torstai 16. elokuuta 2018

Small in Japan

Japanista päivää! Kuukaudet ovat vierineet ja meikämuumi siinä mukana. Sijantini on vaihtunut.

Muutin Japaniin! Viisumini on tällä hetkellä vuodeksi kerrallaan, ja nähtäväksi jää, oleskelenko täällä vuoden vaiko vuosikymmeniä, mutta täälä ollahan ny ainaki.

Saavuin viime viikolla tavalliseen tapaani taifuunin saattelemana, mutta seitsemän vuoden takaisesta poiketen en ollut pihalla ja vastaanottokomiteakin oli omasta takaa. Maahantulokin sujui sutjakkaasti. Kiisin lentokoneesta passintarkastukseen lailla rasvatun kanuunan ja olin paikalla ennen ruuhkaa. Ukkeli onnitteli avioliitosta ja johdatti ankeaan kulahtaneeseen huoneeseen, jossa sain käteheni ulkomaalaiskortin. Jälkeeni korttijonossa oli henkilö, joka vaikutti olevan ekaa kertaa Japani-asialla. Toivotin hälle onnea mielessäin, bodasin matkalaukut hihnalta ja puolessa tunnissa lentokoneen laskeutumisesta olinkin jo husbandin autossa matkalla kohti Sendaita. Pihalla oli 35 astetta kuumutta jo aamutuimaan enkä ollut nukkunut lentokoneessa tuntia enempää, joten otti tämä viiden tunnin autoilurupeama 15 tuntia Seinäjoelta poistumisen jälkeen hieman kunnon päälle, mutta kymmenen pysähdyksen taktiikalla siitäkin selvittiin.

Moottoritie Sendaihin vei Fukushiman autioituneen rannikon kautta, jonne viimeksi tätä väliä ajellessamme ei vielä päässyt. Siellä täällä oli työmaa ydinjätebunkkereita varten, mutta muuten oli hiljaista, ja riisipelloilla rehotti villi kasvillisuus. Osalle rannikkoa saa nykyisin palata, mutta harva niin on tehnyt. Monien talojen pihoille oli istutettu auringonkukkia ydinsaastetta imemään, mutta kasvimaiden kunnosta näki, ettei taloissa asu enää kukaan. Hetken aikaa horisontissa siinsi Fukushima Dai'ichin ydinvoimala. Täällä Miyagissa aika ei tunnu samalla tavalla pysähtyneen, koska vaikka tuhot olivat valtavat, on niiden jäljiltä hylättyjen maatilojen sijaan pelkkää tyhjää, ja siinä tyhjyydessä jonkinlainen lupaus tulevasta.

Kuvassa selkäänsä näyttää maailman kolmanneksi korkein patsas Ushiku Daibutsu Ibarakissa.
Jostain syystä olin halunnut nämä ibarakilaisen service arean teepötit ikuistaa, jaanpa ne siis kanssanne.
Matka Sendaihin kävi halki Fukushiman hylätyn rannikon, jonka peltoja ei viljele enää kukaan.
Bunkkerityömaa.


Ekat päivät meni lähinnä virastoissa asioidessa. Osoitteen rekisteröiminen ulkomaalaiskorttiin meni kaavan mukaan, kaikki muu ei niinkään. Mulla on ollut Yamagata-ajoista saakka tili Japanin Yuucho-postipankissa, koska oon tarvinnut sitä ministeriön, Jasson ja Toudain stipendien vastaanottamisen. Halusin päivittää tililleni uuden sukunimen ja osoitteen, mutta sepä ei onnistunutkaan pelkällä ilmoituksella, vaan aiheesta olisi pitänyt olla Virallisia Todistuksia ynnä Leimoja. Helpommaksi osoittautukin tyhjentää vanha tili pääomasta (sitä oli jopa 620 jeniä eli viis euroa), lakkauttaa se ja avata uus.

Koska tulin tänne vailla valmista töipaikkaa, mun terveysvakuutus ja eläke menee husbandin firman piikkiin, mutta sitä varten tarvitaan husbandin perherekisteriote, jota ei tietenkään voi saada asuinkaupunkimme virastosta, jonne rekisteröin osoitteeni, vaan ainoastaan husbandin synnyinkunnasta Ishinomakista. Miksipä luoda viranomaisille yhteistä tietokantaa, jos voi ajeluttaa kansalaisia ympäriinsä ja tukea näin huoltoasemien toimintaa. Kysyttiin vielä Tagajoun virastosta, voiko sukunimeäni päivittää husbandin perherekisterin tietoihin, mutta vastaus oli Ei Voi. Tämän tiedon varassa lähdettiin seuraavana päivänä reissaamaan kohti Ishinomakin virastoa lappua hakemaan. Lappu anotaan tietenkin täyttämällä lappu ja kiikuttamalla se luukulle.

Lapun anomisen lomassa kuitenkin selvisi, että perherekisterin tietojen muuttaminen on kuin onkin mahdollista, jos sitä erikseen pyytää. Täytettiin kasa kaavakkeita, mutta homma tyssäsi, kun husbandilla ei ollutkaan mukana tarvittavaa allekirjoitusleimasinta. Siispä lähdettiin kovaa kyyttiä anoppilaan leimasinta hakemaan. Takaisin tullessa tieto oli kuitenkin taas muuttunut. Anomus ei olisikaan kelvollinen pelkän vanhan ja uuden passin tietojen perusteella, vaan mukaan tarvitaan Suomen Valtion Viralliset Dokumentit. Näihin kuuluisi kuulemma muun muassa vihkitodistus, josta jouduin käymään tiukkaa vääntöä, koska virkailija ei voinut uskoa, että en voi saada Suomesta vihkitodistusta avioliitosta, jonka olen solminut Japanin valtiossa.

Lopulta päädyttiin siihen, että tilaan maistraatista vielä kerran virkatodistuksen (niitä on tullut tilattua useampi kappale tässä vuoden sisään) ja se riittänee. Husband vielä koitti vannottaa virkailijalla, että tämä on varmasti ookoo. Husband on itsekin julkisessa virassa ja tuntee siksi virkailijoiden psykologian. Luukuilla palvelevilla virkailijoilla ei yleensä oo päätösvaltaa, vaan tehtävään kuuluu kiikuttaa dokumentit esimiehen tarkastettavaksi. Siksi kukaan ei halua sanoa juuta eikä jaata asioiden oikeellisuudesta, koska näin vastuu virheestä säilyy väärät paperit tuoneella asiakkaalla. Missään ei myöskään lue minkäänlaista virallista ohjenuoraa tällaisten perherekisteritietojen muuttamisen kaltaisille erityistapauksille, koska husbandin analyysin mukaan japanilaiseen kansanluonteeseen kuuluu, että ongelmaa mietitään vasta kun ongelma on käsillä. Husband ehdotti, että tekisin tästä virastorumbasta postauksen otsikolla Nihon no paska. ::::D

Tuunattiin parveketta! Vielä puuttuu parvekekasvit.
Husband osti itselleen tuliaisiksi tämän nattoun Ibarakista, joka on kuulu papulimastaan.
Eräs aamupala. Riisi on palannut aamuruokavaliooni. Kuvan makrilli maksaa 7elevenissä 200 jeniä eli 1,5 euroa. Meillä on jopa pöytä, mutta silti vetelen aamupalat jakkaralla ja husband laattialla, kun tietokoneiden siirtely on liian kova urakka.
Näihin tunnelmiin.


Koitan tänne alkaa taas uuden sijaintini myötä jorisemaan. Vaan nyt menen valmistamaan miso-munakoisomössöä, kuulemiin!