Nagai youna mijikai youna

Siitä on tasan viisi vuotta, kun saavuin Yamagataan. Olin 23-vuotias, painoin 40 kiloa ja minulla oli outo kasaritonttutyyli. En tiennyt Yamagatasta tuon taivaallista.



Ja Yamagata muutti kaiken. Lähdin yksin tuntemattomaan ilman suomalaisia vertaistukihenkilöitä ja perillä ainoa kanssani samassa nikkensei-ohjelmassa opiskeleva kohtalotoverini oli Kiinan Heilongjiangista. Muutin asuntolaan, jossa asui lisäkseni kolme muuta eurooppalaista: kaksi hollantilaisdudea Haagista ja yksi dude Manchesterista. Amerikkalaisia oli yhteensä viisi Texasista ja Oklahomasta ja niistä kaksi lähti pois. Olin koko mestan ainoa länkkärimuija. En voinut jumittua kaltaiseeni seuraan tai hakea turvaa saman kulttuuripiirin ihmisistä, koska sellaisia ei ollut. Oli japanilaiset, hollantilaiset, amerikkalaiset, korealaiset, taiwanilaiset, kiinalaiset, thaimaalaiset, mongolialaiset, malesialaiset ja jopa ugandalaiset ja sitten oli Shiiri-chan. Monet kantoivat huolta tästä Shiiri-chan-polosta, joka on ypöyksin kaukana kotimaastaan, mutta varsinkin näin jälkeenpäin ajateltuna hiiren luonnolleni ja silloiselle elämäntilanteelleni mikään ei olisi voinut tehdä parempaa kuin porskutella yksin elon tietä tuhansien kilometrien päässä kotoa ja huomata, että ei ainoastaan pärjää vaan jopa viihtyy siellä. Sitä paitsi yksin maailman äärissä ehtii kelailla elämäänsä. :D Kelailun tuloksena lopetin parin vuoden suhteen yhdessäasumisineen ja palasin omille poluilleni. En tiedä, montako vuotta oltaisiin toistemme aikaa hukattu, jos en olisi lähtenyt Yamagataan saakka tajuamaan tosiasioita elämästä ja itsestäni.

En edelleenkään osaa sanoa, miksi valitsin Yamagatan kaikista Japanin kansallisista yliopistoista. Oliko se sitten kohtaloa vai yhtä sattumaa kaikki. Joka tapauksessa saavuin Yamagataan 22. syyskuuta ja viisi päivää myöhemmin tapasin nykyisen poikaystäväni kotiovellani.

Kävin Yamagatassa viimeksi vuonna 2014, mutta sitä Yamagataa jossa viis vuotta sitten asuin ei oo enää olemassa. Saavuin Yamagataan puoli vuotta tsunamin ja ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Miyagissa oli laivoja kadulla, Fukushimassa lorahteli ydinjätettä mereen. Yamagatassa ei ollut ketään. Asuntolan huoneista osa oli tyhjillään. Yamagatassa on normaalioloissakin vähiten kansainvälisiä opiskelijoita koko maassa, eikä muutaman kuukauden takainen Touhokun triplakatastrofi ainakaan lisännyt houkuttelevuutta. Se oli outoa aikaa olla Touhokussa. Tuntui siltä kuin elettäisiin maailmanlopun jälkeisiä aikoja. Jälkijäristyksiä oli jatkuvasti. Oli pelkoa. Puhe kääntyi usein varovaisesti maaliskuuhun. Istuin luentosalissa kun joku sanoi että muualla maassa katastrofi on jo ohi mutta Touhokussa se tapahtuu joka päivä uudelleen. Toivoakin oli. Kaikkialla luki gambarou Touhoku, Touhoku gambappe. Juoma-automaateissa, alikulkusilloissa, kauppojen ikkunoissa. En oo koskaan kokenut samanlaista yhteishenkeä. Tähän kun vielä yhdistää henkilökohtaisen elämäni mullistukset niin tuloksena on merkilliset ajat. Ajat joihin ei oo paluuta vaikka kävisin Yamagatassa sata kertaa.

Viis vuotta sitten entisenä ahkerana livejormaajana aloitin myös tämän sekametelibloggaamisen. En tiedä onko siellä toisella puolella enää ketään, mutta kiitos seurastanne. Ajattelin pitää vuoden vaihtoblogia Yamagatasta. Five years later. :::::::::D Jatketaan samaan malliin.




Hirotta kamifubuki ichimai furetara kaseki mitai ni shaberu – kun poimin konfetin palasen, se puhuu niin kuin fossiili.

Sinne ja takaisin

Hello world! Meikämamma on täällä taas! Onsen ei ole minua nielaissut eikä fugu lamaannuttanut, vaikka joku siellä näin veikkailikin. :D Kaikenlaista on ollut ja mennyt. Kävin isänmaassamme komian äärellä tekemässä Hienoja Suomalaisia Tekoja: katoin Satuhäitä, kävin Citymarketissa collegeasussa ja tekonahkakengissä ja sain slaagin kun puolen litran limpsapullon hinta oli kivunnut yli kahden euron (täällä hinta on 88 jeniä eli 60 senttiä). Ja hain Kauhavalta itelleni polkkatukan! Tämmönen hyvinsyönyt loimulohikin rantautui petiini:

Ruumis on veljeni enkä tappanut häntä vaikka siltä ehkä näyttääkin, this I swear!

Takaisinkin tulin. Sain pienessä laskuturbulenssissa vaihteeksi elämäni matkapahoinvoinnin kun intouduin kurkkimaan vierustoverini ikkunasta paikalleen jähmettyneitä meren aaltoja, ja pitkiä olivat ne minuutit ennen kuin pääsin kiiruhtamaan kohti lähintä lentokenttä-wc:tä perinteisissä ylenantamistarkoituksissa. Passintarkastus sentään oli sutjakka toimenpide nyt kun ei rekisteröityneenä asukkaana tarvinnut mennä viidensadan matkalaisen kanssa samaan jonoon. Täällä on tapahtunut pientä kehitystä ulkomaalaisasioissa viime vuosina. Kun vielä asuin Yamagatassa, piti väliaikaisesti maasta poistuessaan hakea etukäteen lupalappu maahanmuuttovirastosta (joita ei edes ole kuin suurimmissa kaupungeissa), kun taas nykyään riittää, että ilmoittaa lähdön yhteydessä lentokenttäviranomaisille tulevansa viisumin voimassaoloaikana takaisin ja laittaa pari rastia ruutuun. Ei kolmea eri luukkua ja kymmentä leimaa vaikka ollaan Japanissa, ihmeitä tapahtuu!

Tokiossa sarastaa kevät. Astuin junaan, aurinko välkehti mustilla tiilikatoilla ja pastoi suoraan sisään. Sadat ume-puut kukassa sadoilla pihoilla. Juna tulee riisipellolta kaupunkiin, tuhannet parvekkeet ja tuhansilla parveikkeilla tuulessa liehuvat pyykit. Jäin pois Shibuyassa ja eksyin???? Kun tupsahdin vahingossa ulos jostain kummallisesta paikasta enkä sitten osannutkaan sieltä enää letlagissa ja parin tunnin lentokoneyöunilla kotijunani sisäänkäynnille. Bodailin 20 kilon kapsäkkejäni erinäisiä portaita ylös ja alas (ei tartte auttaa Suomi Finland!!!) kun joku lounastaukoinen salarynuoriman sitten bongasi ahdinkoni ja seurasin hänen viitan lailla hulmuavaa mustaa trenssitakkiaan ihmismassan halki katuojasta Shibuya Mark Cityn hoodeille.

Maanantaina lähden Tokiosta kymmeneksi päiväksi Miyagiin. Pelaamaan pleikkaria ja tsiigailemaan huonekaluja poikaystävälleni, joka muuttaa kolmeksi vuodeksi kotitaloonsa mummonsa vanhaan huoneeseen. Oon niin helpottunut, että sen ensimmäinen työkomennus onkin Shiogama ihan Sendain lähettyvillä eikä se kaikkien pelottelema Kesennuma melkein Iwaten rajalla, jonne ei oo tsunamin aiheuttamien massiivisten tuhojen takia saatu vielä uutta junarataakaan aikaiseksi. Toisin kuin Suomessa, jossa on jotenkin sosiaalisesti hyväksyttävämpää ottaa rahaa valtiolta kuin omilta vanhemmiltaan, täällä on ihanteellista muuttaa opiskelujen jälkeen takaisin vanhempiensa taloon keräämään rahaa, koska täällä ei oo mitään muuta taloudellista turvaa kuin oma suku ja omat säästöt. Unohtamatta että asunnon vuokraaminen maksaa: normaalin takuuvuokran lisäksi täällä vuokranantajelle tulee yleensä maksaa ns. kiitosraha eli reikin, jonka määrä saattaa vastata usean kuun vuokraa ja jota ei vuokrasuhteen päätyttyä palauteta.

Poikaystäväni on valtion leivissä, ja valtiolla miinuspuolena on ensimmäiset kymmenen vuotta työpaikan alati vaihtuva sijainti prefektuurin sisällä, joten siinä ajassa ehtisi maksaa aika monet suolaiset kiitosrahat. Muuten valtio on japanilaiseksi työnantajaksi melkeinpä inhimillinen: työpaikka on turvattu hamaan loppuun saakka, terveydenhoito pelaa, sairauskorvausta saa, alkuaikojen jälkeen lomaakin on ja meribiologit ovat vieläpä niin epäsosiaalisia että turhanpäiväistä pakkoryyppäämistä pomon kanssa on monia muita aloja vähemmän. Näistä virkamieseduista nauttiakseen pitää läpäistä oman erikoisalan sekä yleistietämyksen kokeet, haastattelu ja psykologiset testit. Talouskuplan puhkeamista edeltänyt kulttuuri elinikäisine työpaikkoineen on enää mennyttä aikaa vain, ja nykysukupolvella on edessään pätkätöiden värittämä epävarma tulevaisuus. Siksipä vakaa virka valtiolla on pieni lottovoitto, ainakin jos arvostaa elämässään enemmän pieniä kivoja juttuja kuin suuren suuria rahoja.

Lopuksi vielä ikivanhoihin tunnelmiin! Yhtenä helmikuisena aamuna Tokiossa satoi lunta. Ja päivänä. Ja iltana. Ja yönä. Asuntolan pihassa kukkivan aprikoosipuun oksat painui lumen alle. Kaupunki ympärillä oli kaaoksessa. Itse istuin asuntolahuoneessani näpyttelemässä kirjallisuusesseetä.

Yhtenä iltapäivänä poikaystäväni soitti ja sanoi että Yamagatan yliopiston biologian rakennus on tulessa ja graduesitelmätilaisuus peruttu. Siellä paloivat tutkimuslaitteet ja -myrkyt. Lollasimme tovin. Yamadai on kunnostautunut uutisotsikoissa sen jälkeen kun sieltä lähdin. Viime vuonna pidätettiin mm. yksi henkilökunnan jäsen rattijuoppoudesta, yksi lääkisopiskelija itsensäpaljastelusta ja yksi opiskelija asuntoon tunkeutumisesta, koska oli juovuspäissään mennyt vahingossa sisään väärästä ovesta. Yliopiston tutkimuksia ei ehkä lainata tieteellisissä julkaisuissa, mutta skandaalinsa alkavat olla jo maankuuluja.

Korealainen toverinikin kävi kylässä. Puolitoista vuotta sitten kuumana syyskuun päivänä itkettiin Yamagatan juna-asemalla ja sanottiin nähdään taas. Ja siinä me nyt seisottiin Komaba-Toodaimaen McDonaldsin valokyltin kajossa monta kuunkiertoa myöhemmin. Monet toiveet käy lopulta toteen, luulisin. Mentiin junalla Shinseniin etsimään ruokapaikkaa mutta löydettiin vaan lovehoteleja ja kun ne vihdoin loppui niin oltiinkin kävelty Shibuyan valoihin. Mentiin izakayaan, jossa tilasin umeshun niin kuin aina ennenkin. Paljon on muuttunut ja paljon ei. Muisteltiin kaiholla Yamagata-aikoja ja rageiltiin japanilaisen yhteiskunnan epäkohtia.  Jieun on monella tapaa kohtalontoverini täällä. Puhutaan keskenämme japania ja ollaan sopeuduttu Japani-eloon aika hyvin, mutta lopulta ollaan kumpikin aina ulkomaalaisia. Ulkomaalaisuus on sellanen tunne jota ei omassa maassaan oikein voi ymmärtää.

Jieun palasi Yamagataan ja meitsi juoksi tapaamaan senseitäni. Sensein työhuoneen käytävän ikkunasta näkyy taivas ja Shibuyan pilvenpiirtäjät. Aika kului ja senseitä ei kuulunut. Katselin Shibuyaa horisontissa ja ajattelin että lol, aika kauas oon tullut Kauhavalta. Taivas tummeni, sensei tuli takki auki juosten käytävää, hoki hengästyneenä Shiiri-san aaaaa omatase shimasta Shiiri-san aaaaa gomennasai omatase shimashita, tiputti kirjapinon pöydältä ja sanoi mennään syömään kaakkua. Istuttiin Toodain kahvilassa lusikoimassa kaakkua. Sanoin että yhyyy en tajunnut semantiikalla mitään koska oon niin paska japanissa joten keskeytin, saanko potkut yhyy. Sensei sanoi että lol. Että ongelma ei oo japanissani vaan semantiikassa. Ja että riittää jos käyn yhdellä tai kahdella kursilla. Miks en voinut kuulla näitä sanoja jo syksyllä??????? Kaikenlaisessa murheessa ja stressissä olen jälleen aiheetta kierinyt.

Yamagatassakin piipahdin. Kävelin yöbussiajelusta nuutuneena aamukuuden valossa kaupungin halki korealaisen toverini kämpille. Ajattelin käydä pieneksi toviksi pitkäkseni kotatsun sisään. Havahduin sieltä neljältä iltapäivällä kun korealainen toverini jyskytti ulko-ovella ja halusi päästä sisään kotiinsa. Tässäpä parit aamukuuden tunnelmat:

Ehdin olla Yamagatassa päivän kun lunta alkoi tulla joka tuutista. Tuntitolkulla raskasta räntämäistä lunta, joka ei hievahtanut kolalla minnekään. Koko itäinen Japani oli kaaoksessa ja Yamagatakin joutui pariksi päiväksi saarroksiin. Kaikki tiet etelään ja itään oli poikki lumen ja lumivyöryjen takia ja junakaan ei liikkunut. Säätiedotuksessa välkkyi kaikki mahdolliset varoitukset lumivyöryistä koviin aaltoihin. Hetken jopa näytti siltä, etten ehtisi mitenkään Toohokusta lennolleni, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Yamanashissa ja Naganossa matkalaiset yöpyivät autoissaan vielä siinäkin vaiheessa, kun junaliikenne Yamagatasta etelään vihdoin alkoi.

Olin paikalla Yamagatan asemalla kun viikonlopun ensimmäinen shinkansen vihdoin saapui laiturille. Ilmassa oli urheilujuhlan tuntua kun valtava massa juoksi matkalaukkuineen ja korkokenkineen ja kävelykeppeineen kohti junaa niin kuin konduktööri olisi ollut siellä odottelemassa setelitukun ja tuulikoneen kanssa. Tunnelma hieman latistui kun puu kaatui raiteille Fukushimassa ja kaikki Yonezawan kautta tulevat junat peruttiin. Itse olin yrittänyt ostaa paikkalippua juurikin tällaiseen peruttuun junaan, mutta joku oli kaksi sekuntia nopeampi. (Shinkansenissa on siis erikseen junalippu, joka käy mihin tahansa junavuoroon, ja paikkalippu joka käy vain siihen vuoroon johon se on varattu.) Ensin harmitti, sitten lähinnä tanssahdutti koska paikkalippuni oli Shinjoon kautta tulevaan junaan. Tanssahtelu loppui Fukushimassa kun Miyagissa oli vaarallinen myrskytyyli ja piti odottaa sitä kautta tulevaa junaa kolme tuntia. Katselin kuinka lumi kinostui jollain paikallisasemalla ja ajattelin että huhheijakkaa. Lopulta olin asuntolalla puolen yön jälkeen, ja kuudelta aamulla olin jälleen tienpäällä.

Nyt jetlagin tarjoamalle keskiyön kauppareissulle ja misosoppa tulille! Kuulemiin,

- Meikäsiirimamma

Kagayaku hito

Ihahaa! Tai hihiin niinku japanilaiset heppaset sanoo. Hevoosen vuasi koitti minulle vanhassa narisevassa talossa tatamilattialla Ishinomakissa Miyagin prefektuurissa. Jalat kotatsusta lämpiminä ja kädet mandariinista tahmaisina. Mereltä puhaltava keskitalven tuuli kahisutti bambuaitaa ja kolisutteli liukuovia. Seinällä naurava Shouwa-keisari nosti hattua.

Ishinomaki on tuttu teeveestä, koska vuonna 2011 puolet kaupungista hautautui tsunamin alle. Mikään matkailijoiden suosikkikohde se ei siis ole. En oo kamalasti Yksityisyyden Verhoani tässä blogissa raotellut ja tuskin raottelen jatkossakaan, mutta yhden jutun joudun kai nyt paljastamaan. Tadaaa: Japanilaista on elämässäni paitsi riisinkeittimeni ja kamerani niin myös poikaystäväni. Puhuttakoon siitä tässä vaikkapa nimellä......................... RIDGE.(.......sorry 8-----D) Ridge oli paras kaverini Yamagatassa, joten mistään uudesta tuttavuudesta ei ole kyse. (Toim. huom. kyseessä ei myöskään ole Miura-san ok!!!) Enhän mä nyt alle kolmen vuoden välein pysty uusia merkityksellisiä ihmissuhteita muodostamaan härregyyd. Ishinomakiin menin, koska Ridge on sieltä kotoisin. Kuumotteleva perhetapaaminen siis.

<pölinää aiheen vierestä>Olen havainnut, että tämmöset suomijamppojen ja muun maan jamppojen väliset heilastelut aiheuttavat joissakin yksilöissä silmitöntä roadragea intterneetin valtateillä. Tehkötäköön siis selväksi, että toki alunperin Ridge halusi kaveerata kanssani koska näki siinä keinon päästä käsiksi Sinun suomalaisiin verorahoihisi, mutta toveruutemme syvetessä häntä on alkanut kiinnostaa myös ilmaiset suomalaiset marjat. Itse taas halusin ehdottomasti alistavan ulkomaalaisen miehen, joka käskee selostaa tv:n tapahtumat kun ei niitä hellan äärestä näe. :) Toisin sanoen eipä tää japanilaisen jampan deittailu oo sen eksoottisempaa kuin suomalaisenkaan, mitä nyt puhutaan keskenämme pelkästään japania ja temppeliin sattuessamme Ridge käy taputtamassa käsiään ja pyytämässä hengiltä mulle suojelusta. En myöskään oo saanut suomalaisista traumoja ja turvautunut siksi ulkomaalaiseen, vaan aikaisemmista seurustelukumppaneistani mulla on paljon mainioita muistoja ja hyvää sanottavaa, vaikka erinäisistä syistä eri teitä nyt talsimmekin.

Niin ja musta ei oo tullut mitään japanilaismiesten mielenlaadun asiantuntijaa tahi muutakaan meediota enkä todellakaan pysty vastaamaan kysymykseen, millaisia japanilaiset on seurustelukumppaneina. Ridge valmistuu kuukauden päästä meribiologian maisteriksi, vietti lapsuutensa ja nuoruutensa judosalilla, tykkää hmoottoripyöristä, eläimistä, tavaroiden tuunaamisesta ja järjestelystä. Random Yuuto Ehimestä tai Hideaki Sapporosta voi tykätä ihan eri jutuista ja olla muutenkin erilaisia, ylläri ylläri. Loppukaneettina voisin sanoa, että keskimäärin japanilaiset on oikein mainioita kuomia. Kulttuurieroja lieventää akateeminen taustani Japanin tutkimuksessa, se että me voidaan aina puhua toisen äidinkielellä sekä se että judokasvatuksen aiheuttamasta hyperkohteliaisuudestaan huolimattakin Ridge on aika länsimaisesti ajatteleva veikkonen.</pölinää aiheen vierestä>

Miyagissa oli mukavaa. Aattona istuttiin monta tuntia tatamilla kotatsun ääressä syömässä mandariineja ja katsomassa Kouhakua (paikalliset uuden vuoden euroviisut, joissa humppa raikaa ja serpentiiniä ei säästellä): Kitajima Saburou saapui lavalle lohikäärmeen selässä, perheen isä kaatoi sakea kuppiini ja sanomalehdelle ja kaikki lollasi, kun ensin en ollut tajunnut, mitä rakkasei (maapähkinä) tarkottaa, ja kun ne tuotiin pöytään niin huudahdin, että näähän on niitä mitä ne Disneyn oravat syö. Ii ne, Shiiri-san, sanottiin. Tuntui jotenkin epätodellisesta, että joitakin vuosia sitten mä istuin luokassa kädet hikisinä odottamassa vuoroani pitää parin minuutin puhe, jonka olin kirjoittanut hapuilevin harakanvarpain suuriruutuiselle ainekirjoituspaperille täysin tietämättömänä siitä, että tällasiinkin tositoimiin vielä joutuisin.

Ensimmäisenä iltanani sytytin buddhalaiselle alttarille kaksi suitsuketta isovanhempien kuvien eteen. Varvistelin, että näkisin shintolaiselle kamidana-alttarille jumalia varten asetetun vesi- ja sakekupin. Söin joka aamu uuden vuoden mochia ja zouni-keittoa. Sanoin tadaima ja okaerinasai. Etsin taivaalta otavaa ja näin tähdenlennon. Kävelin laatikoilta näyttävien parakkirivistöjen ohi. Halasin koiraa. Iltaisin kylvin yhteisessä kylpyvedessä (mulle sanottiin, että voisin mennä ensimmäisenä, mutta kieltäydyin ja sanoin että meen viimeisenä ja pisteeni nousivat, woohoo). Joskus öisin makasin valveilla ja kuuntelin kuinka tanuki (japanilainen supikoira) ahersi ikkunan takana.



Uudet ystäväni Taki-chan ja Tsumu-chan!!



Bokujou Raamen (=Laidunraamen)!! Paikan erikoisuus on maitoon keitetty raamen, jota en peruskoulun maitoperunoista traumatisoituneena kuitenkaan nauttinut vaan raamenkonservatiivina misoraamenin mahaani ryystää rykäisin. Jos paikan sisustusta ihmettelette, niin alkuperäinen Bokujou Raamen tuhoutui , mutta hiljattain paikka avasi uudestaan autokoululta tyhjilleen jääneissä tiloissa. Tällasta on arki tuhoalueella.



En ostanut tätä tuotetta.



Tällasissa uimakopin kokosissa parakeissa monet kotinsa menettäneet yhä asuu. Puut on monin paikoin katkeilleet ja kuihtuneet keloiksi.



Tässä oli ennen suuri omakotitaloalue. Nyt siinä on vain joutomaata ja suuri hautausmaa.



Sellaista oli Ishinomakissa. Nuhjuista, tuulista, autiota, ahdistavaa, surullista, kuitenkin jollain tapaa kodikasta ja niin kovin sympaattista.

Ja lopuksi vielä muutamat riskit maisemat matkalta Miyagista Yamagataan, koska Touhoku on suurin ja kaunein.



Ja tässäpä vielä Touhokun kartta, hurraa:

Joulua

Tämä oli toinen jouluni Japanissa ja monin tavoin ensimmäisen kaltainen eli ei juurikaan jouluinen. Japanilaisen vuoden ykkösjuhlia on uuden vuoden hulinat talvella ja obon kesällä (juhla jolloin vainajat palaa hengailemaan vanhoille hoodeilleen), joulu on amerikkalaista tuontikamaa eikä siihen liity sen kummempia traditioita tai tunnelatausta. Paikallisten traumaattiset lapsuusmuistelot on vähemmän laatua ruma tilauspukki partnerinaan vähintään yhtä ruma joulumuori tulivat mahdollisesti muutaman glögin liikaa nauttineena taloon ja peljättivät kersoja ja enemmän laatua uutena vuotena ruma koira-leijona tuli taloon, haastoi mummon ankaraan tanssi-battleen, itketti kersoja ja puri näitä vielä päästä mennessään. (Tämä Kiinasta juurensa juontava perinne tunnetaan Japanissa nimellä shishimai.)

Mutta! Onneksi olen täällä tanssahtelevien koira-leijonainkin maassa onnistunut löytämään jokusen sellaisen tyypin, joka on kanssani tätä juhlaa parhaansa mukaan yrittänyt viettää, vaikkei siitä kamalasti ymmärtäisikään. Toverini hankki minulle kynttilän koska oli kuullut niitä Suomessa joulunaikaan paljon poltettavan ja kaukana kotoa tämä ele ilahdutti minua kovin.

Vuoden vipaksi ateriakseni Tokiossa jäi tämä oden (kuvasta puuttuu liemi koska se pilasi taiteellisen asetelmani......). Oden on sekalaisista raaka-aineista soija-dashiliemessä hauduttamalla valmistettu Japanin talviruokalajien numero yksi. Ilmojen kylmetessä lähikauppojen kassoille ilmestyy höyryävät oden-kattilat ja katujen varsilla papparaiset kaupittelee odenia salarymaneille pienistä kärryistä. Oma lemppariainekseni on toi harmaa konnyaku-klöntti, sillä vuosi Yamagatassa kultivoi musta suuren konnyakun ystävän. Aika pitkään en oikein siitä diggaillut, mutta kun sitten olin myymässä sitä jo legendaksi muotunutta sobaa, tyrkytti konnyaku-obasan minulle varrasta kaksin käsin aamuin illoin sanoen yamagataksi enryo sunede agarasshai tai machetto kuinnegayo ja jokusen pakko-konnyakun jälkeen valaistuin. Sen sijaan toinen yamagatalaisten rakastama herkku kalmarin jalka on edelleen yyh. D: Oon oikeastaan oppinut syömään kalmaria vasta Tokiossa kun siellä on tarjolla vähemmän luotaantyöntäviäkin ruumiinosia.

Saavuin Sendaihin keskellä yötä ja menin 24/7 auki olevaan washoku-ketjuravintolaan laittamaan tofupiffiä rinnan alle!

Vuoristossa lunta oli ehkä metri, kuten tästä professionaalista kuvasta hyvin näkyy!

Viimeiset kaks kuukautta oon hokenut, kuinka mun pitäis ostaa kengät, ja aatonaattona se vihdoin tapahtui! 23.12. on hallitsevan keisarin syntymäpäivä ja siksi kansallisen vapaapäivä. Yamagatan kylänraitilla oli tungosta kun japanilaiset ei halua pysyä kotonaan edes niinä harvoina vapaapäivinään. Ilma oli harmaa ja loskainen ja vuorten korkeimmat huiput pilvimassan peitossa ja joulusta ei ollut tietoakaan. Toverini ei tajunnut kalsareiden ja sukkahousujen eroa ja meitsi osti kuulkaas housut! En tykkää käyttää housuja kun vöissä ei riitä reiät eikä klapisäärissäni pituus, mutta sitten Uniqlo tuli hätiin ilmoittamalla pukukopin seinässä että vähintään 1990 jenin hintaisten housujen pulttujen lyhentämisen saa kaupanpäälle. <3____<3

Parkkipaikalta avautui kotikaupunkini tuo entinen! En tiedä oliko mulla näitä kuvia ottaessa tähtäimessä ura autolehdessä vai mistä nää kyseenalaiset sommittelut johtuu.

Jouluateria. Näitä oli 20 kappaletta.

FFX HD Remaster ilmesty jo täällä! <3__<3 Komia on.

Pukki toi alpakkapaitaani sopivia alpakkatarroja!!

Jepjop........