Sen sijaan lempiasioihini on kuulunut tämä Niigatan Sado-saaren ruokakulttuurista kertova laulu (laulun nimi on Gurume kikou [gourmetretket] ja esittäjä Fujin kurabu [rouvakerho]):
Päivät kuluu sukkelaan. On tapahtunut sitä ja tätä, mutta kukaan ei jaksa lukea ylipitkää jorinaani, joten jaan nämä selontekoni muutamaan osaan. Mikäli haluatte spoilereita tulevasta niin olen päivittänyt instagramiani usein kirjaimellisesti hiki hatussa. Tämän postauksen kuvat on kaikki heikkolaatuisia puhelinräpsyjä mutta kestäkää se kanssani. Viime viikon keskiviikkona salaryman heittäytyi hurjaksi ja lähti työpaikaltaan ennen auringonlaskua, ja juhlistimme tätä irtiottoa normaalin marketin ja asunnon välillä autoilemisen sijaan lähtemällä junalla isoolle kirkoolle Sendaihin. Naapurustossa oli hiljaista, lepakot syöksyi kohti iltahämärässä. Lukioikäisenä olin obsessoitunut kappaleesta nimeltä Gentou kikai, jossa lauletaan että gaitou de mata hirahira ibasho ga nakute kurutta koumori, lepakot lepattavat jälleen katulampuissa kuin villiintyneet varjot vailla paikkaa jonne mennä. Tätä hoilotusta on osittain syyttäminen siitä että päädyin japanin kielen teille joilta ei näytä olevan paluuta, mutta kaikki vuodenajat Japanissa pariin otteeseen nähtyäni tämänkin humpan kuvasto aukeaa nykyisin jotenkin konkreettisemmalla tavalla.
Käytiin ensiksi kirjakaupassa vertailemassa Hokurikun matkaoppaita. Bf otti vastuulleen lehdet ja minä kirjat, hissimusiikki soi ja olin jonkinlaisessa elämältä kaiken sain -tilassa, koska tällaiset itsestäänselvät arki-illatkaan eivät ole kovinkaan itsestäänselviä jos niitä viettääkseen täytyy matkustaa autolla, junalla ja lentokoneella.
Hissimusiikki vaihtui sulkemismusiikiksi, ja kiiruhrimma ravintolahan, joka oli S-Palin pohjakerroksen Ootoya. Söin tyynenmerenturskan (japaniksi madara) ankake-ateriasetin (ankake on japanilaisten versio kiinalaisesta kastikkeesta) hintaan 881 jeniä eli alle 8 euroa. Ravintola oli tupaten täynnä ja päädyttiin samalle penkille ensitreffeillä olevan pariskunnan kanssa. Tuli hieman Ulla Taalasmaa -olo kun istuttiin tyyppien koko ruokahetki 10 sentin kyyläysetäisyydellä altistumassa hapuileville keskusteluille syntymäajoista, veriryhmistä ja kesänvietosta, ja välttääksemme omien mikäs tässä on ollessa -hiljaisuuksiemme ja ensitreffiläisten kiusallisten hiljaisuuksien osuminen päällekkäin jouduttiin vääntämään jutun juurta riisinjyvistä.
Koska iltaa ja kesää oli tässä vaiheessa vielä jäljellä, innostuimme jatkamaan vielä umeshun kittauspuuhiin izakayaan Kamakura, jonka nimi ei ole viittaus tähän Kamakuraan vaan Touhokussa ja Niigatassa rakennettaviin perinteisiin lumimajoihin. En nyt tähän hätään muista mikä tämän talon tarjoaman sopan simpukka oli lajiaan, mutta kuulemma niitä tajotaan usein häissä koska yhden simpukan kaksi kuorta sopii vain toisilleen.
Illan viimeisessä junassa oli monenlaista hoipertelijaa, mutta matkattuani sata ja viisi kertaa bussilla Kannelmäkeen aamuneljältä ja asuttuani kaksi vuotta Piritorilla se ei häirinnyt minua lain. Helsingissä olen todistanut alastoman herrasmiehen kirmailevan lähibaarini edustalla ja keski-ikäisen pariskunnan multitaskaavan vankalla otteella parisuhderiitaa ja julkista wc-asiointia metroaseman nurkalla, mutta Japanissa tämä elämän syke on vielä jäänyt kokematta.
Juna-asemalta kohti kotia lyllertäessämme ohitimme tämän antiikkisen täysin puisen riisinkuorimiskopin, joka on auki vuorokauden ympäri siltä varalta että unettomina öinä iskee tarve kuoria 10 kiloa riisiä. Naapuruston uudempi koppi on auki vain aamuviidestä iltakymmeneen, eli mikäli entisaikain teknologian käyttäminen ei kiinnosta on aamuyöllä keksittävä muita puuhia.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti