Shinseikatsu yori

Taifuuni kaatoi roskalaatikot, varisti oksia neidonhiuspuusta ja toi tullessaan syksyn Tokioon. Istun iltaisin huoneessani takki päällä, koska työpöytäni on suoraan huonosti eristetyn ikkunan vieressä ja ikkunan metalliset karmit hohkaa kylmää heti kun aurinko painuu alas. Ostin tätä vuodenaikaa silmällä pitäen Uniqlosta tyylikkyydeltään kyseenalaisen pitkänmallisen fleece-takin, jota voi käyttää sekä sisällä että pihalla. Vuonna 2011 Japanissa asuessani kuuminta huutoa oli Game of Thrones -tyyppinen karvakaulus, nyt muodissa tuntuu olevan fleeceen verhoutunut mökillä Evijärvellä -olemus.

Taifuuni 27 tekee tuloaan ja Izu-Ooshiman saarella etsitään yhä ruumiita viimeviikkoisen taifuuni 26:en jäljiltä. Näin myöhään lokakuussa harvemmin tulee taifuuneja, saatika näin voimakkaita ja näin pienellä aikavälillä. Teeveessä näytettiin, kuinka mummo soitti maanvyöryissä kuolleen siskonsa mutaisella pianolla lapsuutensa koululaulua raunioiden keskellä. Ja mummoa, joka luuli tsunamin tulleen kun vuorilta vyöryvät muta- ja kivimassat pyyhkäisi kylän yli. Ja naista, jonka talosta oli jäljellä enää portaat, joille se oli miehensä kehotuksesta kiivennyt muutama sekunti ennen kuin suuri puu paiskautui voimalla seinän  läpi. Ja virkamiehiä, joiden vastaus siihen, miksi maanvyörymien torjuntatoimet eivät olleet riittäviä, oli yosou gai deshita. Yosou gai, ylitti arviot. Taifuunin voimakkuus ylitti arviot. Maanjäristyksen voimakkuus oli yosou gai. Tsunamin korkeus oli yosou gai. Siksi Fukushimassa ei voi enää asua. Hiljattain voimalasta vuosi taas mereen radioaktiivista vettä, vaikka tilanteen piti olla hallinnassa. Kansalle tarjottu selitys: kangae ga amakatta, olimme naiiveja. Turhauttaa. Jos yhden asian tästä maasta voisin muuttaa, niin se olis oyakusho-shigoto, virkamiesbyrokratia jossa paperit kulkee luukulta toiselle mutta kukaan ei pysähdy miettimään, lukeeko niissä papereissa oikeasti mitään. Yksittäisiä ihmisiä kuolee Tokion raiteille harva se päivä mitä mitättömmistä syistä, mutta kun valtaapitävien kanssa veljeilevä monikansallinen yhtiö päästää saastunutta vettä siihen mereen, josta tämä maa on tuhansia vuosia elänyt, on kangae ga amakatta riittävä selitys, ikään kuin kyseessä olis jokin random lorautus, pisara valtameressä.

Mutta se siitä!

En tiedä, onko tää kiinalaista vai korealaista kulttuuria, mutta näin käy aina sadepäivinä ja tämä ärsyttää minua suuresti aina ja varsinkin silloin, kun joudun pujottelemaan tieni pyykkitupaan. Tän vaihtovuoden päätyttyä lienen saanut tarpeeksi kansainvälistä asuntolaelämää loppuelämän tarpeisiin. <3___<3

Tein okinawalaista ruokaa!

Ja kävin Yamagatassa. Tapamaassa vanhoja kuomia ja tsiigailemassa vanhoja hoodeja ja muistelemassa noita uljaita aikoja menneisyyden. Taitoin ensin matkaa bussilla Sendaihin viisi tuntia (Fukushiman kohdalla usko alkaa aina loppua kun se prefektuuri tuntuu vaan jatkuvan loputtomiin) ja sieltä vielä Yamagataan autoillen puolisentoista tuntia. Ensin juoksin Shinjukussa pilvenpiirtäjien ja pukumiesten välissä ja näin kuinka Tokyo Metropolitan Government Buildingin valot sytty iltaan ja sit olinkin jo kuunvalossa Yamagatan tummien vuorten keskellä ja ainut mikä kimalsi oli synkkä vesi ja ketun silmät ajovaloissa.

Mochi-raamenpulju vuoristotien varressa oli ränsistyneempi kuin viime vuonna (jos mahdollista) ja keskustan thaihieromoon oli hankittu uusi näyteikkuna. Muuten Yamagatassa kaikki oli ennallaan. Suunnitelmani kiivetä Zaoulle ihailemaan syksyn lehtiä menivät mönkään koska joka päivä satoi, mutta mainiot ajat olivat silti käsillä.

Otin kokonaista kaksi kuvaa.

Tämä on kotitekoinen okonomiyaki.

Ja tämä on ravintolan raamen. Tilasin annoksen nimeltä yasai raamen (vihannesraamen), koska odotin sen olevan jotenkin epärasvainen. Japanilaisen ajattelutavan mukaan kuitenkin myös sika on vihannes ja aikamoinen rasvapommi oli tämä. Jaksoin ehkä puolet. En syö Japanissa juurikaan lihaa koska mua ällöttää ne jänteet ja läskit, mutta voin onnekseni perata lihat pois ja syödä kaiken muun. Vannoutuneiden kasvissyöjien sen sijaan kannattaa olla tarkkana.

Yöbussi korjasi luuni Yamagatasta ja jätti mut maanantaiaamuna kello viisi Shinjukuun Cocoon Towerin varjoon. Shinjukussa oli unista ja märkää ja pimeää. Pilvenpiirtäjien kattojen punaiset valot loisti vesihuurussa. Kodittomat nukku huopiin kääriytyneinä Odakyuun tavaratalon edessä. Kello ei ollu puolta kuuttakaan ja Yamanote-linja oli jo ruuhkainen. Ajelin Shibuyaan vaihtaakseni junaa. Shibuyan asema oli tyhjä, joten jäin hetkeksi ikkunatasanteelle tsiigailemaan kuinka aamu valkeni maailman vilkkaimman risteyksen yllä.

Leimasin lipun ja asettauduin laiturilla jonoon yukataan sonnustautuneiden sumopainijoiden taakse. Sumopainijoilla oli kaikilla öljytyt hiukset kiinni ja jaloissa geta-sandaalit ja kädessä samanlainen paperikassi ja tästä jotenkin päättelin niiden olleen onsenmatkalla (sitä, käykö sumopainijat onsenmatkoilla, en tiedä). Junassa katselin tokiolaisen aamun värikästä väkeä: joka paikasta lävistettyä vaihtoehtonuorisoa ja yksi niitä tuimasti paheksuva aamuvirkku papparainen, valvomisesta ja ryyppäämisestä kalpeina pitkin penkkejä valuvia sliipattuja hosteja, yliopiston pääsykoekirjaa tankkaavia koulupukuisia urheiluklubilaisia, kuutisen yukata-pukuista sumopainijaa ja meitsi. Näin junan ikkunasta hetken jona aurinko nousi kattojen korkeudelle ja vaikka se oli aika mones kerta kun aurinko nousee mun ollessani Japanissa niin jonkinlainen kiitollisuuden sekainen ihmetys siitä että ylipäätään oon täällä säilyy yhä.

Kotiasema.

Kotikatu.

Tänään oli aikamoinen epäonnen päivä, mutta sitten melkein herkistyin kun Iwatsuki-sensei anto mulle ulkomaalaishelpotuksena kunnian olla neljän hengen kielipolitiikkakurssillamme se, jonka tarvitsee esitelmöidä kolmen sijaan vain kaksi kertaa. Päiväni kohokohta oli kun jossain random tilanteessa random jenkki sanoi mulle your Japanese is amazing. Tulin siitä jotenkin tavattoman iloiseksi. Kyllähän japanilaisilta itseltään tulee aina silloin tällöin vastaavia kehuja, mutta niihin on jo niin turtunut että ne kuulostaa enemmän ulkomaalaiselle kohdisteltulta vakiofraasilta kuin vilpittömältä huomiolta, etenkin kun ylitsevuotavat kehut alkaa yleensä jo siinä vaiheessa kun oon ehtinyt muodostaa lauseen tyyppiä hauki on kala. Fellow länkkäreiltä en oo koskaan saanu kommenttia suuntaan enkä toiseen. Siksi tää oli spesiaali tapahtuma elämässäni.