Sivut

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Sekaisin Sendaista

Kuukaudet vaihtuvat ja lehdet varisevat, mutta elokuisen onsen-matkan muistelot sen kuin jatkuvat. Viime osassa pääsimme perille, tässä osassa matkaamme erinäisten mutkien kautta takaisin Rifuun. Päivitin muuten blogini ulkoasua ekaa kertaa kahteen vuoteen, toivottavasti tää on ok!


Aamupalabuffet! Omaan sommitelmaani kuului lohta, kahdenlaista kamabokoa (kalamassasta tehty pötkylä, josta etenkin Miyagi on kuuluisa - Sendaissa syödään kamabokoa enemmän kuin missään muualla Japanissa), tofua, komatsunaa (vihannessinappi) sekä munakoisoa. Riisiä opin syömään aamupalalla vietettyäni kesälomani poikaystävän äiteen kanssa. Japaniksi aamupala onkin itse asiassa aamuriisi (asagohan), lounas iltapäiväriisi (hirugohan) ja päivällinen iltariisi (bangohan). Ala-asteella mua haukuttiin joskus riisiksi, mutta Japanissa riisi on kaiken a ja o, joten nyt saan olla ylypiä puoliriisiydestäni!

Aamupalan jälkeen poikaystävä valjasti minut poseeraamaan itseäni korkeampien kokeshi-patsaiden kanssa. Kello oli liian vähän enkä nauttinut olostani. Puoli tuntia ennen check-outia löydettiin jopa hieromatuoli, jonka olemassa olosta oltiin koko edellispäivä tai oikeastaan koko elokuu haaveiltu. Tuoli toimi kolikoilla, joita meillä ei ollut, koska olimme käyttäneet viimeiset roposemme kaljaan ja kamaboko-aiheiseen avaimenperään. Menin hetkeksi lattialle nukkumaan pari lisäsilmällistä sen sijaan, että olisin mennyt esim. suihkuun ja pessyt kuontaloni, joka oli vaihteeksi ehtinyt yön aikana kokea muodonmuutoksen limaletiksi, vaikka sen illalla onsenissa hankasin. Jos etsit henkilöä, joka onnistuu lähtemään kylpylästä likaisena, voit luottaa minuun.

Jätimme Iwamatsu ryokanin taaksemme hetkeksi vaan tuskin iäksi. Ulkona satoi ja paistoi sikin sokin. Matkan varrella oli tulikärpästen suojelupuisto ja itsepalvelulla toimiva halkokauppa.

Päivän ohjelmanumero piti olla vierailu Nikkan Whiskeyn tislaamoon. En oo suuri viskin ystävä, mutta olin luvannut parit viskituliaiset käydä perheenjäsenilleni hankkimassa. Nikkanin perustajasta ja tämän skotlantilaisesta vaimosta kertova aamusarja Massan oli lempparini viime vuonna, joten olin liikkeellä enemmän Massan-pyhiinvaellus- kuin viskimielessä. Oltiin etukäteen tarkistettu, että paikka on auki joka päivä. Niinpä autossa ussoot ja majikayot kaikuivat, kun portilla odottikin kyltti, jossa luki "本日は都合により臨時休業致します", olemme tänään poikkeuksellisesti kiinni [syistä johtuen]. Poikaystävä kehotti ottamaan ainakin muistoksi kuvan tästä once in a lifetime -kyltistä.



Nielaisimme pettymyksemme ja jatkoimme matkaa vailla määränpäätä. Jätimme taaksemme Sakunamin maamerkin, joka tunnetaan paikallisten keskuudessa Gorillavuorena.



Hetken mielijohteesta otettiin suunnaksi Akiu ja Akiun vesiputous (秋保大滝), jonka poikaystävä tiesi olevan yksi Japanin kolmesta kuuluisasta vesiputouksesta (三名瀑). Japanilaiset rakastaa kolmen suuren tai kuuluisan listoja; on kolme suurta lumilaaksoa, kolme suurta vuoristolinnaa, kolme suurta patoa, kolme suurta ihoa kaunistavaa onsenia, kolme suurta näyttämöä, kolme suurta raamenia. En tiedä, millä perusteella vesiputoukset on listaan valittu, kun Akiun putous ei oo Japanin pisin, korkein eikä liioin levein, mutta komia se oli kyllä. Putouksen korkeus on 55 metriä ja leveys 6 metriä. Polun varressa kukki vielä jopa hortensiat, jotka lähempänä kaupunkia oli aikaa sitten kärventyneet 40 asteen helteissä.



Kaukainen näkymä ei tyydyttänyt vesiputousnälkäämme, vaan päätettiin laskeutua alas laaksoon ottamaan veteen kosketustuntumaa. Mikä olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä reitti oli pitkä, jyrkkä, liukas ja kurainen, ja viskinmaisteluun varautuneena patikointigeariini kuului sandaalit ja nunnan kaapua muistuttava kolttu. Lämpötilakin oli jotenkin vaivihkaa hivuttautunut kolmeenkymppiin, mutta en rohjennut riisua koleassa Sakunamissa pukemaani neuletta, ettei joku pyhiinvaelluspaappa olis saanut slaagia hihattomasta olemuksestani.



Puolen tunnin reippailun jälkeen saavuttiin vesiputouksen juurelle! Japanin kielessä on sana tadoritsuku, joka tarkoittaa saapua jonnekin kovien ponnistelujen jälkeen, enkä ihmettele, että tällasessa maastossa eläneet ihmiset on sellasenkin sanan tarpeelliseksi kokeneet. Vesi oli jääkylmää ja kaskaiden volyymitaso vähintään sama kuin putouksen. Paluumatkalla poikaystävä alkoi hoputtaa mua sillalla epämääräisiin syihin vedoten, mutta onneksi pistin mukisematta kinttua toisen eteen, koska turvallisen etäisyyden päähän talsittuamme se paljasti, että epäili sillalla olleen suzumebachin eli maailman suurimman ja vaarallisimman herhiläislajin pesä. Kammoan supisuomalaisia ampiaisiakin, joten olisin varmaan itkenyt, jos poikaystäväni olis maininnut siitä pesästä hetkeäkään aikaisemmin. :'D Loppumatka sujui rivakasti, koska en halunnut esim. kuolla.



Akiu-ekskursion jälkeen autoiltiin takaisin ihmisten ilmoille Sendain kaupunkialueelle. Sendain keskusta ja Sakunami kuuluu tosin hullua kyllä samaan Aoban kaupunginosaan, joten oikeastaan käväistiin Aoban ulkopuolella vain vesiputousta katsellessa. Oltiin suunniteltu menevämme ukiyoe-näyttelyyn, mutta ei tullut mieleenkään, että on maanantai ja kaikki museot tietenkin kiinni. Jatkettiin siis samaa extempore-linjaa ja mentiin Sendain linnan raunioille kuikuilemaan näköaloja yli koko Sendain aina vuorille ja merelle saakka.



Saatoin ottaa aika monta kuvaa näköalasta. :D Poikaystäväni sen sijaan keskittyi kuvaamaan Date Masamuneksi pukeutunutta opasdudea, josta hän käytti tuttavallisesti nimitystä ikemen. Krääsäkaupasta kävin hakemassa veljilleni Date Masamune -kokeshin sekä Date Masamunen kypärän. Date perusti lempikaupunkini Japanissa, siispä Date 4ever.

Olin nähnyt kotirouvien uutisissa, että Sendaihin on avattu uusi Okinawa-kauppa, ja sinne oli päästävä. Kaupan nimi oli Washita, ja se on joku maanlaajuinen ketju. Maanlaajuinen tosin tarkoittaa yleensä käytännössä löytyy muualta maasta mutta ei Touhokusta, ja tänkin kaupan kaupan mainossloganeihin kuului sendailaisiin kuin tuhat volttia iskevä Touhoku hatsu eli ensimmäinen Touhokussa. Miyagista ja Touhokusta on vuosien mittaan tullut sen verran tuttuja, että harvoin mikään tuntuu enää kovin eksoottiselta tai ulkomaalta - usein Touhokussa ollessanikin mietin, kuinka jännää olis mennä ulkomaille vaikka Shihokuun tai Kyuushuulle -, mutta Okinawa-kauppaan astuttuani tuntui siltä, että olis jossain vieraassa maassa. Myyjillä oli aloha-paidat, okinawalainen shimauta-humppa raikasi ja olin ihan fiiliksissä, kun hyllyt oli täynnä omituisia tuotteita, joilla oli outoja okinawalaisia nimiä. Tarjolla oli kuivattuja siankorvia ja käärmeenmyrkkyä sisältävää currya. Oon liekehtivä Okinawa-fani, mutta okinawalainen keittiö ei iske samalla lailla kuin muu japanilainen, kun en piittaa sianlihasta alkuunkaan. Oon syönyt akitalaisia mehiläisentoukkia ja okinwalaista siankorvasalaattia ja toukat vei kyl voiton. Okinawan kuuluisin kasvis gooya eli karvaskurkku sitä vastoin <3_______<3. Gooyan, kananmunan, tofun ja katsuobushin yhdistelmä gooya chanpuruu on Okinawan jumalten lahja maailmalle, ja aion syödä sitä naama irvessä joka päivä, jahka joskus pääsen Okinawalle.



Kaupungilla oli käynnissä jonkinlainen gyarujen kansainvaellus, jonka syyksi paljastui random visual kei -yhtyeen esiintyminen paikallisella klubilla. Enpä ennen tätä tiennyt, että gyarut ja visual kei kuuluu yhteen. Gyaruja oli kaikkialla, tukka oli limassa ja ravintola oli kiinni; katsahdettiin toisiamme ja todettiin yksissä tuumin, että painutaan takaisin Rifuun, missä riisipellot lyövät kättä pachinko-hallien kanssa, ja mennään nauttimaan Marumatsun tarjoamasta gourmetista. Ensiksi kävimme kuitenkin ostamassa eväät Ministopista koska logiikka. Oon obsessoitunut Ministopin tikkuperunoista. Kerran syvälle sydämeen sattui, kun olin suunnitellut syöväni niitä aamupalaksi, mutta tiskillä olikin lappu, että paistotuotteita saa vasta kello kymmenen jälkeen. Kerran romanttisella iltakävelyllä äidyin muistelemaan legendaarista hautajaiskurssia ja sitä, kuinka kaikkien piti kertoa, kuinka haluaa tulla haudatuksi. Poikaystäväni ehdotti, että ruumiini voitais uppopaistaa rakastamieni ranskanperunoiden tapaan. Kerrassaan fantastinen idea.



Perillä Rifussa kello oli sopivasti sen verran, että oltiin anoat asiakkaat koko Marumatsussa. Orastava iltarusko muuttui harmaaksi tihkusateeksi. Radiossa soi tauotta Marumatsun mainoslaulu. Mammaru marumatsu minna ga genki itsumo attaka marumatsu de. Olin ihan valmis laittamaan pitkäkseni lattialle, sillä jos joku kykenee palaamaan onsen-matkalta epälevänneenä niin minä, mutta maltoin kuitenkin mieleni ja tilasin sen sijaan vakiosettini kylkeen yhden pienen ajifurain (friteerattu jonkin sortin piikkimakrilli). Tai siis luulin halvan hinnan perusteella tilanneeni, joten järkytys oli suuri, kun pöytään ilmesty neljä ainakin reissumiehen kokoista vonkaletta. Poikaystävä on vankkumaton japanilaisen mottainai-filosofian edustaja, joten siellä sitten istuttiin hämärän rajamailla välillä harhaillen pakkosyömässä ajufurai-erhettän. Itkini ja nauroin ja söin ajifuraita yhtä aikaa ja olin varma, että me ei päästä enää koskaan pois Marumatsusta, koska se ajifurai ei näyttänyt loppumisen merkkejä. Tabetemo tabetemo tabekirenai ajifurai. Autossa lauoimme toisillemme ajifurai-aiheisia solvauksia ja jouduin vannomaan, että en enää koskaan tilaa ajifuraita Marumatsussa. Sen pituinen se.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti