Auton lavalla matkaava ojisan on varma merkki siitä, että ollaan saavuttu Japanin maaseudulle. :D Lava-autoon mahtuu istumaan kaksi, mutta kun on päätettävä, saako kuskin lisäksi istumapaikan kallisarvoinen maatalouskone vaiko maajussi, joutaa ojisan lavalle.
Matkan varrelle osui kiva matsuri jota tosin oli vain auton ikkunasta tsiigaileminen.
Saavuimme Shizuokaan ja itse Fujikin ilmesty paikalle meitä tervehtimään!
Olin Shizuokassa ekaa kertaa, mutta vastaavaa maisemaa tuli nähtyä Yamagatassa sen verran paljon että olo oli heti kotoisa.
Matkamusiikkina oli luonnollisesti random Fuji-playlist youtubesta. Tää laulelma aiheutti hilpeyttä ja huonoa huumoria pitkin päivää:
Ladymuotia ja Fujisan taukoalueella.
Kahden väärän käännöksen, karmaisevan ja loputtomalta tuntuvan mutkaisen vuoristotieosuuden ja laatatako vai eikö laatata -tilanteen jälkeen edessämme avautui Yamanakako. Kuvien perusteella odotettiin rauhaisaa järvialuetta luonnon helmassa. Saatiin ankea krääsää ja ihmisiä pursuava kaupunkilaisten turistirysä, ja kuvien lupailemista joutsenistakaan ei ollu tietoakaan, vaan niiden tilalla järven laineilla kellui rykelmä erivärisiä jokseenkin mauttomia muovisia ankkaveneitä niin ku kylpyammeessa konsanaan. Siitä maisemasta ei tehny mieli ottaa edes kuvaa. Siinä vaiheessa, kun vastaan tuli pelihalli ettei tokiolaisten vaan tarvitsisi viettää herraisä kokonaista päivää mökillä ilman kaupallisia viihdykkeitä, Miyagin ja Kauhavan sangen viihdykkeettömässä ympäristössä varttununeella seurueellamme alkoi olla usko vähissä. Kaiken hyvän lisäksi matkaesitteestä bongaamamme sobamesta oli viikkoa aikaisemmin pistänyt lapun luukulle. Toverini ilmoitti, että jos ei oltaisi oltu kahdestaan liikenteessä niin se olisi jo hurauttanut takaisin Touhokuun. Ehdotin, että ryhdyttäisiin sanoista tekoihin.
Jos on mieli maassa, auttaa siihen sushi! Aina ja ikuisesti aamen.
Alakuvan syksyinen sanma oli oivaa ja sillimäistä. Yläkuvan shirasu oli toverini, itseäni kun etoo shirasun ulkomuodossa vähän kaikki. Taannoin Akitassa nauttimieni mehiläisentoukkien traumatisoimana nykyinen mottoni on, että jos asialla on silmät tallella, en pistä sitä suuhuni. Aika monta sanma- ja madai- ja shirasu- ja buri- ja ties mitä lautasta myöhemmin olimme jälleen löytäneet sisäiset lollahtelijamme ja kyvyn suhtautua matkakohteeseemme sen vaatimalla humoristisella otteella. Ei auta kaipailu Touhokun jylhiin toistaiseksi markkinakoneistolta suojaisiin maisemiin, jos ollaan jo keskellä sunnuntairuuhkaa Fuji-vuoren takana.
Löydettiin pyhättö! Ja jalkauduttiin sinne. Pyhätön nimi oli 浅間神社. Uskoin nimen luettavan Asama-jinja. Toverini uskoi nimen luettavan Sangen-jinja, mitä kuitenkin vastustin, sillä meillä oli joskus vuosi sitten kiistaa, luetaanko 浅 sen vai san ja kyseisen kiistan voitti minä. Oikea vastaus oli Sengen-jinja, on tässä vielä lukutaidon kanssa petrattavaa itse kullakin. :D Kesken tätä roadtripiä oli kuumat paikat kun netti ei toiminut keskellä korpea ja haluttiin tietää, kirjotettiinkos Tottori 鳥取 vai 取鳥 (voitin muuten tämänkin <3___<3). Toinen meistä puhuu japania äidinkielenään ja toinen ei. Tällä kertomuksella haluan rohkaista kanjien kanssa kamppailevia.
Jollakulla oli ryhdikäs pose hallussa. :D
Jotenkin en osaa kuvitella suomalaista matkaseuruetta jumppailemassa puiden katveessa.
Pitkän päivän ilta huipentui toverini valmistamaan yakisobaan sekä kahden litran biiruun, jonka olimme hankkineet aikaisemmin päivällä alkujärkytyksen vielä vallitessa. :D
Päivän opetus oli, että niin kuin monet asiat, on Fuji-vuorikin parhaimmillaan kaukaa ihailtuna. Kun Fuji ilmestyy ensi kertaa maisemaan on tunnelma WAIWAI SUGOI FUJISAN DA SUGEEE KIREI DEKKAI SUGOI FUJISAN DA, ja kun se sitten on siinä aivan silmien edessä pari kumiankkaa kaverinaan on tunnelma "... nanka bimyou......"
Roadtrip-kuvia on jäljellä enää yks satsi, koittakaa kestää!
