fuyou. Oon yrittänyt opetella tunnistamaan japanilaisia kasveja lähinnä siksi, että tuntuu avaruusoliolta, kun ei osaa nimetä ympäriltään jokapäiväisiä asioita, jotka kuuluu varmaan ala-asteen oppimäärään. 

Tämä vähemmän japanilaista runoutta innoittanut toveri puolestaan on ilmeisesti hatsuyukisou ('ensilumiruoho') eli lumityräkki! Tyräkki, siinä on taas kukkaa suomenkielisellä nimellä paiskattu! :D Suomenkielisen haikun siitä kyllä sais! Ankea keli Aina tyrin asiat Lumityräkki.

Vanha hiragana seinässä kiinnitti huomioni. Siinä lukee Yebisuya, mutta nykyjapanin kielestä ye-tavua ei enää löydy, ja Yebisusta on tullut Ebisu. 

Ruoka-aikaan seurueesemme liittyi aika monta Ebisua!

Tästä puupenkistä tuli jotenkin mieleen ala-asteen puukäsitöillä veistelty kippo, jonka luomistyön tiimellyksessä onnistuin saattamaan itseni ensiapukuntoon enkä käsipuolena voinut saattaa liukumäkitilassa olevaa tekelettäni loppuun, niin että lakkausvaiheeseen meni varsin moderni ja aistikas näkemys kauhavalaista muotoilua.

Teemestari-autonkuljettaja-omalääkäri-tyyny työssään since 2011. Thank u for ur continued service.

Soppani oli vanha kunnon sansaisoba, koska olen kaavoihini kangistunut jamppa.

Husband puolestaan tarttui rohkiasti sipulinvarteen lapioidakseen suuhunsa tämän paikallisen negisoba-perinneannoksen, jota en suostunut tilaamaan, sillä kuten minut tuntevat tietävät, on haarukan käyttökin minulle haasteellista.

Ravintolassa näytti tältä.

Ja sivupihalla tältä.

Fukushiman höyryvät vuoret!! Niitä en voi unhoittaa, koska ne olivat ensimmäinen näky, joka ei saanut minua tuskan valtaan ekaa kertaa Japaniin saavuttuani.

Oli komiaa!

Mumman mochi-bisnekset. Sendai on kasvava kaupunki, mutta kun sieltä piipahtaa muualle Touhokuun, saa nopean muistutuksen Japanin väestörakenteen tilasta.

Sobaa ja dangoja.

Gentlemanni. Yritysten eläkeläisklubilaiset ryhmämatkailevat aina parhaimpiinsa sonnustautuneena.

Toveri! Nuupahtanut kukka on kikyou/jalokello.

Välillä oli kuin Miyazakin kynästä tämä kylä.

Jäi vähän kaivelemaan, että en vieläkään tullut ostaneeksi ultimate Fukushiman-tuliaista eli punaista akabeko-puulehmää.

Tämä kukka lienee keisarinelämänlanka, japaniksi asagao eli aamunaama. Naamojen kanssa sillä ei kyllä ole tekemistä, vaan nimi juontuu kaunista kukkaa tarkoittavasta sanasta kaobana. Joka tapauksessa ahkerasti japanilaisessa taiteessa kuvattu kukka on tämä.

Aamunaamaa uudempi tulokas on kosmos.

Otin aika monta samanlaista kuvaa jepjop. Kesällä putiikkien edustoja koristavien lippujen punainen suhru on muuten jään merkki 氷 ja merkitsee, että paikasta saa kakigoori-jäähilettä.

Soba-aterian jälkeen popsimme tämän, sitten kävimme kaupassa hakemassa limpsaa ja painuimme hotellille syömään lisää.

Ensi jaksossa Siiri ja Salaryman ovat hotellissa!