Vuorten päivänä, oho katso kuvat!

Olen käyttänyt takkia ja lakkia, ajanut pyörällä vastatuuleen, jakanut sängyn kolmen koiran kanssa, nähnyt joutsenauran, saanut lentokentältä syysflunssan ja pitänyt kolme japanin tuntia ääneni menettäneenä (piinallinen kokemus kaikille osapuolille). Suomessa ollaan. Päivät Japanissa tuntuu taas joltain edelliseltä elämältä. Ja kuitenkin Loftin rullaportaissa, taifuunia enteilevässä raskaassa ilmassa, moottoritiellä, vuoristotiellä, juoma-automaatin valossa ja ilotulituksen edessä tuntui niin kuin olisin ollut siellä aina.

Miltä nyt tuntuu. En tiärä! Yamagatasta lähteminen neljä vuotta sitten oli hirveää ja ensimmäiset viikot meni sumussa ja ahdistuksessa, vaikka Toudai odotti yhden talven päässä. Sittemmin kaikenlaiseen on tottunut ja nykyisin olen Karaistunut Muija -87. Touhokun baseball-joukkueella oli kotiottelu kun lähdin. Juututtiin ruuhkaan, kaikki parkkipaikat oli täynnä autoja Akitasta ja Fukushimasta. Muutaman kunniakierroksen jälkeen saatiin änkeydyttyä Yodobashin parkkiin ja sitten pitikin jo juosta. Roikuin poikaystävän laukun hihnassa halki ihmisjoukkojen. Ei jäänyt sijaa jäähyväispuheille. Poikaystävä nosti matkalaukun shinkanseniin, sanoin ja ne ja sitten olinkin jo matkalla. Kukaan ei itkenyt, oksentanut, pökertynyt, vetänyt pikakännejä, saanut hengenahdistusta tai menettänyt muistiaan. Alan oppia tämän touhun!

Vaikka melko smoothisti itseni Japanista takaisin tähän Suomi-sorvin ääreen luikertelin, ei oikein ole innostanut tulla blogiini muistoja verestämään kun ei suosikkisalarymanini jättäminen toiseen maahan koskaan ole suosikkipuuhaani ja on muutenkin ollut jonkinlaista Japani-kaipuuta tai -nostalgiaa tai muuta vastaavaa mielenvikaisuutta ilmassa. Touhokussa alkaa pian syksy. Vuoret vaihtaa väriä, kuu kirkastuu, kattilassa porisee nabe, oden tai imoni. Ollapa kaikkialla ja kaikkien kanssa yhtä aikaa.

Vaan olen nyt kasannut itseni sen verran, että voin jatkaa näitä elokuun muisteloita. 11. elokuuta oli ensimmäinen virallinen vuorten päivä. Salaryman oli kerrankin vapaalla, joten lähdimme pienelle doraibulle kiertelemään lähimantuja.


Tervetuloa Sendain nukkumalähiöihin. Jorinamme alkaa tästä.



Piipahdimme ensiksi pyhiinvaelluskohteessani Ministopissa hakemassa ruumiilleni ravintoa. Toisinaan valvon yksin öisin ja mietin Ministopin perunoita.



Ministopista jatkoimme vailla suunnitelmaa viereiseen pöpelikköön. Kastanjapuut oli pörröisiä ja taivaalla köllötteli sinne unohtunut valkoinen kuu. Pöpeliköstä paljastui kiva shintotemppeli Aoso jinja (青麻神社). Tässä vaiheessa myös huomattiin, että oltiin onnistuttu kuuntelemaan koko matka kristillistä radiokanavaa. :D Ei se niin nipon nuukaa oo, Japanissa kun ollaan! Ensin vähän Jeesuksen johdatusta radiosta ja sitten Amaterasun valoa alttarilta.



Torii-portista astuttuamme alkoi kuulua seremoniallisia ääniä. Kyse ei kuitenkaan ollut ikiaikaisesta salatusta rituaalista metsän siimeksessä, vaan eläkeläispariskunta se vain oli tullut hakemaan manausta uutukaiselle Toyotalleen. Kyseessä on yleinen japanilainen tapa, poikaystävänkin Honda on virallisesti turvalliseksi manattu. Ilmeisesti tämä temppeli oli autoilijoiden hyväksi havaitsema, koska eläkeläisten jälkeen seuraava uuden auton omistaja oli jo valmiina jonossa. Pappi mumisi lorujaan, kaskaat lauloi lauluaan, Toyota välkehti auringossa ja Japanin lippu liehui salossa. En vaihtariaikoinani koskaan osallistunut vaihtareille suunnatulle Japanin kulttuurikurssille, koska en ole sitä ihmistyyppiä jonka mielestä on hauskaa askarrella origameja yli-innokkaan taiwanilaisen opettajan kanssa, mutta onhan mulla tämä oman elämäni kulttuurikurssi.



Joku toi temppeliin koiransa. Käytiin poikaystävän kanssa yksissä tuumin rukoilemassa ja kilkauttamassa kelloa. Paljastettiin toiveet lähtiessä. Poikaystävä oli toivonut, että äkillinen kurkkukipuni menisi pois. Shiiri-san no nodo ga hayaku naorimasu youni. Itse toivoin, että päivästä tulisi kiva, koska oltiin aamulla draamattu jostain turhanpäiväisestä. Kyou mo ii hi dearimasu youni. Kumpikin toive toteutui, Aoso jinja on siis testattu ja toimivaksi todettu. :D



Toisella puolella tietä oli entisajan käsipelillä toimiva vesipumppu. Juotiin teepullot nopeasti tyhjäksi, pumpattiin ne täyteen vuorilta virtaavaa vettä (maku ei ollut yhtä hyvä kuin esim. Kuriharan vastaavan) ja jatkettiin päämäärätöntä matkaamme seuraavaan sattumanvaraiseen pöpelikköön. Matkan varrella varoiteltiin karhuista, jotka on viime aikoina käyneet ihmisten keittiöissä Akitassa, Yamagatassa ja Miyagissa maistelemassa misoa ja säilöttyjä munakoisoja.



Päädyttiin Rifun linnan raunioille – jos niitä edes raunioiksi voi sanoa, linna kun hylättiin jo 1500-luvun lopulla eikä mörskästä ole jäljellä enää edes kivenmurikkaa. Paikalla oli satatuhatta paarmaa ja paappa autossa nukkumassa. Suihkutettiin kirvelevää hyönteismyrkkyä ja sanottiin paapalle konnichiwa. Muisteltiin, kuinka vuosia sitten Yamagatassa lähdettiin illan tullen vuorille katsomaan tulikärpäsiä ja hyttysmyrkyn puuttuessa valeltiin itsemme poikaystävän labralaukusta löytyneellä etanolilla. Se oli hyvä päivä. Tämäkin oli hyvä päivä. Linnan raunioilta näkee alas Rifuun ja kauas merelle. Keväisin siellä kukkii kippuraiset sakurat, ehkä siellä silloin käykin joku.



Raunioita ympäröivä metsikkö oli valjastettu puistoksi leikkipaikkoineen ja seikkailuratoineen kaikkineen, mutta siellä vallitsi se puoli Japanin todellisuutta, joka on helppo unohtaa Shibuyan kuhinassa tai Shinjukun valoissa. Väestö vanhenee ja rahaa ei ole. Nurmikko rehotti niin kuin Muumien Musta kreivitär -jaksossa, penkit oli lahoja, lapsosten möyrimistunnelit minkälie rihmaston peittämiä ja paikan olemus kaiken kaikkiaan sellainen, että siellä eivät puutarhurin sakset ole viuhuneet ainakaan tällä vuosikymmenellä. Ylös kavutessa ehdittiin ihmettelemään, kenen idea oli mahduttaa bambut, lehtipuut ja havupuut kaikki samaan sekamelskaan toistensa lomista kasvamaan, mutta puiston tilasta päätellen kyseessä oli avantgarden vihersuunnittelun sijaan luonnon ihan oma idea.



Nähtiin kaikenlaista jännää! Yllä olevan kuvan otettuani edempää kantautui poikaystävän innostunut Siiri tuu äkkiä kattomaan. Aina kun poikaystävä sanoo Siiri tuu äkkiä, on siellä vähintään sateenkaari. Siispä jätin puuhani ja kirmasin kohti aurinkoa. Ja siellä oli kaskasvauva! Poikaystävä sanoi, että siipien värityksestä päätellen tämä vaavi on korkeintaan pari tuntia vanha. Ensin ne viettää vuosikaudet maan alla kotelossaan kömpiäkseen eräänä kauniina kesäpäivänä maan pinnalle ja puun oksalle, minkä jälkeen ne putkahtaa ulos kotelostaan ja paistattelee päivää kunnes niiden ruumis on vaihtanut kokonaan väriä (tämä kuvan minminzemi on valmiilta väritykseltään tummanpuhuva). Sitten ne lähtee maailmalle huutamaan kuollakseen seuraavalla viikolla. Kaskaiden tyhjiä kuoria näkee Japanissa elokuussa kaikkialla, mutta tällainen kaskaslapsi on harvinaisempi näky. Poikaystäväni on erinäisistä eliöistä kiinnostunut biologi ja todistanut tätä syntymän ihmettä vain muutamia kertoja. Niin että kannatti rukoilla Aoso jinjassa!



Ja matka jatkui. Paappa ei ollut enää autossa nukkumassa. Konbinin ikkunasta näkyi savua, joku kulotti kasvimaata. Ostettiin hiukopalaksi dangoja ja Coca-Colaa niin kuin jo muinaiset japanilaiset.



Dangon ja humpan voimalla jatkoimme kotiseututurneetamme. Päädyimme mäelle pyydystämään pokemoneja ja katselemaan Matsushiman lahtea. En keksi mitään uutta sanottavaa Matsushimasta.



Aurinko oli laskemassa ja tuuli yltymässä, mutta eliittikumppani päätti järjestää minulle vielä pienen yllärin ja kotimatkan sijaan suunnata paikkaan, jonka olin nähnyt jossain Rifun esitteessä. Kyseessä on aaltojen kalliosta muovaama silta Uma no se (馬の背, 'hevosen selkä'). Toikkaroitiin alas vuoripolkua männyn juurakoihin kompuroiden. En osaa uida, joten hieman friikahtelin, että tempaudun taivaan tuuliin ja koen hukkumiskuoleman tai tulee äkkipimeää ja astun harhaan ja uppoan, vaikka poikaystäväni kuinka vakuutteli, että meri ei oo tästä kohtaa kovin syvä ja tyypin seurassa on muutenkin hankala hukkua, koska se on saanut uimarinoppinsa isoäidiltään, joka oli kotoisin Kesennumasta, kalastajaperheen tytär ja entinen ama-sukeltaja (en tiedä, miten olen pysynyt hengissä ennen tätä ihmistä, joka varaa hotellini, pakkaa matkalaukkuni ja tarpeen vaatiessa kiskoo minut Tyynestä merestä).



Katselin Matsushiman saaristoa auringonlaskussa ja mietin, että olispa ruokaa ja onneksi päädyin kaikista Japanin kolkista just Miyagiin. Onneksi otin riskin enkä hakenut syksyllä 2011 yliopiston kautta vaihtopaikkaa koska silloin olisin nyt ihan väärässä elämässä.