Mikka-me

Ay up me duck! Hokuriku-muistelmani ovat viimein edenneet viimeiseen trilogiaansa! Olen yhtä vankkumattoman committed näiden antiikkilorejeni loppuun saattamiseen kuin Ridge lukuisiin liittoihinsa.



Viimeinen aamu Hokurikussa alkoi casual ravulla miso-keitossani. Meidän kotikeittiön sopassa möllöttää merilevän kaverina useimmiten tofu, sipuli, munakoiso tai jonkin sortin sieni, joten tämä rapu-san oli varsin fancya vaihtelua.

Muistinmenetys vaivaa, mutta tavalla tai toisella poistuttiin majatalosta aamupäivän paahteeseen ja lähdettiin ajamaan taas kohti Kanazawaa. Tällä matkalla suurta ihastusta aiheutti Hokurikun talojen tiilikatot, Miyagissa kun tiilet on maanjäristysten vuoksi vaihtuneet peltilevyihin. Anoppilaan tuli peltikatto viime vuosikymmenellä, kun Ishinomakissa oli kaks voimakasta maanjäristystä saman päivän aikana ja puolet kattotiilistä romahti.



Tämä kaapuveikkonen on teruteru bouzu eli päivänpaistemunkki! Niitä askarrellaan kankaasta ja paperista tuomaan hyvää säätä. Japanilaisten kesäajelukliseiden maksoimiseksi pysähdyttiin vielä merenrannassa. Japaninmeren puhureissa alkkarit vilkkui niin, että Pirkko Arstila helmoineen jää kauas toiseksi, ja kaikenlainen liikehdintä oli kimuranttia.

Miyagissa meri on kaikkialla, ja missä meri, siellä tsunami-vahinkojen korjaustyöt. Olikin pitkästä aikaa jännää nähdä rantaviiva, jota ei reunusta kymmenen kaivinkonetta ja keskeneräinen rakennustyömää.

Matka jatkui Pokemon Soulsilverin soundtrackin tahdissa. Yksi monikulttuurisen suhteen ongelmista on, että pokemonista puhuminen on hankalaa, koska mä en edelleenkään osaa pokemonien ja pokemon-kaupunkien japanilaisia nimiä. :D Abra esim. on Casey, wtf????? En tiedä, miks ne jää mulla niin huonosti mieleen, kun ekaluokkainen veljenikin aikoinaan osas sanoa farfetch'd ja charizard. Japanilaiset ei myöskään tunne kansainvälistä pokemon-tunnaria, koska Pokemonin alkuperäinen tunnari on tämä:





Saavuttiin Kanazawaan! Jatkuu ensi numerossa!

Onseniin mä kaipaan niin

Antiikkia, antiikkia! Jatkakaamme matkakertomustani, joka niin vanha, että Wenzel-sensei lupais siitä ainakin 500 markkaa.



Bye bye Kanazawa! Haettiin vuokra-auto parkkihallista ja lähdettiin köröttelemään kohti vuoria, joiden kupeessa kököttää seuraava etappimme Awazun onsen-kylä. Vuorilla kaikki on aina paremmin. Sen opin jo vuonna 2011, kun luotijunan ikkunasta näkyi sateen jälkeen höyryävä sininen Touhoku. Meidän nykyisessä asunnossa onkin parasta, että kotikadun päästä näkyy kaukainen Zaou neljän vuodenajan väreissä.



Perillä käytiin kirjautumassa sisään majataloon, mikä vie aina aikansa, kun kimonoon pukeutunut työntekijä johdattaa huoneeseen saakka ja tarjoilee siellä vielä teet. Teet siemailtuamme mentiin sitten viereiseen pyhättöön tervehtimään iltakaskaita ja paikallisia jumalia. Aurinko oli jo matalalla, mutta kaskaat kirkui puussa kuin viimeistä päivää. Tai pikemminkin Matsuo Bashoun sanoin kuin vailla tietoa siitä, että päivä on niille luultavasti viimeinen. Pyhättö oli sopivan sammaloitunut, ja ajan patinoimat patsaat jollain tapaa surumielisiä. Tunnelma oli kuin Natsume yuujinchoussa konsanaan!

Vaihroomma yukatat ja lähärimmä syämähä! Yukataa pukiessa kannattaa ennen ovesta astumista tarkistaa, että vasen puoli on päällä ja oikea alla, koska muutoin on tullut sonnustautuneeksi vainajaksi. En nyt jaksanut jokaista annosta erikseen ikuistaa, kun tähän vaaraamaamme kaiseki-settiin kuului sata ja yksi kippoa ja kappoa, mutta pääosassa oli komia punahammasahven (oon vihdoin selvittänyt, mikä madain nimi on suomeksi!). Uutta pöttiä pukkasi eteen sitä mukaa kun vanha oli tyhjä, ja hikihän siinä tuli. Suurin osa antimista suolaa myöten oli peräisin Noton niemimaalta pohjois-Ishikawasta. Ei ehditty Notolle saakka tällä turneella, mutta ainakin mahani oli hengessä mukana. Tykkäsin Ishikawasta super paljon, joten ehkä sinne niemimaallekin tulee joskus lähdettyä, vaikka noita muitakin prefektuureja on vielä koluttavana.



Sillä välin huoneessa oli pöytä vaihtunut futoneiksi. Tämä näkymättömien käsien tekemä asiakaspalvelu on japaniksi omotenashi, ja omotenashilla markkinoidaan Tokion olympialaisia täyttä häkää. Päätön dude taustalla ei kuulu hintaan.



Lopuksi matkan onsen-osuus! Sain pulikoida naisten puolella ylhäisessä yksinäisyydessäni ja räpsäistyä jopa pari valokuvaotosta, jotka on kylläkin surkeita, koska onseneissa on valokuvauskielto, enkä halunnut jonkun keskiyön matamin yllättävän mua ilkosillani kännykkä kädessä, ja näin ollen otoksiin oli käytettävissä noin kolme sekuntia. Me yövyttiin siis ryokanissa nimeltä Notoya, joka on ollut toiminnassa vuodesta 1311, joskin nykyinen rakennus on huomattavasti uudempaa perua. Lilluttelin ulkoilma-altaassa kuun ja tunnelmalyhdyn valossa tovin jos toisenkin, vaikkakin hetkellisesti kaduin, että olin koskaan opiskellut japania, koska mielenrauhani olisi ollut seesteisempi, mikäli en olisi kyennyt lukemaan kylttiä, jossa luki ötökkä-sanit viihtyvät altaassa, tässä haavi niiden poistamiseen.

Naisten puolella oli monenlaista allasta, sauna ja taisipa siellä olla jotain kuntolaitteitakin. Husbandin reaktio oli majikayo, kun tästä kerroin. Miesten puolella oli kuulemma ollut vettä sylkeviä boobbeja ja perseitä, jopa onseneissa karaistuneelle aviomiehelleni liian kuumaa vettä, ja ulkoilma-altaasta suora näkyvyys vastapäiselle hotellille. :::::::D Sopii itsensäpaljastelijoille 5/5. Käytävilläkin oli jotain hämmentävää eroottista kuvastoa, joka oli varmaan päätynyt sinne 80-luvulla kun Japanin taloudessa meni lujaa ja kaikkea piti saada, mutta muuten ihan kelpo ryokan oli tämä Notoya.

Kanazawa päläpälä

Ei kyllä tulis meikäsiiristä kovin kummoista matkabloggaajaa, kun edelleen tätä yli vuoden takaista yhtä päivää vatuloin niin kuin anonyymi pääministeri kyselytunnilla. Jos siellä on vielä joku kuulolla, niin tässäpä tulee taas yksi vanhentunut annos Kanazawan tunnelmia!



Kazuemachista matka jatkui tien ja joen toiselle puolelle Higashi Chayagain geisha-kortteliin, joka on Kanazawan geisha-kortteleista suurin. Chaya siis tarkoittaa kirjaimellisesti teehuonetta, mutta vuosisatojen saatossa niissä on harjoitettu niin sumo-lipunmyyntiä kuin prostituutiotakin. Mieleeni on syöpynyt kabuki-kurssin opettajan tunnille raahaama kuvakirja kansasta irstailemassa teehuoneessa, jota saimme ainoan kanssakurssilaiseni kanssa hiki hatussa analysoida. En tiedä, mitä muissa maailman oppiaineissa opiskellaan, mutta Japanin tutkimuksessa ainakin saa opintopisteitä muinaisen irstailun hallinnasta! Eläköön kelluva maailma.

Oli miten oli! Olin odottanut tätä Higashi Chayagai -visiittiä etukäteen kuivakan Japanin tutkimushikarin tarmolla. Jossain matkailupropagandassa olin nähnyt kuvan, jossa tyhjät kadut kylpi aamun udussa ja historian tomussa. Vaan eivät kylpeneet kyllä ainakaan tällä reissulla. Joka nurkalla oli 50 ihmistä selfie-käsi tanassa, ja putiikeissa meinas happi loppua. Autenttiseen tunnelmaan oli siinä tohinassa hankala päästä, ja välillä tulikin flasbackit ryhmämatkasta pukudraaman lavastekylässä. Lopulta aika haipakkaa jolkoteltiin siis tämä historiallinen kadunpätkä, mutta veikkaan, että jollekulle toiselle se olis voinut olla monenkin tovin elämys, jos ei oo tällanen angstimuori, joka mieluummin katselee Mona Lisa -fanartia kolmen kuin aitoa kolmen sadan ihmisen kanssa.



Sivukujalle käännyttyä turismi loppui kuin (astetta hienompaan kanazawalaiseen) seinään! Korttelipoliisi partioi ja liukuoven raosta kantautui geisha-oppilaan shamisen. Haisteltiin viilenevää iltapäivää ja pällisteltiin aidattuja taloja, joissa meillä ei ikinä tuu olemaan varaa asua. Meidän tämänhetkinen kämppä on riisipellon vieressä pienkerrostalossa nimeltä Royal Palace, ja nimi kuvaa lukaaliamme kuin french bistro Hesarin grilliä. :::::D

Bongailtiin joentörmältä haikarat ja oman elämänsä anime-päähänkilöt, ja husband kävi vielä naapuroston pyhätössä rukoilemassa onnet ennen seuraavaa onsen-etappia.