Sivut

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Asioita joita kaipaan Japanista

Peace, happy pride, itsumo o-sewa ni natteorimasu, titityy! Olen farmannut pelissä, googlannut Emmerdale spoilers, vaihtanut fonttia (saako tästä selevää????), merkannut kalenteriin 21.8. Hokuriku, kuunnellut nepalilaista iskelmää ja marokkolaista gnawa-musisointia, lainannut kirjastosta latvian oppikirjan sekä saanut veljeltäni persoonaani liittyen kommentin Mikko Kivinen naisen ruumiissa. Mitäs teille, minna genki kai!

Yliopistostakin olen valmistunut. Touhu oli kyllä melkoinen antikliimaksi, en vaivautunut Helsinkiin saakka publiikkiin ja paperin hain postilaatikosta veljeni vanhoissa verkkareissa. Tässäpä kuitenkin kaikki instagram-estetiikan kriteerit täyttävä asetelma paperistani:



Ohi on! Juhlistin lainaamalla yliopiston kirjastosta kasan e-kirjoja ennen kuin käyttikseni umpeutuu. Kesälukemistooni kuuluvat Japanese Foreign Policy and Understanding Japanese Politics: The Writings of J.A.A. Stockwin, Emperors of Modern Japan, Songs from the Edge of Japan: Music-making in Yaeyama and Okinawa sekä A History of Korea: From Antiquity to the Present. Olen virallisesti tylsä ihminen. :D Mutta kuukauden päästä lähden taas Japaniin! Tämä on varsin mainio asia, sillä kaikenlaista sieltä kaipailen. Ohessa sekalainen lista.

Tämä itselleni melkoisen tuttu kuoma koska ai rabu yuu, thank you for being a friend you're a pal and a confidant, suki datcha ja silleen:



Shinu made nante uso mitai na koto wo honki de omou no wa ikite iru kimi ni boku wa kou shite deaetanda kara. ♡♥♡♥♡♥♡♥♡♥♡

Ei ole aina hauskaa asua eri maissa ja kaiken lisäksi täysin eri aikavyöhykkeillä, mutta koitan vältellä asiassa vellomista, tilanne on mikä on ja aina voisi mennä huonomminkin. Katsoin hiljattain dokumentin nimeltä Out of Iraq, joka kertoo kahdesta irakilaisesta nuoresta miehestä, joista toinen oli sotilas ja toinen työskenteli tulkkina amerikkalaisjoukoille. He kohtasivat toisensa sotatantereella ja lempi leiskui, mutta paljastumisen ja kuoleman pelko oli jatkuvasti läsnä, koska seksuaalivähemmistöjen tilanne Irakissa on yksi maailman surkeimpia ja on Saddamin kaaduttua mennyt vain huonompaan suuntaan lynkkauspartioiden astuttua katukuvaan. Lisäksi tulkkeja uhkasi amerikkalaisten kanssa veljeilystä, ja niinpä tämä tulkki joutui pakenemaan Amerikkaan sotilaspoikaystävänsä jäädessä kärvistelemään. Lopulta sotilas joutui pakenemaan omaa perhettään Libanoniin, missä hän vietti vuosikausia paperittomana siirtolaisena työskennellen dollarin tuntipalkalla ja peläten karkotusta ja tapetuksi tulemista. Sotilastaustan vuoksi tyypille ei myönnetty Amerikan Yhdysvaltoihin edes turistiviisumia saati sitten turvapaikkaa. Tämä pariskunta ei voinut tavata toisiaan VIITEEN VUOTEEN. Tiedän miltä tuntuu katsella särisevää Facetime-kuvaa huonona päivänä, mutta en tiedä miltä se tuntuu niin epätoivoisessa tilanteessa. Spontaani onnenkynel pääsi itseltänikin kun nämä tyypit vihdoin pitkän odotuksen ja taistelun jälkeen kohtasivat toisensa lentokentällä. Jotenkin supereläydyin siihen tilanteeseen, koska itsellänikin on kokemusta siitä, kuinka epätodelliselta tuntuu nähdä lempi-ihmisensä vastaantulijoiden seassa vuoden erossa olon jälkeen, vaikka viiden vuoden eroa vailla mitään takeita huomisesta en osaa kuvitellakaan. 12 vuotta Ramadin taisteluissa ja raunioissa kohtaamisensa jälkeen he astuivat avioon Washingtonin idyllisissä järvimaisemissa. You suru ni, tämän vuodatukseni opetus on, että välimatka on vain hidaste eikä syy heittää kirvestä kehään ja pyyhettä kaivoon jos tyyppi muuten on mainio.



Japanin arkieloni. Joka ei oo millään muotoa hohdokasta tai erikoista, mutta kun siitä on tarpeeksi kauan erossa, alkaa se herättää kaihoisia tuntemuksia samaan tapaan kuin pitkään Japanissa oleskeltua mieleen muistuu mölkyn, piimän, Rainbow-tuotteiden, keihäsfinaalien ja Popedan tahdissa mutapainivien kanssapohjalaisten tenho (paini tapahtui Vauhtiajoissa). Sillä erotuksella, että japanilaisessa arkielossani mukana tulee myös yksi kappale seurustelukumppaneita, jonka kanssa voin muutoin kommunikoida vain elektroniikan avustuksella. Yhtenä päivänä aloin fiilistellä Kinou nani tabeta -kokoelmaani (manga jossa keski-ikäinen miespari vaan elää kuivaa arkieloaan käymällä töissä ja kokkaamalla ruokaa kaupan tarjousaineksista) ja melkein tipan sain linssiini kohdassa, jossa päähenkilöt suorittaa uuden vuoden suursiivousta. Koska minäkin haluan siivota uuden vuoden hengille eliittikumppanini kanssa japanilaisessa asumuksessamme enkä vaan keskustella aiheesta pätkivällä nettiyhteydellä!!!!!???? Poikaystävän mukaan kyllästyn futonin tuulettamiseen ja daikonin raastamiseen kuitenkin taas viimeistään parissa kuukaudessa, mikä pitänee paikkaansa, mutta tälleen etäältä tarkasteltuna viime kesänä liiallisen daikonin raastamisen kirveltämä käsipoloisenikin tuntuu kultareunuksiselta muistolta.

Arkisessa Japanissa on kaikenlaista. Siellä on sähköjohtoja, peruukkimainoksia, aallonmurtajia, maanjäristyksiä, kaalisalaattia, kalatiskejä, tilikirjoja, kello viiden kuulutuksia, megafoniin huutavia myyjiä, puolen tunnin alennusmyyntejä, olkihattuisia riisinviljelijöitä, violettitukkaisia mummoja, nenäliinan jakelijoita, aamupalariisiä, viuhkaa leyhytteleviä paappoja, yleisiä jalkakylpyjä, pachinko-halleja, tulivuoria, paperilyhtyjä, kaatosateita, villiintyneitä bambuja, kansanedustajien tienvarsijulisteita, soijakastiketahroja, likoamaan unohtuneita riisinkeittimen kattiloita, kerran leimattuja kanta-asiakaskortteja, nelikymppisten poikabändien huonoja koreografioita, paketinkuljetusrekkoja, puhuvia automaatteja, horisontissa siintäviä Kannon-saman patsaita, iltakylpyjä, hautakivikauppoja, parvekepyykkejä, käyntikorttikoteloita, homeisia komeroita, tatami-lattioita, jalkajarruttomia pyöriä, taiko-rummutusta kadulla, ravintoloiden jonotusalueita, kaasuhelloja, torakka-ansoja, riisinkuorimiskoppeja, Sekisui Housen elementtitaloja, kolikkopesuloita, sentimentaalisia vakuutusmainoksia, Youfuku no Aoyaman jakkupukuja, pyyhettä kantavia raksamiehiä, valkohansikkaisia konduktöörejä, lippuporttitapaamisia, hämähäkinseittejä, osteriviljelmiä, nousuvesiä ja väkeviä auringonlaskuja.



Meri ja vuoret. Japani jakautuu nykyisin 47 prefektuuriin, joista vain kahdeksalla (Nara, Shiga, Gifu, Nagano, Yamanashi, Saitama, Gunma, Tochigi) ei oo lainkaan rantaviivaa. Japanin pinta-alasta noin 70% on vuoria. Yama to umi dotchi ga suki – tykkäätkö enemmän merestä vai vuorista – on samanlainen kysymys kuin kissat vai koirat. Miyagissa on kummatkin. Tähdet lentää Zaoun yllä ja auton avonaisesta ikkunasta puhaltaa shiokaze, suolainen merituuli. Japanista ensimmäisenä mieleen tulee keväästä viheröivät vuoret, joita tuijotin kielitieteen luokan ikkunasta; Tyynen meren nopea nousuvesi, Matsushima kuunvalossa, kalan ja levän löyhkä Ishinomakin yöbussipysäkillä.

Fuubutsushi (風物詩) eli asiat, jotka liittyy vahvasti tiettyyn vuodenaikaan. Japanin vuodenajat. Kevään kirsikankukat, karppiviirit, vuorilta sulava lumi, keltaiset nanohana-pellot ja riisinistutus. Kesän tuulikellot, kukkivat keisarinelämänlangat (asagao), viuhkat, ilotulitukset, iltakaskaat ja kylmät soba-lounaat. Syksyn syyskorennot, elefanttiheinät, kastanjapuut, punaiset vuoret, imoni-keitot ja vuorten ensilumi horisontissa. Vastavuoroisesti Japanissa tietty kaipailee monia kotimaan vuodenaikajuttuja, mutta se on sitten sen ajan murhe.



Japanin kesä. Joka on kuuma ja tukala ja karsea, mutta samalla siihen liittyy monen monituista muistoa, koska oon viettänyt neljästä viimeisimmästä elokuusta kolme Touhokussa ja sama meno jatkuu tänäkin vuonna. Kesässä vuorilla ja riisipellon laidalla pyöräillessä on oma taikansa. Kesäpäivät Touhokussa kuulostaa tältä:

Ja kesäillat tältä, kun laulajaksi vaihtuu iltakaskas eli higurashi:


Lattialla istuminen. Sain synnyinlahjana kasan selkä- ja jalkaongelmia, joten japanilainen tapa viettää paljon aikaa lattialla koettelee välillä ruumistani (jos ryhtini näyttää huonolta niin ottakaa plz huomioon, että olen viettänyt koko ikäni huomattavan eri mittaisilla jaloilla =(), mutta kaipaan sitä silti. Erityisesti tykkään lattialla syömisestä silloin kun porukkaa on paljon. Aina mahtuu sujahtamaan johonkin rakoon ja käymään välillä vaikka pöydän toisessa päässä kilistelemässä, kun taas tuolien kanssa saa säätää ja kolistella eikä siltikään mahdu. Kulhot kiertää, etäisyydet pienenee, loppuillasta joku ehkä makaa tatamilla puoliunessa. Poikaystävän kanssakin tulee usein jäätyä syömisen jälkeen pöydän viereen makaamaan sammakoiden menoa tai talvimyrskyä kuuntelemaan, Suomessa ei niinkään. Matalan pöydän ääressä lattiarajassa tunnelma on monin verroin yhteisöllisempi, suosittelen kokeilemaan vaikka seuraavissa pikkujouluissa!

Ruoka! Eikä ainoastaan sushit ja raamenit (raamenista en itse asiassa edes hirveästi perusta ja ne annoskoot on minulle ihan liian suuria) vaan kaikki simppelit kotiruuat goma-aesta ochazukeen ja iridoufusta takikomigohaniin. Oon jo tehnyt elokuun ekan viikon ruokalistaa ja oon ihan into piukassa, että pääsen taas markettiin ostamaan atsuagea, lootuksenjuurta, lasinuudelia, hijiki-levää ja umeboshia. Japani–Suomi-lyfen yks huonoista puolista on, että kummassakin maassa on hankala saada toisen maan elintarvikkeita ja niinpä Suomessa kieriskelen tai-sashimin himossa ja Japanissa itken katsellessani Googlen kuvahaussa homejuustoja. Syöminen ja juominen on iloni ja kunniani:



Onigiri (=riisipallo) ja pullotettu kylmä (vihreä) tee eväänä. Kylmä tee on Japanissa muutenkin the janojuoma, meilläkin on Miyagissa aina vähintään yks kahden litran tonkka jotakin lajiketta jääkaapissa ja kesäisin poikaystävä valmistaa mugicha-vehnäteetä samalla hartaudella kuin suomalaiset keittelee glögiä joulun alla. Viime kesänä Rifussa ongelmaksi muodostuikin, että vuokraamamme asunnon kämäiseen jääkaappiin ei mahtunut teetarpeiden ja kesän vesimelonilahjojen lisäksi oikein mitään muuta.

Yleiset vessat. Niitä on kaikkialla ja ne on aina ilmaisia. Suomen julkiset weeceet tai lähinnä niiden puute saa minut aivovaurioon. Miinuspuolena Japanin julkisissa vesikloseteissa hanasta tulee usein vain jääkylmää vettä, ja aamukolmelta keskellä talvea fukushimalaisella huoltoasemalla tuloksena on käsikuolio kun kätöseni ovat kalikat ilman tätä käsittelyäkin. Mutta poikaystäväni aina sanoo että te ga tsumetai hito wa kokoro ga atatakai, kellä on kylmät kädet on lämmin sydän, pitäkäämme se mielessä talvipakkasilla kraanan alla vilvoitellessa!

Onsen ja onsen-lomat. On lomia ja sitten on onsen-lomia. Onsen-lomat sisältävät nähtävyysosuuden, yukatan pukemisosuuden, julkisen nakuiluosuuden sekä ylensyöntiosuuden.



Suitsukkeen tuoksu. Ishinomakin talossa leijailee usein suitsukkeen haju alttarihuoneesta ja siitä tulee jotenkin kotoisa olo. Käytiin viime kesänä vähän ennen Suomeen paluutani Tsuruhassa (drug store), jossa poikaystävä meni shampoo-osastolle sillä välin kun itse suuntasin suitsukehyllylle imppaamaan säästöön seuraavan vuoden tarpeisiin.

Pyhätöt ja temppelit. Käyn varsinkin shintopyhätöissä usein. Eikä pytingin tarvitse olla edes mikään historian aarreaitta tyyliin Houryuu-ji tai Kasuga Taisha, Inarille omistettu pieni papiton pyhäkkö random naapurustossa kelpaa sekin pienimuotoiseen tunnelmointiin.

Itseni kokoiset ihmiset ja itseni kokoisille ihmisille suunniteltu yhteiskunta! Suomessa kaikki on pitkiä ja pelottavia. =( Olen 153 senttimetriä ja tämä toisinaan aiheuttaa hieman ongelmia arkielossani, koska maatamme ei ole optimoitu tässä kokoluokassa painiville. Esimerkiksi miks sipsit on aina niin korkealla, myös meissä pätkissä on sipsinystäviä ainakin yks??????? Kerran lähdin s-marketista vihaisena, koska en yltänyt ottamaan pinaattia pakastealtaasta. The struggle is real.



Kurazushi. Japanissa on useita liukuhihnasushiketjuja ja Kurazushi on meidän vakiopaikka. Oon sieltä ilmeisesti yhden postauksenkin kirjoittanut. Parhaat sushit saa toki muualta kuin halvasta ketjuravintolasta - Miyagissa esimerkiksi Shiogaman Ichimorizushista -, mutta harmaassa arjessa, automatkoilla ja myöhäisillan hiukopalana Kurazushi on ihan riittävä. Joka viidennen lautasen jälkeen voi voittaa automaatista sushiaiheisen avaimenperän, mikä kannustaa ylensyöntiin. Monet lempimuistoistani on Kurazushin loosista. Poikaystävä on myös ottanut tavakseen täyttää aina teekuppini siitä lähtien kun ensi kertaa käytiin sushipaikassa vuonna 2011, ja päähäni on pinttynyt pieni ja arkinen muistikuva jossa Japanissa on pimeää, Kurazushin pöydissä istuu tuntemattomia tyyppejä ja vastapäätä tuttu tyyppi lappaa teejauhetta purkista.

Kumartaminen. En todellakaan oo mikään etevä kumartelija enkä kaipaa Suomeen tiukkaa kumarruskulttuuria, mutta sen verran tämä tapa on itseeni kuitenkin pinttynyt, että sitä Suomessakin joissakin tilanteissa automaattisesti harrastan. Esimerkiksi kaupassa ihmisiin törmätessä tai ihmisten välistä puikkiessa kumartaminen on musta kätevä tapa noteerata kömpelö tilanne ja poistua siitä, vaikka saatankin Joupin s-marketin pullonpalautusautomaatilla takanani jonottaneelle kumartaessani aiheuttaa enemmän hämmennystä kuin harmoniaa. :'D Mielestäni kumartaminen uusia ihmisiä tavattaessa on myös noin sata kertaa kivampi tapa kuin kätteleminen. Kätteleminen on itselleni aika awkward toimitus, koska mulla on geenimutanttina TOSI pieni käsi joka vaan katoaa hiemankin isompien ihmisten kouraan ja lisäksi oon niin kova jännittämään, että tämä ihmisten kouran sisään sujauttamani säälittävä minikäsi on aina jossain hikilimassa. ==========================D Ensivaikutelma 0/5.



Pakkausten avausmekaniikat. Tämä voi vaikuttaa hieman oudolta kaipuun kohteelta, mutta minut tuntevat tietävät, kuinka vaikeaa asian ulos paketistaan saaminen voi olla homo sapiensille. Montako kertaa onkaan perhepiirissäni lausuttu sanat onko Siiri taas avannu tämä. Japanilaisinsinöörit ovat ottaneet kaltaiseni kädelliset huomioon tuotesuunnittelussaan: avaa tästä tarkoittaa että se todellakin avataan siitä ilman ylimääräistä voimailua ja muita poppakonsteja ja vieläpä nätisti suoraan.

Japanin puhuminen. Jota harjoitan kyllä joka päivä vähintään tunnin mielitiettyni kanssa, mutta se on mukavampaa silloin kun joka viides lause ei oo yhteys pätkii tai akku loppuu. Lisäksi ainakin itselläni juttu irtoaa paremmin livenä kuin puhelimessa. Oon suuri kieli-intoilija ja saan kiksit kaikkien vieraiden kielten kuuntelemisesta ja puhumisesta, mikä on ehkä vähän outoa kun muuten oon tällanen nysvä. :D Pakkoruattin molottaminenkin on mielestäni ihan hauskaa, vaikka taitoni ovatkin tasoa jag ska ta med mig ett kastspö till en öde ö. Musta olisi kivaa kokeilla asumista vielä jossakin englanninkielisessä maassa (lue: Kanada), mutta se juna meni siinä vaiheessa kun vuosi Japanissa ei jäänytkään viimeiseksi. Ulkomaaksi puhuessa saa joka tapauksessa sopivasti aivojumppaa ja vaihtelua. Japaninkielisessä seminaarissa toudailaisten tohtoriopiskelijoiden kanssa Venutin käännösteoriaa kommentoidessa kauhu oli todellista ja Yamagatan yliopiston ojassa japanilaisten kurssitovereiden kanssa inspiraatiota haikuun etsiessä päällimmäisenä aatoksena lol miksi teen tämän itsellein, mutta pieni mukavuusalueelta poistuminen pitää mielen virkeänä ja niin edelleen! Toki aina silloin tällöin on olotiloja, jolloin asian esittäminen japaniksi innostaa kuin kasa MV-lehtiä ja raivostuttaa, että joudun olemaan altavastaajana natiivien keskellä, mutta nyt ei ole niiden muistelemisen aika. =D Plus että japani on maailman ihanin ja liikuttavin ja runollisin ja kaunein ja hassuin ja kivoin ja lämpöisin kieli ja kaikki toisinajattelijat ovat väärinajattelijoita.

Japania voi fiilistellä esimerkiksi tässä Monohokehimen teemabiisissä:

Kanashimi ya ikari ni hisomu makoto no kokoro wo shiru wa mori no sei, mononoke tachi dake. Ken väittää että japanissa sanotaan tsingtsantsong voi tulla saunan taakse????

...Tai japanilaisen lempiyhtyeeni Qurulin laulussa, joka kertoo Fukushiman Souman ja Minamisouman kaupungeista, jotka saastuivat vuoden 2011 ydinvoimalaonnettomuudessa:

Dokomademo aoi umi no koe takaku maiagaru shiosai no hama. Japanin kielen kanssa ei voi mennä naimisiin mutta japanin kieltä puhuvan kanssa onneksi voi. <3_____<3

Stadionhumpat sopii myös hyvin japanin eeppisyydellä hekumointiin: