Asioita joita kaipaan Japanista

Peace, happy pride, itsumo o-sewa ni natteorimasu, titityy! Olen farmannut pelissä, googlannut Emmerdale spoilers, vaihtanut fonttia (saako tästä selevää????), merkannut kalenteriin 21.8. Hokuriku, kuunnellut nepalilaista iskelmää ja marokkolaista gnawa-musisointia, lainannut kirjastosta latvian oppikirjan sekä saanut veljeltäni persoonaani liittyen kommentin Mikko Kivinen naisen ruumiissa. Mitäs teille, minna genki kai!

Yliopistostakin olen valmistunut. Touhu oli kyllä melkoinen antikliimaksi, en vaivautunut Helsinkiin saakka publiikkiin ja paperin hain postilaatikosta veljeni vanhoissa verkkareissa. Tässäpä kuitenkin kaikki instagram-estetiikan kriteerit täyttävä asetelma paperistani:



Ohi on! Juhlistin lainaamalla yliopiston kirjastosta kasan e-kirjoja ennen kuin käyttikseni umpeutuu. Kesälukemistooni kuuluvat Japanese Foreign Policy and Understanding Japanese Politics: The Writings of J.A.A. Stockwin, Emperors of Modern Japan, Songs from the Edge of Japan: Music-making in Yaeyama and Okinawa sekä A History of Korea: From Antiquity to the Present. Olen virallisesti tylsä ihminen. :D Mutta kuukauden päästä lähden taas Japaniin! Tämä on varsin mainio asia, sillä kaikenlaista sieltä kaipailen. Ohessa sekalainen lista.

Tämä itselleni melkoisen tuttu kuoma koska ai rabu yuu, thank you for being a friend you're a pal and a confidant, suki datcha ja silleen:



Shinu made nante uso mitai na koto wo honki de omou no wa ikite iru kimi ni boku wa kou shite deaetanda kara. ♡♥♡♥♡♥♡♥♡♥♡

Ei ole aina hauskaa asua eri maissa ja kaiken lisäksi täysin eri aikavyöhykkeillä, mutta koitan vältellä asiassa vellomista, tilanne on mikä on ja aina voisi mennä huonomminkin. Katsoin hiljattain dokumentin nimeltä Out of Iraq, joka kertoo kahdesta irakilaisesta nuoresta miehestä, joista toinen oli sotilas ja toinen työskenteli tulkkina amerikkalaisjoukoille. He kohtasivat toisensa sotatantereella ja lempi leiskui, mutta paljastumisen ja kuoleman pelko oli jatkuvasti läsnä, koska seksuaalivähemmistöjen tilanne Irakissa on yksi maailman surkeimpia ja on Saddamin kaaduttua mennyt vain huonompaan suuntaan lynkkauspartioiden astuttua katukuvaan. Lisäksi tulkkeja uhkasi amerikkalaisten kanssa veljeilystä, ja niinpä tämä tulkki joutui pakenemaan Amerikkaan sotilaspoikaystävänsä jäädessä kärvistelemään. Lopulta sotilas joutui pakenemaan omaa perhettään Libanoniin, missä hän vietti vuosikausia paperittomana siirtolaisena työskennellen dollarin tuntipalkalla ja peläten karkotusta ja tapetuksi tulemista. Sotilastaustan vuoksi tyypille ei myönnetty Amerikan Yhdysvaltoihin edes turistiviisumia saati sitten turvapaikkaa. Tämä pariskunta ei voinut tavata toisiaan VIITEEN VUOTEEN. Tiedän miltä tuntuu katsella särisevää Facetime-kuvaa huonona päivänä, mutta en tiedä miltä se tuntuu niin epätoivoisessa tilanteessa. Spontaani onnenkynel pääsi itseltänikin kun nämä tyypit vihdoin pitkän odotuksen ja taistelun jälkeen kohtasivat toisensa lentokentällä. Jotenkin supereläydyin siihen tilanteeseen, koska itsellänikin on kokemusta siitä, kuinka epätodelliselta tuntuu nähdä lempi-ihmisensä vastaantulijoiden seassa vuoden erossa olon jälkeen, vaikka viiden vuoden eroa vailla mitään takeita huomisesta en osaa kuvitellakaan. 12 vuotta Ramadin taisteluissa ja raunioissa kohtaamisensa jälkeen he astuivat avioon Washingtonin idyllisissä järvimaisemissa. You suru ni, tämän vuodatukseni opetus on, että välimatka on vain hidaste eikä syy heittää kirvestä kehään ja pyyhettä kaivoon jos tyyppi muuten on mainio.



Japanin arkieloni. Joka ei oo millään muotoa hohdokasta tai erikoista, mutta kun siitä on tarpeeksi kauan erossa, alkaa se herättää kaihoisia tuntemuksia samaan tapaan kuin pitkään Japanissa oleskeltua mieleen muistuu mölkyn, piimän, Rainbow-tuotteiden, keihäsfinaalien ja Popedan tahdissa mutapainivien kanssapohjalaisten tenho (paini tapahtui Vauhtiajoissa). Sillä erotuksella, että japanilaisessa arkielossani mukana tulee myös yksi kappale seurustelukumppaneita, jonka kanssa voin muutoin kommunikoida vain elektroniikan avustuksella. Yhtenä päivänä aloin fiilistellä Kinou nani tabeta -kokoelmaani (manga jossa keski-ikäinen miespari vaan elää kuivaa arkieloaan käymällä töissä ja kokkaamalla ruokaa kaupan tarjousaineksista) ja melkein tipan sain linssiini kohdassa, jossa päähenkilöt suorittaa uuden vuoden suursiivousta. Koska minäkin haluan siivota uuden vuoden hengille eliittikumppanini kanssa japanilaisessa asumuksessamme enkä vaan keskustella aiheesta pätkivällä nettiyhteydellä!!!!!???? Poikaystävän mukaan kyllästyn futonin tuulettamiseen ja daikonin raastamiseen kuitenkin taas viimeistään parissa kuukaudessa, mikä pitänee paikkaansa, mutta tälleen etäältä tarkasteltuna viime kesänä liiallisen daikonin raastamisen kirveltämä käsipoloisenikin tuntuu kultareunuksiselta muistolta.

Arkisessa Japanissa on kaikenlaista. Siellä on sähköjohtoja, peruukkimainoksia, aallonmurtajia, maanjäristyksiä, kaalisalaattia, kalatiskejä, tilikirjoja, kello viiden kuulutuksia, megafoniin huutavia myyjiä, puolen tunnin alennusmyyntejä, olkihattuisia riisinviljelijöitä, violettitukkaisia mummoja, nenäliinan jakelijoita, aamupalariisiä, viuhkaa leyhytteleviä paappoja, yleisiä jalkakylpyjä, pachinko-halleja, tulivuoria, paperilyhtyjä, kaatosateita, villiintyneitä bambuja, kansanedustajien tienvarsijulisteita, soijakastiketahroja, likoamaan unohtuneita riisinkeittimen kattiloita, kerran leimattuja kanta-asiakaskortteja, nelikymppisten poikabändien huonoja koreografioita, paketinkuljetusrekkoja, puhuvia automaatteja, horisontissa siintäviä Kannon-saman patsaita, iltakylpyjä, hautakivikauppoja, parvekepyykkejä, käyntikorttikoteloita, homeisia komeroita, tatami-lattioita, jalkajarruttomia pyöriä, taiko-rummutusta kadulla, ravintoloiden jonotusalueita, kaasuhelloja, torakka-ansoja, riisinkuorimiskoppeja, Sekisui Housen elementtitaloja, kolikkopesuloita, sentimentaalisia vakuutusmainoksia, Youfuku no Aoyaman jakkupukuja, pyyhettä kantavia raksamiehiä, valkohansikkaisia konduktöörejä, lippuporttitapaamisia, hämähäkinseittejä, osteriviljelmiä, nousuvesiä ja väkeviä auringonlaskuja.



Meri ja vuoret. Japani jakautuu nykyisin 47 prefektuuriin, joista vain kahdeksalla (Nara, Shiga, Gifu, Nagano, Yamanashi, Saitama, Gunma, Tochigi) ei oo lainkaan rantaviivaa. Japanin pinta-alasta noin 70% on vuoria. Yama to umi dotchi ga suki – tykkäätkö enemmän merestä vai vuorista – on samanlainen kysymys kuin kissat vai koirat. Miyagissa on kummatkin. Tähdet lentää Zaoun yllä ja auton avonaisesta ikkunasta puhaltaa shiokaze, suolainen merituuli. Japanista ensimmäisenä mieleen tulee keväästä viheröivät vuoret, joita tuijotin kielitieteen luokan ikkunasta; Tyynen meren nopea nousuvesi, Matsushima kuunvalossa, kalan ja levän löyhkä Ishinomakin yöbussipysäkillä.

Fuubutsushi (風物詩) eli asiat, jotka liittyy vahvasti tiettyyn vuodenaikaan. Japanin vuodenajat. Kevään kirsikankukat, karppiviirit, vuorilta sulava lumi, keltaiset nanohana-pellot ja riisinistutus. Kesän tuulikellot, kukkivat keisarinelämänlangat (asagao), viuhkat, ilotulitukset, iltakaskaat ja kylmät soba-lounaat. Syksyn syyskorennot, elefanttiheinät, kastanjapuut, punaiset vuoret, imoni-keitot ja vuorten ensilumi horisontissa. Vastavuoroisesti Japanissa tietty kaipailee monia kotimaan vuodenaikajuttuja, mutta se on sitten sen ajan murhe.



Japanin kesä. Joka on kuuma ja tukala ja karsea, mutta samalla siihen liittyy monen monituista muistoa, koska oon viettänyt neljästä viimeisimmästä elokuusta kolme Touhokussa ja sama meno jatkuu tänäkin vuonna. Kesässä vuorilla ja riisipellon laidalla pyöräillessä on oma taikansa. Kesäpäivät Touhokussa kuulostaa tältä:

Ja kesäillat tältä, kun laulajaksi vaihtuu iltakaskas eli higurashi:


Lattialla istuminen. Sain synnyinlahjana kasan selkä- ja jalkaongelmia, joten japanilainen tapa viettää paljon aikaa lattialla koettelee välillä ruumistani (jos ryhtini näyttää huonolta niin ottakaa plz huomioon, että olen viettänyt koko ikäni huomattavan eri mittaisilla jaloilla =(), mutta kaipaan sitä silti. Erityisesti tykkään lattialla syömisestä silloin kun porukkaa on paljon. Aina mahtuu sujahtamaan johonkin rakoon ja käymään välillä vaikka pöydän toisessa päässä kilistelemässä, kun taas tuolien kanssa saa säätää ja kolistella eikä siltikään mahdu. Kulhot kiertää, etäisyydet pienenee, loppuillasta joku ehkä makaa tatamilla puoliunessa. Poikaystävän kanssakin tulee usein jäätyä syömisen jälkeen pöydän viereen makaamaan sammakoiden menoa tai talvimyrskyä kuuntelemaan, Suomessa ei niinkään. Matalan pöydän ääressä lattiarajassa tunnelma on monin verroin yhteisöllisempi, suosittelen kokeilemaan vaikka seuraavissa pikkujouluissa!

Ruoka! Eikä ainoastaan sushit ja raamenit (raamenista en itse asiassa edes hirveästi perusta ja ne annoskoot on minulle ihan liian suuria) vaan kaikki simppelit kotiruuat goma-aesta ochazukeen ja iridoufusta takikomigohaniin. Oon jo tehnyt elokuun ekan viikon ruokalistaa ja oon ihan into piukassa, että pääsen taas markettiin ostamaan atsuagea, lootuksenjuurta, lasinuudelia, hijiki-levää ja umeboshia. Japani–Suomi-lyfen yks huonoista puolista on, että kummassakin maassa on hankala saada toisen maan elintarvikkeita ja niinpä Suomessa kieriskelen tai-sashimin himossa ja Japanissa itken katsellessani Googlen kuvahaussa homejuustoja. Syöminen ja juominen on iloni ja kunniani:



Onigiri (=riisipallo) ja pullotettu kylmä (vihreä) tee eväänä. Kylmä tee on Japanissa muutenkin the janojuoma, meilläkin on Miyagissa aina vähintään yks kahden litran tonkka jotakin lajiketta jääkaapissa ja kesäisin poikaystävä valmistaa mugicha-vehnäteetä samalla hartaudella kuin suomalaiset keittelee glögiä joulun alla. Viime kesänä Rifussa ongelmaksi muodostuikin, että vuokraamamme asunnon kämäiseen jääkaappiin ei mahtunut teetarpeiden ja kesän vesimelonilahjojen lisäksi oikein mitään muuta.

Yleiset vessat. Niitä on kaikkialla ja ne on aina ilmaisia. Suomen julkiset weeceet tai lähinnä niiden puute saa minut aivovaurioon. Miinuspuolena Japanin julkisissa vesikloseteissa hanasta tulee usein vain jääkylmää vettä, ja aamukolmelta keskellä talvea fukushimalaisella huoltoasemalla tuloksena on käsikuolio kun kätöseni ovat kalikat ilman tätä käsittelyäkin. Mutta poikaystäväni aina sanoo että te ga tsumetai hito wa kokoro ga atatakai, kellä on kylmät kädet on lämmin sydän, pitäkäämme se mielessä talvipakkasilla kraanan alla vilvoitellessa!

Onsen ja onsen-lomat. On lomia ja sitten on onsen-lomia. Onsen-lomat sisältävät nähtävyysosuuden, yukatan pukemisosuuden, julkisen nakuiluosuuden sekä ylensyöntiosuuden.



Suitsukkeen tuoksu. Ishinomakin talossa leijailee usein suitsukkeen haju alttarihuoneesta ja siitä tulee jotenkin kotoisa olo. Käytiin viime kesänä vähän ennen Suomeen paluutani Tsuruhassa (drug store), jossa poikaystävä meni shampoo-osastolle sillä välin kun itse suuntasin suitsukehyllylle imppaamaan säästöön seuraavan vuoden tarpeisiin.

Pyhätöt ja temppelit. Käyn varsinkin shintopyhätöissä usein. Eikä pytingin tarvitse olla edes mikään historian aarreaitta tyyliin Houryuu-ji tai Kasuga Taisha, Inarille omistettu pieni papiton pyhäkkö random naapurustossa kelpaa sekin pienimuotoiseen tunnelmointiin.

Itseni kokoiset ihmiset ja itseni kokoisille ihmisille suunniteltu yhteiskunta! Suomessa kaikki on pitkiä ja pelottavia. =( Olen 153 senttimetriä ja tämä toisinaan aiheuttaa hieman ongelmia arkielossani, koska maatamme ei ole optimoitu tässä kokoluokassa painiville. Esimerkiksi miks sipsit on aina niin korkealla, myös meissä pätkissä on sipsinystäviä ainakin yks??????? Kerran lähdin s-marketista vihaisena, koska en yltänyt ottamaan pinaattia pakastealtaasta. The struggle is real.



Kurazushi. Japanissa on useita liukuhihnasushiketjuja ja Kurazushi on meidän vakiopaikka. Oon sieltä ilmeisesti yhden postauksenkin kirjoittanut. Parhaat sushit saa toki muualta kuin halvasta ketjuravintolasta - Miyagissa esimerkiksi Shiogaman Ichimorizushista -, mutta harmaassa arjessa, automatkoilla ja myöhäisillan hiukopalana Kurazushi on ihan riittävä. Joka viidennen lautasen jälkeen voi voittaa automaatista sushiaiheisen avaimenperän, mikä kannustaa ylensyöntiin. Monet lempimuistoistani on Kurazushin loosista. Poikaystävä on myös ottanut tavakseen täyttää aina teekuppini siitä lähtien kun ensi kertaa käytiin sushipaikassa vuonna 2011, ja päähäni on pinttynyt pieni ja arkinen muistikuva jossa Japanissa on pimeää, Kurazushin pöydissä istuu tuntemattomia tyyppejä ja vastapäätä tuttu tyyppi lappaa teejauhetta purkista.

Kumartaminen. En todellakaan oo mikään etevä kumartelija enkä kaipaa Suomeen tiukkaa kumarruskulttuuria, mutta sen verran tämä tapa on itseeni kuitenkin pinttynyt, että sitä Suomessakin joissakin tilanteissa automaattisesti harrastan. Esimerkiksi kaupassa ihmisiin törmätessä tai ihmisten välistä puikkiessa kumartaminen on musta kätevä tapa noteerata kömpelö tilanne ja poistua siitä, vaikka saatankin Joupin s-marketin pullonpalautusautomaatilla takanani jonottaneelle kumartaessani aiheuttaa enemmän hämmennystä kuin harmoniaa. :'D Mielestäni kumartaminen uusia ihmisiä tavattaessa on myös noin sata kertaa kivampi tapa kuin kätteleminen. Kätteleminen on itselleni aika awkward toimitus, koska mulla on geenimutanttina TOSI pieni käsi joka vaan katoaa hiemankin isompien ihmisten kouraan ja lisäksi oon niin kova jännittämään, että tämä ihmisten kouran sisään sujauttamani säälittävä minikäsi on aina jossain hikilimassa. ==========================D Ensivaikutelma 0/5.



Pakkausten avausmekaniikat. Tämä voi vaikuttaa hieman oudolta kaipuun kohteelta, mutta minut tuntevat tietävät, kuinka vaikeaa asian ulos paketistaan saaminen voi olla homo sapiensille. Montako kertaa onkaan perhepiirissäni lausuttu sanat onko Siiri taas avannu tämä. Japanilaisinsinöörit ovat ottaneet kaltaiseni kädelliset huomioon tuotesuunnittelussaan: avaa tästä tarkoittaa että se todellakin avataan siitä ilman ylimääräistä voimailua ja muita poppakonsteja ja vieläpä nätisti suoraan.

Japanin puhuminen. Jota harjoitan kyllä joka päivä vähintään tunnin mielitiettyni kanssa, mutta se on mukavampaa silloin kun joka viides lause ei oo yhteys pätkii tai akku loppuu. Lisäksi ainakin itselläni juttu irtoaa paremmin livenä kuin puhelimessa. Oon suuri kieli-intoilija ja saan kiksit kaikkien vieraiden kielten kuuntelemisesta ja puhumisesta, mikä on ehkä vähän outoa kun muuten oon tällanen nysvä. :D Pakkoruattin molottaminenkin on mielestäni ihan hauskaa, vaikka taitoni ovatkin tasoa jag ska ta med mig ett kastspö till en öde ö. Musta olisi kivaa kokeilla asumista vielä jossakin englanninkielisessä maassa (lue: Kanada), mutta se juna meni siinä vaiheessa kun vuosi Japanissa ei jäänytkään viimeiseksi. Ulkomaaksi puhuessa saa joka tapauksessa sopivasti aivojumppaa ja vaihtelua. Japaninkielisessä seminaarissa toudailaisten tohtoriopiskelijoiden kanssa Venutin käännösteoriaa kommentoidessa kauhu oli todellista ja Yamagatan yliopiston ojassa japanilaisten kurssitovereiden kanssa inspiraatiota haikuun etsiessä päällimmäisenä aatoksena lol miksi teen tämän itsellein, mutta pieni mukavuusalueelta poistuminen pitää mielen virkeänä ja niin edelleen! Toki aina silloin tällöin on olotiloja, jolloin asian esittäminen japaniksi innostaa kuin kasa MV-lehtiä ja raivostuttaa, että joudun olemaan altavastaajana natiivien keskellä, mutta nyt ei ole niiden muistelemisen aika. =D Plus että japani on maailman ihanin ja liikuttavin ja runollisin ja kaunein ja hassuin ja kivoin ja lämpöisin kieli ja kaikki toisinajattelijat ovat väärinajattelijoita.

Japania voi fiilistellä esimerkiksi tässä Monohokehimen teemabiisissä:

Kanashimi ya ikari ni hisomu makoto no kokoro wo shiru wa mori no sei, mononoke tachi dake. Ken väittää että japanissa sanotaan tsingtsantsong voi tulla saunan taakse????

...Tai japanilaisen lempiyhtyeeni Qurulin laulussa, joka kertoo Fukushiman Souman ja Minamisouman kaupungeista, jotka saastuivat vuoden 2011 ydinvoimalaonnettomuudessa:

Dokomademo aoi umi no koe takaku maiagaru shiosai no hama. Japanin kielen kanssa ei voi mennä naimisiin mutta japanin kieltä puhuvan kanssa onneksi voi. <3_____<3

Stadionhumpat sopii myös hyvin japanin eeppisyydellä hekumointiin:

Valamis

Happy happy greeting! Palautin kuonapallon, jonka sivumääräkin jokusen paatoksellisen yön tuloksena ylitti 80 sivun kipurajan, opintieni on arvosanan odottelua vaille loppu ja tunnelma on melko epäuskoinen. Tein sen???? Kirjoitin gradun Itä-Aasian tutkimuksesta???? Ehkä kykenen viralliset paperit saatuani ja asian todenperäisyydestä varmistuttuani tämän omituisen matkani 14-vuotiaasta Dir en grey -fanaatikosta 28-vuotiaaksi Japani-maisteriksi jotenkin sanoiksi jäsentelemään, mutta tässä vaiheessa tyydyn vain toteamaan että wtf.

Wtf myös siksi, että oppiaineeni professori kautta graduni ohjaaja irtisanottiin ja professuuri lakkautettiin #suomikuntoon-hengessä samoihin aikoihin kun itse hinkkasin viimeisiä lähdeviitteitä. Kyllähän se mieltä lämmittää näin valmistumisen kynnyksellä saada maamme ja yliopistomme johdolta viimeiseksi lahjaksi märkä rätti naamaan. Onnea valmistumisesta, peeäs pääaineesi on turhake. =) Tuntuu, että Aasia-osaamista hehkutetaan mutta sen ei haluta tulevan humanistisesta tiedekunnasta, vaikka ainakin itse koen, että suurimmat ahaa-elämykseni japanilaisen kulttuurin lainalaisuuksista ja niiden muotoutumisesta on tulleet nimenomaan sieltä humanistihumpuukista eli japanilaisen kirjallisuuden ja taiteen opinnoista.

Omatoiminen opiskelu joka tapauksessa jatkuu tuttuun tapaan kun japanissa piisaa työnsarkaa yhdeksi ihmiselämäksi ja on tässä kaikenlaisia Suunnitelmia. Laitoksen nykyjamassa Japanin tutkimus ei todellakaan oo mikään 5/5 highly recommended -valinta, mutta enpä kyllä oo aikeissa taannoista pääainevalintaani ihan heti katuakaan, kun ilman sitä en olis koskaan saanut opetusministeriön stipendiä ja ilman sitä stipendiä en olis päätynyt Yamagataan ja ilman Yamagataa en olis neljä ja puoli vuotta sitten kohdannut nykyistä poikaystävääni kotiovellani ja ilman sitä kohtaamista toisenlaisia latuja hiihtelisin tai karpaasilahjani huomioiden sukset ristissä jossain ojan pohjalla makaisin (meillä oli koulussa joka vuosi hiihtokisat ja olin joka vuosi viimeisellä sijalla). Ja kolmen kuukauden kuluttua oon jälleen Japanissa, jeeee! Olen ekstaasissa elon! Olen viimeksi ollut poikaystäväni kanssa samassa ilmatilassa 8 kuukautta sitten, joten kolme kuukautta ei oo aika eikä mikään! (Tuun toki syksyksi vielä takaisin opettamaan japanin kurssiani sikäli mikäli se toteutuu, tervetuloa myötähäpeämään Salatut elämät -aiheisia esimerkkilauseitani.)

Kohteenani on vanha tuttu kalapuristeen, riisin ja wakame-levän viljelyn, zundan ja maanjäristysten mekka Miyagi (fun fact: 70% Japanin wakamesta tuotetaan Miyagissa ja naapurissa Iwatessa, ja Iwatea lukuunottamatta kaikki Touhokun prefektuurit mahtuu riisintuotannon top kymppiin), starbucksia Shibuyassa ja säihkettä Shinjukussa ei siis ole blogissa luvassa tänäkään vuonna. Bf asuu edelleen Ishinomakissa, jossa olen itsekin viettänyt tovin jos toisenkin ihan hyvällä menestyksellä, mutta Ishinomakin lukaali sijaitsee niin syrjässä, että minulle piisasi yksi kesäloma sitä laatua. Kaikki naapurit on iäkkäitä maanviljelijöitä ja ilman autoa pääsee lähinnä riisipellolle. Kylässä ei oo edes juoma-automaattia, ja jokainen Japanissa käynyt tietää, että silloin ollaan todellisissa ääriolosuhteissa. Päädyttiin sitten vuokraamaan kesäasunto Iwakiristä, joka on perus omakotitalolähiö pari pysäkkiä Sendain pääasemalta. Maltan tuskin pysyä sukkahousuissani, mutta jotenkin se on tehtävä, koska Suomen kesä ilman sukkahousuja on kylymää kyyttiä.

Semmoosta! Mulla on muutama postaus tuolla luonnoksissa, nähkäämme siis pian! Lopuksi hapokas ysärivideo, joka inspiroi minua graduojissa ja -allikoissa:



Laulun esittäjä on Komekome Club, laulun nimi on Roman hikou ja siinä lauletaan että akirame to iu na no kasa ja ame wa shinogenai, luovuttamisen sateenvarjolla ei sadetta pidetä.

Tilanne

Minulla on pieni Tilanne tässä käsillä. Teen gradua. =D Graduni on ehkä surkein kasa kirjaimia ja välilyöntejä, millä laitokseltamme on koskaan pyritty valmistumaan, ja ajatus sen näyttämisestä yhtään kenellekään saa aikaan fyysisiä ahdistusoireita. Jopa poikaystäväni äiti oli nähnyt unta, jossa suutuin kun hän antoi palautetta gradustani, eli ei taida maailmalla olla kovin kummoiset odotukset tekeleeni suhteen. :D Koitan tässä kuitenkin tsemppailla ja hokea itselleni, että graduni ainoa funktio saada todistus tästä vuosikausien Japani-projektista ja valmis huono gradu on riittävä gradu, vaikka sivumäärä ei oliskaan se tutkintovaatimusten optimaaliset 80 sivua. Eipä oo naamani ja ihmisluontonikaan optimaalisia, mutta ihan ok tunnelma on silti elämässäni! Paitsi gradutunnelma. Olen menettänyt yöuneni ja viimeisetkin itseluottamukseni rippeet.

Joka tapauksessa tän kyhäelmäni pitäis huhtikuussa olla jonkinlaisessa kuosissa, joten en nyt pariin toviin aio tehdä esiintuloja blogissani kun pitää näpytellä raivoisasti. Kevään tultua teen paluun lailla feenikslinnun! Joka on just tehnyt approbaturin gradun Itä-Aasian tutkimuksessa. <3_____<3 Babbylehdet lentää tämän koettelemuksen jälkeen suoraan roviolle, ja kuonapallon arvosanasta en aio hiiskua kenellekään. :D Sitte ku nakkipaska.doc o valamis nii pirän hauskaa nii notta tukka tutajaa ja oksa narajaa!!! Opiskelen koreaa ja luen lempificcini kaikki seittämän osaa ja käyn s-marketissa ostamassa limpsaa kymmeneltä illalla ja pelaan ainakin viittä peliä niin monta tuntia putkeen että silimästä poksahtaa ainakin yks verisuoni!

Ilokseni mulla on myös meno-paluulippu Japaniin, hurraa! Gradujorpakon jälkeen on varmaan ihan jees käydä muistamassa, että mullahan on tää Japaniin sijoittuva elämänaluekin eikä sitä puutteelliset metodit tai kuivakat johtopäätökset tai muukaan akateeminen tunarointi mitenkään himmennä. Olen myös kuullut huhua, että seurustelukumppaniaan olis hyvä tavata edes kerran vuodessa. :D Oon kuullut kaikenlaisia kauhutarinoita siitä, kuinka etäisyys saa pienetkin ongelmat tuntumaan suurilta ja väärinkäsitykset paisuu uusiin ulottuvuuksiin, mutta mielestäni me ollaan kyllä löydetty jonkinlainen sisäinen harmonia tässä etäsuhteessamme. Poikaystäväni oli just influenssassa. Sanoin, että naamansa näyttää hieman sian (buta) sekä kananmunan (tamago) risteytykseltä. Poikaystäväni sanoi, että kyseessä on uusi laji nimeltä butama. Sanoin, että tästä kuvakulmasta se ei enää näytä butamalta. Poikaystäväni sanoi että kore wa itsuwari no sugata desu, tämä on valheellinen muoto. Keskustelimme You wa nani shi ni Nippon e (You, mitä olet tullut tekemään Japaniin) -ohjelmasta. Poikaystäväni sanoi että Shiiri wa nani shi ni Nippon e. Sanoin että butama no seitai no kenkyuu wo shi ni, tekemään tutkimusta butaman elintavoista. Poikaystäväni sanoi oi temeee ja käänsi kameran kattoon. Tämä tapahtui pari päivää sitten. Eilen nukahdin kesken kesken videopuhelun ja vedin aimo tirsat poikaystävältä perimäni ipadin kameran edessä. Havahduttuani äkillisestä koomastani Japanissa oli jo keskiyö ja puhelu oli katkennut. Jotenkin hysteerisen hupaisa ajatus, että oon joskus voinut vakavissani jännittää, mitä tämä tyyppi on minusta mieltä. :--------D

Bye bye ja kuulemiin!! T. Suvakki gradun äärestä

Harumeku

Morjens jarmot ja tatjaanat ja myös kaikki muut! Seminaarit on seminaroitu ja elon tiellä jälleen muutama senttimetri edetty. Esityksessäni lollasin omalle jutulleni ja professori heilutteli kelloa ja menetin myös muistini ja siinä post-traumaattisessa tilassa mieleeni jäi palautteesta vain satunnaiset mielivaltaiset johtopäätökset. Yhtenä aamuna tuijottelin lähinnä eteeni @___@-naamalla koska olin edellisenä yönä lukenut A Song in Time of Revolutionin loppuun ja toipumisvaihe oli vielä päällä. Vipalla istunnolla toivoin kuumeisesti, että kukaan ei haista karseaa sukkahikeäni. Niin että parit lollahdukset kaikuivat Seinäjoen yössä, kun kurkkasin weboodiin ja siellä odotti tästä kurssista vitonen. Professorilla oli mahdollisesti ollut kevättä rinnassa tai väärä nappi pohjassa, mutta I'll take it.

Vielä pitäis toi löllykkä graduksi takoa. Suhtaudun asiaan huumorilla. Koska mulla on ollut vähän hikareudellisia ongelmia tässä opintieni varrella. Pääaineeni aine- ja syventävien opintojen keskiarvo on 5. Olisin varmaan saanut infarktin, mikäli olisin tyrinyt ja saanut jostain kurssista muun kuin vitosen. Ja kuitenkaan en oo näistä vitosistani suurta iloa repinyt. Suurta iloa oon repinyt orkesteriharjoituksista ja auton taustapeiliin heijastuvista vuorista ja kaukaisesta huhtikuusta kun juoksin aina ratikasta Josafatinkadulle ja painelin ovikoodin joka ei ollut omani. Siispä näin gradun kynnyksellä oon vihdoin päättänyt relata ja lakata vaatimasta itseltäni asioita joiden tavoittelu aiheuttaa mahahaavan ja toteutuminen aiheuttaa ei mitään. Maailma ei tarvitse tutkimustani enkä mä tarvitse siitä läpipääsyä parempaa arvosanaa.

Lisäksi pitäis keksiä, kuinka erottautua kaikista fiksuista ja filmaattisista Itä-Aasian tutkijoista, joita laitoksellamme piisaa. Muutenkin kuin että oon aika hyvä hulaamaan, osaan roikottaa tölkkiä kädenpohjasta ja eka työni oli rooli semi-nolossa kotimaisessa maalaiselokuvassa 11-vuotiaana. Tosin en oo rajannut tulevaisuuden maisemiani vain isänmaamme rajojen sisäpuolelle. Tykkään käännös- ja opetuspuuhista ja voisin niitä Japanissakin ehkä puuhailla. Kun on toi Miyagin mieskin mukana menossa. Kattellaha! To do -listallani ei koskaan ollut möyriä miyagilaisen muarin puskissa keräämässä marjoja poikaystäväni äiteen kanssa, mutta sekin on nyt koettu. To do -listallani ei myöskään oo heivata tätä Miyagin miestä pois kuvioista maantieteellisistä syistä. Toivoin 27-vuotislahjaksi kapibarasan-aiheista koteloa puhelimelleni. Kapibarasanit on vaan joutuneet väistymään uusien maskottien tieltä. Niin tämä Miyagin mies sitten askarteli toiveeni itse. :------D Osti turkoosin kotelon ja länttäsi siihen kapibarasan-siirtokuvia silitysraudalla. Mielestäni tällasessa tilanteessa ei pidä alistua siihen, kuinka jotkut mantereet sattui asettumaan joskus miljoonia vuosia sitten.

Palkitsin itseni seminaarista selviytymisestä näillä! Koska olen outo ja viihdyttäydyn opiskelemalla kieliä ja joskus kun en saa nukuttua niin katson youtubesta videoita nahuatliksi.

<3_____________<3 Korean opiskelussa englannin kautta ei oo juurikaan järkeä mikäli osaa japania, mutta ton ykköskirjan japanilainen painos oli loppuunmyyty. En oo vielä kovinkaan syvällisesti ehtinyt näihin tekeleisiin tutustua saatika niistä opiskella kun on ollut kiirus grindata tyyppejä pelissä (ostin Tales of Gracesin Minimanin tarjouskopasta ja se on elämäni, pari hahmoa trollas mua mutta sit laitoin niiden päähän melonin ja nyt niiden näkeminen ilahduttaa mua), mutta voin suositella tätä sarjaa jo pelkän visuaalisen ilmeensäkin perusteella. Miks taannoisissa japanin oppikirjoissani ei voitu käyttää esim. värejä. D: Plussaa myös Lee Joon-gin käytöstä iänikuisten oppikirjaäänien sijaan. :D 18-vuotias King and the Clown -obsessoitunut minäni iloitsee.

Tässäpä vielä jotain muinaisia kukkakuvia.

Ja täspä viälä DJ Raimoraimoraimoseiskan kevättervehrys! Koska kevät on hyvä hetki kuolema-aiheisille lauluille ja torvimusiikille. Tosin entisenä baritonin/eufoniumin soittajana (miksi tyytyä pianoon tai viuluun jos tarjolla on pienen ihmisen kokoinen soitin josta useimmat ei oo kuulleetkaan :D) mielestäni aina on hyvä hetki torvimusiikille. Vaatimaton haaveeni olis joskus päästä New Orleansiin tsekkailemaan paikalliset vaskimeiningit.

Vastauksia: sono san

Matsushima sateella!

Kävin seminaarissa ja selevisin! Kamalaa puuhaa. Lupauduin esittelemään aiheeni jo ens viikolla ja tuossapa pöydälläni nyt pönöttää kymmenen kappaletta tekeleitä sosiaalitieteiden metodologiasta kuin kymmenen pubiruusua elämäni kuppilassa konsanaan. Motivaatiota ei ole; aika monta saan ottaa ennen kuin Anders Hansenin neliosaisen Mass Communication Research Methods -antologian kanssani tanssiin haen (olen tosiaan valmistunut Kauhavan kirjoittajain akatemiasta KaKasta pääaineenani kielikuvat). Iloisempia uutisia on esimerkiksi se, että sain Toudaissa käymistäni lollo-opinnoista hyväksiluettua ihan järkeviä suorituksia. Paniikissa ottamani kielipolitiikan kurssi, jonka ajattelin sivuuttaa kokonaan kun ei se oikein liittynyt mihinkään, taipuikin japanin lehtorimme käsittelyssä viideksi opintopisteeksi kohtaan japanin kielen variantit. Olipa muuten mukavaa vaihtelua tämä uuden lehtorin vastaanotolla käyminen kun tilanteesta puuttui lähes tyystin kuumotteluaspekti! Olin U-sensein kanssa varsin nakayoshi ja päädyin kerran kanssaan kaljallekin, mutta silti kohtaamisemme aiheuttivat minulle kaikkea hermoiluhiestä elohiireen. Toisaalta juurikin kyseisen henkilön kuumottavuus inspiroi minua hikaroimaan kohteliasta japania (koska masokistina päätin hoitaa kaiken kommunikaatiomme siihen aikaan vielä rupuisella japanillani enkä senseille kolmen vuoden tuttavuutemme aikana yhtäkään suomen sanaa lausunut), mistä olen myöhemmin saanut kiitosta muun muassa poikaystäväni äiteeltä. Ja olihan meillä kauniitkin hetkemme kuten U-sensei ravistelemassa minua japanin puhetilaisuudessa. Mutta siis kaiken kaikkiaan mukavan mutkatonta menoa lehtorin vastaanotolla! (Vaikka minua puraisikin kesken kaiken pieni haikeuskärpänen, kun muistelin, että hollantilainen toverini Jamey sanoi tämän henkilön opettaneen häntä Leidenissä, ja siitä harhauduin muistelemaan, kuinka Jamey kantoi minut pihalle kun erehdyin yrittämään miesten onseniin.) Näin ne ajat muuttuvat. Terveisin Kahdeksas vuosi kirjoilla yliopistolla ja hivenen ehkä häpeissään.

Nyt kun olemme hetken smalltalkanneet kuivakasta koulunkäynnistäni, siirtykäämme asiaan!

Minkälainen se sun fonetiikan kurssi sit olikaan, kun oli vaikea? :D

Fonetiikkaa sisältävä. 8_D Fonetiikka ei vaan pysy mun päässä yhtään millään kielellä eikä varsinkaan japaniksi. Mikä on vähän kinkkisempi juttu kun haaveni olis joskus ennen keski-ikää japanin opettajan pätevyys Japanissa saada ja kokeessa on fonetiikan osuus, huuh. Oon fonetiikkaa englantilaisessa filologiassa, Yamagatassa sekä Toudaissa opiskellut, mut jotenkin aivoni eivät vain kykene virittymään oikealle taajuudelle. D:

En muista, mitä tästäkin fonetiikan taulukosta oli tarkotus ymmärtää.

Minkä kielen haluaisit seuraavaks oppia?

Kaikki! Mutta eniten varmaan korean, mongolin ja espanjan tässä järjestyksessä. Koreaa opiskelen aina silloin tällöin aikani kuluksi, mutta en oo siihen jaksanut samalla tavalla kuola valuen ja mielipuolisesti hohottaen panostaa kuin japaniin aikoinaan. Jollekin intensiivikurssille Koreaan olis kiva päästä, mutta alkaa tää ikä jo painaa päälle eikä taloudessanikaan oo muutamaa tonnia laittaa nyt kieliopintoihin. Niin ja sit haluan tulla paremmaksi japanissa. Musta suomen kielen ilmaus "oppia kieli" on vähän harhaanjohtava, kun aika hankala mitään kieltä on oppia kokonaan. Oon japanissa aika hyvä (saako näin sanoa kuulostamatta kusipäiseltä? :D), mutta kaikenlaista opittavaa ja kehittymisen varaa on. Latasin just kännykälleni jonkun kanji-sovelluksen junamatkojen viihdytykseksi ja huomasin, että enhän mä osaa kirjoittaa näistä enää puoliakaan. Mikä oli itselleni pienoinen järkytys, kun mun vahvuus on aina ollut lukutaito eikä kanjit oo koskaan aiheuttanut mulle mitään ylitsepääsemätöntä ahdistusta. Tässä sitä sit nöyränä poikana kertailen jotain muinaisilla japanin kursseilla opittujen merkkien kirjoittamista samalla kun luen Kawabataa japaniksi. Mutta puolustuksekseni mainittakoon, että japanilainen poikaystäväni ei hiljattain muistanut, miten kirjoitetaan aseru (焦る) ja Yamagatan virastossa virkailijat joutui tarkistamaan, mikä on eka merkki sanassa shougakukin (奨学金).

Onko sulla suunnitelmissa muuttaa pysyvästi Japaniin (noin niinkun useammaks kymmeneks vuodeks), tai osaatko nähdä ittees sellasessa tilanteessa?

Ehkä! En osaa nähdä itseäni asumassa loppuelämääni yhtään missään, koska mielestäni pysyvää elämässä on vain muutos ja muutaman viimeisen vuodenkin aikana elossani on ollut kaikenlaisia käänteitä, mutta on mulla puoli jalkaa Japanissa koko ajan enkä pidä mitenkään mahdottomana, että sinne joskus muuttaisin. Nykyisessä elämäntilanteessani se ei kyllä oo mahdollista kun haluan valmistua ja saada työkokemusta Suomessa, mutta kattellahan muutaman vuaren päästä! Toki jos saisin jonkun työtarjouksen Japanista niin olisin koneessa alta aikayksikön. Poikaystävääni en sen sijaan oo raahaamassa Suomeen vaikka tämä lempemme kaikki maailman koettelemukset kestäisikin, en näe järkevänä että se jättäis vakituisen virkansa ja tulis tänne kielitaidottomana peukaloitaan pyörittelemään kun mulla kerran on hyvä kielitaito ja ymmärrys japanilaisesta yhteiskunnasta. Lisäksi Japaniin on paljon vaikeampi palata maitojunalla kuin Suomeen varsinkin työelämän puolesta. Muutin Helsinkiin vuonna 2007 eikä silloin aatoksissani siintänyt skenaario, että seittemän vuoden kuluttua paluumuuttaisin Yamagatan ja Tokion kautta Pohojammaalle, nähtäväksi siis jää tulevat asuinpaikkani. :D Näin marraskuun kynnyksellä muhun näyttää iskeneen takautuvasti joku paluushokki, saan flashbackeja Japanista yakitori-puljujen hajusta vuorten äänettömään salamointiin ja kaipaan jopa taifuunivaroituksia ja Ishinomakin izakayoissa räkäisesti nauravia kalastajaseurueita. Tässä mielentilassani en siis ainoastaan pysty näkemään itseäni Japanissa vaan osa musta jopa hinkuu sinne, mutta ehkä tääkään ei oo pysyvä asiantila.

Ishinomaki sateen jälkeen.

Mikä Japanissa/japanilaisissa tuppaa ärsyttään eniten (jos saat luvan yleistää yhtä kansallisuutta oikein olan takaa)?

Japanissa eniten ärsyttää työkulttuuri, jossa ei vaan oo mitään järkeä. Tai siis kai siinä on järkeä omassa kontekstissaan ja ymmärrän, miksi monet asiat tehdään niin kuin ne tehdään, mutta ymmärtäminenkään ei saa mua näistä japanilaisen työelämän toimintamalleista pitämään. Työelämän vaatimukset esim. aika tehokkaasti estää sukupuolten tasa-arvon toteutumisen kun uran ja perheen yhdistäminen on tehty lähes mahdottomaksi. Toinen yhteiskunnassa itseäni kyrsivä asia on vähemmistöjen huono näkyvyys ja eläintenoikeudet. Vaikka pitää kyllä erikseen mainita, että viime aikoina näissä jutuissa on tapahtunut kehitystä. Tänä vuonna oon lukenut monta kertaa lehdestä, kuinka hylättyjen koirien lopettaminen on vähentynyt radikaalisti, hurraa! Yhtenä iltana mieltäni lämmitti Japanissa, kun televisiossa pyöri suosittu ohjelma, jossa kuuluisat juristit jakavat auliisti näkemyksiään erilaisista asioista (Japanissahan juristi on suunnilleen jumalan asemassa kun sellaiseksi päästäkseen ei riitä oikiksen käyminen vaan oikiksesta valmistuttuaan täytyy myös läpäistä kansallinen asianajotutkinto/司法試験, jonka läpipääsyprosentti oli viime vuonna 22,6% ja näistäkin onnekkaista varmaan puolet oli entisestä opinahjostani Toudaista, ja ennen kokeen uudistamista vuonna 2010 oli vuotuinen läpipääsyprosentti kokonaista 6%, mistä pääsemmekin siihen että Japanissa on juristien suhteen tiukin seula koko maailmassa ja tämä yhdistettynä kaikenlaisten auktoriteettien ja titteleiden rakastamiseen takaa mainetta ja kunniaa), ja ohjelman alussa kun lainoppineilta kysyttiin, mikä laki kaipaa Japanissa muutosta, kirjoitti leppoisa lempijuristini tauluun 同性結婚 eli samaa sukupuolta olevien avioliitto. Tuplahurraa!

Japanilaisissa ärsyttää tyypit, jotka perustelee omaa idiotismiaan tekosyyllä "Japani on saarivaltio" ja on autuaan tietämättömiä oman elinpiirinsä ulkopuolisista asioista. Pidin taannoin liekehtivän monologin, kuinka mua ärsyttää, että länkkäreitä neuvotaan olemaan ottamatta nokkiinsa japanilaisen nauramista kun se voi olla vaan japanilaisen tapa reagoida hämmentävään tilanteeseen. Tilitin, että miks kaikesta itselleen vieraasta ja erilaisesta ylipäätään pitäis näkyvästi hämmentyä ja tulin siinä tuoksinnassa julistaneeksi että sekai wa jibun ga omotteru youni dekite naindakara sa (maailma ei oo sellainen kuin itse luulee). Poikaystäväni tykästyi tähän julistukseeni niin että antoi sille nimeksi Shiiri no meigen, Siirin kuuluisa lausunto. Japanilaisten seken no me -ajattelu (mitä naapuritkin/tututkin/tuntemattomatkin/kuka tahansa ajattelee jos minä ____) on aiheuttanut paritkin mojovat parisuhderiidat, mutta tämän suhteen sekä minä että Mr. Miyagi olemme onnistuneet muovaamaan näkemyksiämme kohti kauhavalais-miyagilaista harmoniaa.

Satunnaisia ärsytyksen aiheita on esim. nettipankin puuttuminen ja siitä aiheutuva turha säätö leimoineen, huonot juustot, kylmät talot, ohuet räkäpaperit, kylmällä vedellä pesevät pyykkikoneet, ulkonäkökeskeisyys, liian suuret free size -vaatteet, maissin tunkeminen pizzaan, tupakointi sisällä, Fukushimassakin nähty yritysten ja politiikan vahva symbioosi sekä kampuksella pyöräilevät Toudain opiskelijat.

Ootko henkilökohtaisesti kohdannut enemmän seksismiä Japanissa kun vaikkapa Suomessa?

Häirintää ja ahdistelua oon kokenut enemmän Suomessa: oon joussut pakoon huohottajaa ohi Kallion kirkon, mut on uhattu raiskata junassa, haukuttu vitun huoraksi rullaportaissa, tultu puristelemaan noustessani ratikasta. Japanissa jäi kokematta jopa chikanin kosketus ruuhkajunassa. Seuraan lyöttäytyjiä tosin oli varsinkin tietyillä alueilla hyvä ettei viikottain, mutta aika nopeasti ne sai karistettua. Paitsi kauan aikaa sitten Yamagatassa joku hampaaton gyaro-o, joka jahtasi mua sadan jenin kaupassa huutaen samalla oneesan. :::::::::::::::D Mutta en siis oo ollut esim. japanilaisessa työelämässä, joten en oo päässyt kokemaan japanilaisen seksismin hienoimpia muotoja. Tossa mun bisnesjapanin koetta varten ostamassa opaskirjassakin seikkailee kaksi piirroshahmoa, joista naispuolinen hahmo pitää auki ovea ja tarjoilee teetä oikeaoppisesti sillä välin kun piirrosmies käy tiukkoja neuvotteluja harmaahapsisen pomonsa varjossa.

Suomalainen media hallitsee seksismin salat, mutta japanilaisessa mediassa oon törmännyt vielä räikeämpään seksismiin, joka paljastaa japanilaisen yhteiskunnan mätäpaiseet hyväntahtoisesti lausutuilla sutkautuksilla. Kesällä tulin laittaneeksi television päälle kun sieltä tuli ohjelma, jossa alle kouluikäiset lapsoset käy ensimmäistä kertaa yksin kylillä asioilla (Hajimete no otsukai, tää äiteen puolesta jonkun kaalin ostaminen tai kalan mummolle kiikuttaminen on Japanissa tärkeä siirtymäriitti, jota ilman lapsesta ei uskota voivan kasvaa yhteiskuntakelpoista). Ohjelman tarkoituksena on siis olla hyvänmielen ohjelma, jossa lapsukaiset tsemppailevat perijapanilaisessa vaikeuksien kautta voittoon -hengessä, mutta itselläni meinas mennä ohjelman johdosta riisit väärään kurkkuun, kun kertojan kommentit osui suoraan trollaantumissuoneen. Joku ehkä 4-vuotias tyttö ja vuoden nuorempi poika oli lähetetty hakemaan perunaa toiselta puolelta kylää. Matkalla tyttö pysähtyi poimimaan kukkia ja poika ihailemaan kaivinkonetta ja kertoja tähän kommentoi että sasuga onnanoko/otokonoko da ne (onhan hän sentään tyttö/poika), mikä oli jo lievästi trollaannuttavaa. (En siis vastusta kukkia enkä kaivinkoneita, mutta vastustan niiden turhaa sukupuolittamista kun itseänikin on kiinnostaneet molemmat.) Varsinaiseen ragequit-moodiin pääsin, kun nämä lapsoset eivät tienneet, mihin seuraavaksi pitää mennä, ja tytön sanoessa pojalle että päätä sä tokaisi kertoja lempeän lämpimästi, että tällaisina hetkinähän sen kuuluu olla mies joka päättää. HUH HUH. Kertojakääkän viesti tälle 4-vuotiaalle tytölle siis on, että jos et oo varma niin anna kun mies päättää. Kertoja tais vieläpä käyttää tässä kohtaa sanaa yappari, jolla on tässä sellanen nyanssi että kyllähän sä flikka yritit mutta kyllähän se tiedettiin ettei siitä mitään tuu niin annas kun mies näyttää. HUH HUH. Ja sit Japanissa vielä mietitään, miksi poliittisissa päättäjissä on niin vähän naisia.

Sit oli vielä kysymyksiä japanin murteisiin liittyen, mutta palaan niihin vielä myöhemmin omassa postauksessaan kunhan olen jälleen kasannut itseni Hajimete no otsukai -jakson muistelemisen aiheuttamasta kuohunnasta. :D

Ishinomaki muuten vaan.

Kysymyspostaus!

Kuvituksena pari vanhaa kuvaa tienpäältä jostain Miyagin ja Yamagatan rajalta.

Oon ollut Suomessa nyt vähän yli kuukauden. Helsinki-Vantaan vessassa oksetti kaikki ja olin valmis hyppäämään seuraavalle paluulennolle (meininki oli muuten sama kun ekaa kertaa saavuin Naritaan), mutta sittemmin oon säästynyt suuremmilta flippailuilta. Gradu roikkuu yhä homeisena käpynä elämäni jalokuusessa. Mulla on jonkinlainen graduaihe, mutta se on huono ja tieteelliseltä arvoltaan olematon. Pian alkaa laitoksen seminaari, jonne en todellakaan halua mennä, koska edustan laitoksen vähä-älyistä vähemmistöä enkä oo näiden vuosien aikana vieläkään oppinut, mitä yliopistossa ylipäätään kuuluu tehdä. Akateeminen tulevaisuuteni on niinsanotusti 前途多難, edessä lukuisat vaikeudet. Kukaan tuskin yömyssyä korkatessaan miettii, kuinka paska se Shiiri-sanin tutkimussuunnitelma olikaan, mutta oon siltikin kehittänyt aikamoiset henkiset paineet seminaaritapaamisista.

Paskuudesta ja paineista huolimatta oon päättänyt palauttaa gradun ensi kesään mennessä. Vuosi menee tosin lopulta nopeasti. Siitä on jo kolme vuotta, kun meikämatami porhalsi Yamagataan. Kaksi vuotta siitä, kun käytiin poikaystävän kanssa Ghibli-museossa ennen paluutani Suomeen. Käveltiin tienviertä loppukesän iltahämärässä. Jossain soitti katuorkesteri. Poikettiin conbiniin, jossa nostin japanilaisen tilini tyhjäksi ja ostin mehua laukussani yli tuhat euroa käteistä.

Mutta! Koska olen ilmeisen kykenemätön tekemään mitään yhteenvetopostausta (Japanissa oli mukavaa ja Toudaissa paskaa) ja kaikki sanomisen arvoinen tuntuu muutenkin jääneen jonnekin rivien väliin, ajattelinkin lainata lukijoideni aikaa ja tehdä tästä kysymyspostauksen! Mikäli tässä blogiurani aikana on jäänyt jokin asia epäselväksi tai olet muuten vain utelias kuoma, on tullut aika vapaamuotoisen tiedustelun. Musta on kiva kirjoittaa varsinkin erilaisista Japani-aiheista, mutta oon huono keksimään jutunjuurta. Siispä auttakaa toveria hädässä! Vastaan kaikkiin asiallisiin kysymyksiin omassa postauksessaan kunhan akateemisessa itsesäälissä rypemiseltäni kerkiän.

Rauha ja ulos!

Ureshiirisan

Hellurei zumbaajat ja sambaajat! Tein sen! Pidin mun seminaariesitelmän! Esitelmän vaadittu kesto oli puoli tuntia, ja mua jänskätti puolen tunnin soolojorina sen verran ahkerasti, että päädyin lopulta kirjoittamaan itselleni vuorosanat. Jopa sen kohdan jossa kerron, että nimeni on Shiiri Kankaanpaa. Siltä varalta, että jäädyn ja unohdan kuka oon. Vuorosanoja tuli 6 riskiä sivua, mutta niiden ansiosta everything went better than expected! Oon itse asiassa hitusen jopa ylpeä tästä tekeleestäni. Mulla oli varmaan 20 herätystä puhelimessa, ja olin valjastanut poikaystävänikin soittamaan mulle etten varmasti myöhästy esitelmästäni, ja silti en kauhuskenaarioiltani saanut nukuttua, joten lopulta esitelmöin yhden tunnin yöunilla väsyneessä kännitilassa. Tämä on tekosyyni sille, että koin seminaarin oivana hetkenä esitellä lahjojani imitaation saralla?? Muutenkin suustani lensi keskustelussa aika levotonta settiä. Tohtorikoulutettava dude jota oon pelännyt kaikki nämä kerrat lollasi jutuilleni, elämäni on nyt saanut täyttymyksensä. Juttu harhautui susiin, mehupurkkeihin ja yhden tohtorikoulutettavan avioliittoon. Tunnin lopuksi sensei sanoi taihen omoshirokatta na, olipas se viihdyttävää.



Oon vapaa! Tai siis en, koulua on vielä kuukausi jäljellä ja parit esseetkin pitää japaniksi vääntää, mutta henkiset koettelemukseni kulminoitui tähän esitelmään. Viime viikolla tähän aikaan olin epätoivon partaalla, mutta nyt kukat on kivoja ja Japanissa taas viihtyisää. Palautin seminaarin jälkeen asuntolan irtisanomislomakkeen ja kävin Ichigayassa asioimassa. Matkustin Chuuoo-linjan ekassa vaunussa ja katselin kuljettajan ikkunasta edessä hytkyvää kaupunkia. Taivas oli harmaa ja ilma kuuma.


Pari salarymania ja Japanin puolustusministeriö!


Ajisai on täälä! ^____^

Kävin ilmoittautumassa bisnesjapanin tasokokeeseen ja hankin samalla pari tekelettä aiheeseen liittyen.

Nämä tekeleet plus koemaksu oli yhteensä yli 10000 jeniä. D: Kaiken maailman taso- ja sertifikaattikokeet on täällä kukoistava bisnes. Poikaystäväni osallistui juuri tasokokeeseen aiheesta Japanin kalat. Jepjop. Tää bisneskoe on vähän tällanen hupikokeilu, seuraava varsinainen tavoitteeni on läpäistä joskus lähivuosina 日本語教育能力検定試験 aka Japanese Language Teaching Competency Test, jolla saa japanin opettajan pätevyyden Japanissa. Kattellaha!