perjantai 29. elokuuta 2014

Gokigen'you, sayonara

Avasin matkalaukun. Laitoin sinne tavaroita. Lähden Miyagista huomenna. Mikä onkaan tämä elon tuska syömmessäin! Sain vihdoin aikaiseksi kattoa Kaze tachinu/Tuuli nousee -elokuvan, mikä oli virhe. Älä katso tätä elokuvaa, mikäli olet jättämässä poikaystäväsi ja kesähattusi valtameren taakse ja suuntaamassa vuodeksi Seinäjoelle (opetan Seinäjoen kansalaisopistossa kahta japanin kurssia, tervettä tuloa iloiseen mutta vaivaannuttavaan seuraani). Sitä vollotuksen määrää. Vaikka tässä kenelläkään ei oo keuhkotautia tai edes peräpukamaa.

En tiedä, tuntuuko tää lähtö tällä kertaa helpommalta vai vaikeammalta. Kävin keväällä Suomessa kääntymässä, joten shokki ei ehkä oo niin valtava, mutta toisaalta oon sujahtanut mukaan tähän miyagilaiseen eloon sen verran hyvin, että tuntuu oudolta ajatella, että oon joskus asunut muualla. Eilen säädin jotain omia juttujani kun poikaystäväni yhtäkkiä tokaisi, että umaku tokekonde kurete arigatou. Kiitos, että oot sulautunut joukkoon niin hyvin. Oon myös saanut kuulla alkaneeni kuulostaa poikaystäväni äiteeltä, jonka kanssa vietän suurimman osan päivistäni. :D Kerran suustani jopa lipsahti miyagilaisittain appekeddomo kun tarkoitus oli sanoa aru kedo.

Käytiin Sendain uudessa Ikeassa. Ostin silliä ja pualukkamehua. Poikaystäväni ja mun sisustusmaut eivät oikein kohtaa. Yritin myös saada sitä tuloksetta ymmärtämään, miksi musta on kiva käyttää suomalaisia astioita ulkomailla kotoisan tunnelman saavuttamiseksi, mutta paperisen lampunvarjostimen luona se koki valaistumisen, koska huomasi sielunsa väräjävän varjostimesta koska se muistutti sitä japanilaisista paperilyhdyistä. Ylitimme jälleen yhden kulttuurierojen jos nyt ei virran niin ainakin marraskuisen noron auton tuulilasissa, hurraa!

Ikeassa oli myynnissä vanha kaapinoveni. Kuvan mini-ihminen ei kuulu hintaan.
Sininen Sendai. Ehkä asun täällä vielä joskus.


Koska oon nyt saanut hakemani stipendit, opiskellut Japanissa kahdesti sekä suorittanut JLPT:n ja bisnesjapanin lollotestin, päätin siirtyä seuraavaan tavoitteeseeni ja ostin tekeleen japanin opettajan pätevyyskoetta varten Kurosawa-sensein muinaisten sanojen innoittamana.


Mulla on vielä yksi reissupostaus rästissä ja varmaan teen vielä pari muutakin postausta Suomeen palattuani, mutta sitten tää blogi hiljenee määrittelemättömän pitkäksi ajaksi, koska Suomi-elämässäni ei oo mitään kiinnostavaa. Ehkä joskus saatan jonkun Japani-aiheisen jorinan suoltaa interneetin eetteriin. Silloin tällöin. Choichoi. Chokochoko. Shibashiba. Tokidoki. Kunnes tieni jälleen käy tänne ennemmin tai myöhemmin, lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa.

tiistai 26. elokuuta 2014

Akita monogatari: osa 3

Palatkaamme vielä viimeisen kerran aikoihin, jolloin roadtrippailin Akitassa edessäni viikot, jotka olen sittemmin loppuun kuluttanut.

Heräsimme muutaman tunnin yöunien jälkeen aamuun Yokotessa. Yokote on kaupunki Akitassa. Oon vieraillut siellä kerran aikaisemminkin kaksi vuotta sitten ohikulkumatkalla paikallista linnaa tsiigailemassa. Silloin mulla oli elämäni darra ja linnan portaita kavutessani luulin, että kuolen. :D Tällä kertaa olin kuitenkin liikenteessä huomattavasti vetreämmissä tunnelmissa, jotakin oon siis näiden kahden vuoden aikana oppinut. Tosin ostin conbinista tonnikalasalaatin aamupalaksi, avasin sen ja juuri kun olin syömäisilläni niin auto kääntyi mutkassa ja kaikki tonnikalat viimeistä hippusta myöten lensivät penkkini alle ja käsissäni oli enää tavallinen salaatti. Tonnikalaa penkin alta 7elevenin parkkipaikalla kaapiessamme olimme yhtä mieltä siitä, että mulle pitäis hankkia joku onnenamuletti näitä sekoilujani hillitsemään. Mutta matka jatkui halki vuorimaisemain!



Päädyttiin sitten Yuzawaan. Oon seissyt tällä samalla paikalla ennenkin. Armas toverini olis halunnut nousta maisemahissillä vuorenhuipulle katsomaan linnaa, mutta mä en uskaltanut koska pelkään korkeita paikkoja (ja lisäksi mulla oli se ennätysdarra). Oltiin oltu kummatkin huonolla tuulella aamusta asti ja tunnelma oli kireä. Kysyin, onko mulle jokin palkinto, jos suostuisin menemään tohon hissiin. Mr. Miyagi sanoi neeyo (no ei todellakaan) ja peitti naamansa Yuzawan esitteellä, etten huomaisi, että se nauroi. Muistan siinä hetkessä ajatelleeni, että ehkä tää voiskin onnistua. Ja onnistuihan se, sillä kaks vuotta myöhemmin oltiin erinäisten sattumusten jälkeen jälleen samassa paikassa. Akitassa on taikaa!


Ja tällä kertaa uskaltauduin jopa hissiin!


Kumamon on kaikkialla. Myös random maisemahississä Yuzawassa. Kumamoton prefektuuri keksi oivan mainoskikan: ne kehitti uuden maskotin, jota ei oo suojattu tekijänoikeuksilla, joten kuka tahansa voi käyttää tätä Kumamonia tuotteesssaan ja kaikki on vaan ilmaista mainosta Kumamotolle.


Tässä kohtaa tie alkoi tuntua omituisen tutulta.


!!! Me oltiin tässä ryokanissa yötä sillon kaks vuotta sitten! :D




Tienposkessa hyöryää kuumat lähteet.



En tiennyt roadtrippien mahtavuutta ennen kuin tulin Touhokuun. Matka käy vuorelta toiselle, korkeuserot tuntuu paineena korvissa, sää vaihtelee, välillä pysähdytään matkamuistopuodissa tai onsenissa. Perille on pitkä mutta silti liian lyhyt matka.


Pysähdyttiin Miyagin ja Akitan rajalla täyttämään juomapullot vuorilta virtaavalla pyhällä vedellä.


Vuorten huonoja puolia on nää hillittömän kokoiset paarmat, jotka liikkuu sadan yksilön tappajalaumoissa.


Mutta vesi ainakin oli kylymää! Tai shakkoi niinku Miyagissa sanotaan.


Miyagi tadaima! Tässä kohtaa soi sopivasti Talking Headsin This Must Be the Place, jossa lauletaan että home is where I want to be but I guess I'm already there.



Reitti vei syvälle metsään. Avattiin ikkunat. Uguisu lauloi. Jostain kantautui kosken pauhu. Sateesta kimmeltävien lehtien tuoksu tuli autoon. Laitoin käden ikkunasta ja tunsin, kuinka Tokiossa kerryttämäni kyrsimys tempautui viileän vuoristotuulen mukana pois.


Matkamuistokaupasta kalialippis päähä ja koppakuariaane kätehe ja menoksi. (Koppakuoriainen on japanilaislapsosten keskuudessa haluttu lemmikki. Kaljalippiksen kansansuosiosta en tiedä. :D)


Matkaeväs.


Tuli sade, meni akku.

perjantai 22. elokuuta 2014

Ohi on obon

Obon tuli ja oli ja meni. Itse asiassa jo viime viikolla, mutta en näitä lopun aikoja eläessäni oo oikein päässyt bloggaustunnelmiin. Mulla soi jatkuvasti päässä Mamba ja voin kertoa, että inhoni Tero Vaaraa kohtaan ei ole koskaan ollut näin väkevää. Ulkona on 32 astetta, mutta kesää ei oo jäljellä enkä saa enää tilaisuutta eikä uus ystäväkään paljon lohduttais kun vähän yli viikon päästä edessä on jälleen määrittelemättömän pitkät kaukosuhdeajat. Oon kyllä innoissani tulevasta sivutyöstäni (siis ainakin niinä harvoina hetkinä kun en ajattele lukemattomia mokausmahdollisuuksiani kauhuissani laatan maku suussa) ja riisin syöminenkin jurppii, mutta on se silti varsin ankeaa sanoa taas heipat lempi-ihmiselleni että voin mennä kotilakeuksille vanhaksi piiaksi peräkammariin hajoilemaan gradun parissa.

Niin se obon. Sukulaismummo Tokiosta joutui perumaan tulonsa, joten elooni täällä poikaystävän peräkammarissa ei tullut säröä, mutta kuumottelevat tunnelmat olivat silti jokapäiväiset. Obon on siis japaninbuddhalainen juhla, jolloin vainajat piipahtaa vanhoilla kotikulmillaan. Japanissa ero elävien ja kuolleiden maailman välillä on häilyväisempi kuin armaassa juutalais-kristillisessä kulttuurissamme, ja mua on aina viehättänyt obon ajatuksen tasolla, mutta nyt kun oon sen käytännössä japanilaisessa maalaistalossa kokenut niin ei oo kiirusta ottaa uusiksi.

Starttasimme obon-viikon shoppailukierroksella okaasanin kanssa. Kaupoissa on krääsää vähän samaan tyyliin kuin Suomessa jouluna, lähinnä kaikenlaista koristetta ja lahjaa vainajille. Lyhdyt ja kumppanit oli jo omasta takaa, joten ostettiin vaan hedelmäsettejä. Sitten oli vuorossa siivous (kotialttarin edestä imuroiminen on aina yhtä kuumottavaa, seinältä tuijottavaan keisarin katseeseen oon sentään jo tottunut) ja obon-alttarin pystytys. Jotkut koristelee kotialttarin, mutta tässä taloudessa on obon-tarkoituksiin oma bondana. Joka on valtava. En kehdannut siitä kuvia räpsiä, mutta tämän tyyppinen se oli. Nää erinäiset alttarit ja koko obon muutenkin on enemmän maaseudun juttu, Tokiossa juhlamenoihin kuuluu lähinnä muualle suuntautuva menoliikenne.

Jahka alttari oli saatu paikoilleen, asteli viereisen temppelin munkki taloon ja lurautti menemään parit sutrat. Ohagi eli azuki-pavuissa tai seesaminsiemenissä pyöritelty tahmaisa riisipallo oli tarjolla aamulla, iltapäivällä ja illalla. Yhtenä aamuna heräsin alttarihuoneesta kantautuvaan sutraan ja mietin että omg taasko se munkki on täällä ja mulla ei oo edes vaatteita päällä, mutta kyseessä olikin vain eläköitynyt koulun rehtori, joka tärkeänä henkilönä koki tehtäväkseen tulla ihan pyytämättä ennen aamukahdeksaa lausumaan tai hänen tapauksessaan yskimään pari sutraa, joista hän muisti ehkä puolet. Tässä kiteytyi obonin stressaavuus. Täällä landella on tapana kiertää koko naapurusto polttaakseen alttarilla suitsuke talon vainajille. Tapa on tosin jäämässä pikku hiljaa unholaan, eikä sitä harrasteta enää edes naapurikaupunginosassa, mitä en laisinkaan ihmettele. Monta päivää jonkun on oltava koko ajan paikalla pitämässä vahtia, koska ihan mihin kellonaikaan tahansa paikalle saattaa pamahtaa joku esi-isän puolituttu. Useimmat kävi vaan kääntymässä ja jatkoi heti seuraavaan taloon, mutta sitten oli niitä, jotka vaan puhui ja puhui ja siinä ei emännän auttanut muu kuin myötäillä ja toivoa, että tämä henkilö tajuaa joskus lähteä poiskin. Poikaystävänikin joutui käyttämään yhden kesälomapäivänsä näiden vieraiden viihdyttämiseen. Otousan puolestaan oli aamusta iltaan tällä suitsukekierroksella. Talon mummo kiersi joka vuosi talosta taloon mopolla aina kuolemaansa saakka, mutta kukaan ei koskaan tullut kysyneeksi montaa käytännön seikkaa, joten osittain mummo vei tämän tavan hautaansa, ja se tuskin enää siirtyy tuleville sukupolville. Tulin siis todistaneeksi kuolevaa kansanperinnettä.

Iltaisin auringon laskiessa poltettiin portin pielessä valkeaa, jotta vainajat löytäisi tien perille. Kuulemma entisaikaan otousan oli leikkinyt samalla ilotulitteilla (siis niillä sädetikun tyyppisillä kepeillä, jotka kuuluu japanilaisten lapsosten kesään), nyt hätyyteltiin vaan hyttysiä ja toivottiin, että lehdet muuttuu tuhkaksi nopeasti ja päästään äkkiä sisälle. Viereisen talon portilla ei poltettu tulta ollenkaan. Jokien varsilla uitetaan vielä lyhtyjä, mutta ainakin täällä Shindenissä obonin perinne hiipuu ja katoaa iltaan.

Ennoo jaksanut arkista eloani viime aikoina kuvailla. Tässäpä aiheeseen liittymättömät kuvituskuvat kalastusvälinekaupasta. :------D

Kotimaista muotoilua.
Tyyppejä, jotka ovat saaneet kalansaaliin.

Tyyppi, joka haaveilee kalansaaliista.

torstai 14. elokuuta 2014

Akita monogatari: osa 2

Aamu Akitassa valkeni polttavan kuumana. Hotellit oli varausta tehdessä jo niin täynnä, että saatiin huone Akitasta vain yhdeksi yöksi ja jouduttaisiin ajamaan seuraavaksi yöksi Yokoteen. Tästä johtuen mun oli pakko pukeutua yukataani jo ennen aamun check-outia, koska siihen ei niin vain julkisessa vessassa sujahdeta. Edessä oli siis yli 12 tuntia yukatassa. 8---------D Otti vähän kunnon päälle tämä rykäisy, ja jo muutaman tunnin kuluttua oli ulkoinen olemukseni lähinnä sellainen, että joku voisi luulla minun ottaneen parit löylyt sauna-Timon kanssa ja kääriytyneen sen jälkeen astetta monimutkaisempaan saunatakkiin.

Aika vähäiseksi jäi siis matsuri-eleganssini. Mutta oli se silti sen arvoista! Vaikka yukatassa liikkuminen on hidasta puuhaa ja yleisimmät repliikkini koko päivän aikana azui (kuuma), matte (odota), ashi ga itai (jalkaan sattuu) sekä mou genkai (en jaksa enää). Ja vaikka aamulla tyyppien tuijotus oli lähes yhtä kuumottavaa kuin akitalainen kesäilma, koska vaan hullut lähtee aamuysiltä kylille yukatassa. Välillä mietin, että olis pitänyt joku I can explain, it's not what it looks like -kyltti askarrella mukaan. Vaan olipa tästä tuijotuksesta hyötyäkin, sillä pääsin mummojen suosioon ja sain heiltä päivän mittaan kaikenlaista lahjoitusta. Nyt on tämäkin romanttinen anime-klisee todeksi eletty. (Animesta tosin puuttuu ne kohdat, joissa rakkolaastari ei pysy jalassa ja poikaystävän kameralaukkuun kaatuu mehua.)



Kantou matsuri on nelipäiväinen, mutta avajaispäivän ohjelma alkoi vasta illalla pimeän tullen. Otimme tästä teeltä tuoksuvat uchiwa-viuhkat ja läksimme turisteilemaan.



Keskellä kaupunkia oli lumme- sekä lootuspuutarha suihkulähteineen! Lootus on buddhalaisuudessa tärkeä kukka, koska se kasvaa mudan ja liejun keskellä tahriintumatta. Oma lempikukkani on silti kissankello.

Puspus. :3


Babahera. :D Akitalaismummojen kaupittelema jätski, jota he myyvät tienposkessa kokokeltaiseen maatalousasuun verhoutuneena. Myyjien keski-ikä on yli 70, joskin jokunen nelikymppinen nuori lupauskin on joukkoon eksynyt.


Kaupungin läpi virtaava joki oli kirkas, ja siellä pulikoi tällanen mötkäle. Hän on lajiltaan bora. :3


Ruttuinen vilaus yukatastani. Sudenkorento ainakin tykkäsi. Niin hullu en sentään ole, että olisin lähtenyt tähän koitokseen geta-sandaalit jalassa.


Sanomalehtiautomaatti! Näitä aika harvoin näkee nykyään.


Ryytynyt olemukseni Yayoi Kusaman installaatiossa. Tää punapilkullinen huone ei ollut kaikkein imartelevin potretin ottamiseen, mutta muistikortillani ei oo muita kuvia meitsistä enkä jaksa ettiä poikaystävän korttia, joten tässäpä punasävyinen Siiri. :D


Pyörittiin Kusaman näyttelyssä kaiken kaikkiaan pari tuntia (ostettiin jopa mätsäävät kansiot!), ja sillä välin kansalaiset olivat kömpineet piiloistaan omiyagen metsästykseen.


Ruakaa!! Söin Akitan kuuluisaa inani-udonia kylmänä tempuran kanssa.



Varrasta ja tupakkia kansalle! Sunkusin grillinurkkauksessa matsuriin oli valmistauduttu kuin jeesuksen toiseen tulemiseen konsanaan. Sivuhuomio: Akitassa oli ehkä miljoona Sunkusia ja yks Family Mart. Henkilökohtaiset conbini-lempparini ovat 7eleven ja Lawson. Ja Ministop, koska niiden ranskanperunat ovat elämäni keskipiste.


Tää on ehkä lempikuvani. :D Obaachan poseerasi.


Kantou matsuri hajimaruyoooo!! Istahrimma tienposkeen spektaakkelia todistamaan. Vieressä istunut mummo antoi minulle muun muassa tämän uchiwan sekä ruokaa. Vasta myöhemmin huomasin, että tää uchiwa on vuodelta 2003.


Ei matsuria ilman väentungosta. Järjestyshäiriöitä oli silti nolla kappaletta.


Ennen varsinaista pääohjelmaa oli kansalaisparaati. Sain paraatissa marssineelta kansanmusiikkiradion mummolta rusetin. 8D Koristelin sillä poikaystävän kameranjalan.

Sitten koitti itse matsurin aika. Päivä pimeni illaksi. Taiko ja pillit raikasi kun yli 50 esiintyjäryhmää teki esittäytymiskierroksen. Äkkiä tuli valoisaa, kun sadat lyhdyt nousi ilmaan yhtä aikaa ja niiden jonot jatkui pitkälle silmän kantamattomiin. Kantou matsuri on sadonkorjuufestivaali, ja bambukepin päässä keikkuvat ja kaartuvat ja keppiä pidennettäessä kasvavat lyhdyt kuvastaa riisin röyhyä. Yksi bampukeppi lyhtyineen voi painaa viiskyt kiloa, ja tyypit ei suinkaan tyydy vain kanniskelemaan niitä, vaan tasapainottelee niitä kämmenellä, pään päällä, olkapäällä ja alaselällä. Uhkarohkeimmat puuhaa siinä samalla kaikenlaista muutakin: ykskin hemmo avas neljä paperisateenvarjoa ja tasapainotteli niitä samalla kun sen pään päällä huojui 50 kilon keppi???? Nuorimmat osanottajat oli hädintuskin alakouluikäisiä.



Kamerani ja kuvauskykyni ei oikein tee oikeutta sille mitä näin, mutta kuvasin joka tapauksessa myös videon:



Valitettavasti aina tulee lopulta se hetki, kun taikon rummutus lakkaa ja matsuri on ohi. Tuli myös hetki, kun pullon korkki ei ollut kunnolla kiinni ja osa sen sisällöstä levisi poikaystävän kameralaukkuun, mistä johtuen viimeiset tunnelmat meni hieman ohi. Kävelimme hiljaisuuden vallitessa halki ihmismassojen, kunnes poikaystäväni totesi, että tämä mehu kameralaukussakin oli varmaan yksi jumalten asettamista koettelemuksista, joilla testataan, onko hän kykeneväinen eloon Shiirin kaltaisen henkilön kanssa. 8-----------D (Mulla on vähän tällainen ojasta allikkoon -meininki elämässäni ja oon jatkuvasti jossain pulassa tai muuten vain itseäni telomassa. Poikaystäväni mukaan tämä johtuu siitä, että jumalat pitävät minusta niin kovin, että haluavat kustannuksellani kaikenlaista pilailla.) Lollasimme ja menimme tuliaiskauppaan. Tuliaiskaupassa oli Namahage, joka jahtasi minua kun koitin ottaa siitä kuvan. Kipitin pakoon lähes lirit housuissa sen mitä yukataltani pystyin. Sitten menimme autoon aikeenamme ajaa yöksi Yokoteen ja oli kaikenlaista tunnelmaa mikä johti siihen että järjestin jo traditioksi tulleen yhyy miks tän pitää taas loppua ja mun mennä Suomeen -itkukohtauksen, jota ilman olen ilmeisesti kykenemätön Akitassa vierailemaan.


Namahage! Akitalainen kersojen ja nyt myös Siirin pelottelija.

Lopputulema: Kantou matsuriin on pakko päästä uudestaan! Seuraavalla kerralla mennään lopetuspäivänä, tää aloituspäivä oli vasta alkusoittoa.

Reissun viimeinen osio jälleen ensi kerralla!