Nagai youna mijikai youna

Siitä on tasan viisi vuotta, kun saavuin Yamagataan. Olin 23-vuotias, painoin 40 kiloa ja minulla oli outo kasaritonttutyyli. En tiennyt Yamagatasta tuon taivaallista.



Ja Yamagata muutti kaiken. Lähdin yksin tuntemattomaan ilman suomalaisia vertaistukihenkilöitä ja perillä ainoa kanssani samassa nikkensei-ohjelmassa opiskeleva kohtalotoverini oli Kiinan Heilongjiangista. Muutin asuntolaan, jossa asui lisäkseni kolme muuta eurooppalaista: kaksi hollantilaisdudea Haagista ja yksi dude Manchesterista. Amerikkalaisia oli yhteensä viisi Texasista ja Oklahomasta ja niistä kaksi lähti pois. Olin koko mestan ainoa länkkärimuija. En voinut jumittua kaltaiseeni seuraan tai hakea turvaa saman kulttuuripiirin ihmisistä, koska sellaisia ei ollut. Oli japanilaiset, hollantilaiset, amerikkalaiset, korealaiset, taiwanilaiset, kiinalaiset, thaimaalaiset, mongolialaiset, malesialaiset ja jopa ugandalaiset ja sitten oli Shiiri-chan. Monet kantoivat huolta tästä Shiiri-chan-polosta, joka on ypöyksin kaukana kotimaastaan, mutta varsinkin näin jälkeenpäin ajateltuna hiiren luonnolleni ja silloiselle elämäntilanteelleni mikään ei olisi voinut tehdä parempaa kuin porskutella yksin elon tietä tuhansien kilometrien päässä kotoa ja huomata, että ei ainoastaan pärjää vaan jopa viihtyy siellä. Sitä paitsi yksin maailman äärissä ehtii kelailla elämäänsä. :D Kelailun tuloksena lopetin parin vuoden suhteen yhdessäasumisineen ja palasin omille poluilleni. En tiedä, montako vuotta oltaisiin toistemme aikaa hukattu, jos en olisi lähtenyt Yamagataan saakka tajuamaan tosiasioita elämästä ja itsestäni.

En edelleenkään osaa sanoa, miksi valitsin Yamagatan kaikista Japanin kansallisista yliopistoista. Oliko se sitten kohtaloa vai yhtä sattumaa kaikki. Joka tapauksessa saavuin Yamagataan 22. syyskuuta ja viisi päivää myöhemmin tapasin nykyisen poikaystäväni kotiovellani.

Kävin Yamagatassa viimeksi vuonna 2014, mutta sitä Yamagataa jossa viis vuotta sitten asuin ei oo enää olemassa. Saavuin Yamagataan puoli vuotta tsunamin ja ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Miyagissa oli laivoja kadulla, Fukushimassa lorahteli ydinjätettä mereen. Yamagatassa ei ollut ketään. Asuntolan huoneista osa oli tyhjillään. Yamagatassa on normaalioloissakin vähiten kansainvälisiä opiskelijoita koko maassa, eikä muutaman kuukauden takainen Touhokun triplakatastrofi ainakaan lisännyt houkuttelevuutta. Se oli outoa aikaa olla Touhokussa. Tuntui siltä kuin elettäisiin maailmanlopun jälkeisiä aikoja. Jälkijäristyksiä oli jatkuvasti. Oli pelkoa. Puhe kääntyi usein varovaisesti maaliskuuhun. Istuin luentosalissa kun joku sanoi että muualla maassa katastrofi on jo ohi mutta Touhokussa se tapahtuu joka päivä uudelleen. Toivoakin oli. Kaikkialla luki gambarou Touhoku, Touhoku gambappe. Juoma-automaateissa, alikulkusilloissa, kauppojen ikkunoissa. En oo koskaan kokenut samanlaista yhteishenkeä. Tähän kun vielä yhdistää henkilökohtaisen elämäni mullistukset niin tuloksena on merkilliset ajat. Ajat joihin ei oo paluuta vaikka kävisin Yamagatassa sata kertaa.

Viis vuotta sitten entisenä ahkerana livejormaajana aloitin myös tämän sekametelibloggaamisen. En tiedä onko siellä toisella puolella enää ketään, mutta kiitos seurastanne. Ajattelin pitää vuoden vaihtoblogia Yamagatasta. Five years later. :::::::::D Jatketaan samaan malliin.




Hirotta kamifubuki ichimai furetara kaseki mitai ni shaberu – kun poimin konfetin palasen, se puhuu niin kuin fossiili.