Saarelta

Jo on ilimoja pirelly! Kuukausi Japanissa oleskelua takana, ja siihen on mahtunut taas aimoannos kaikenkarvaisia luonnonmullistuksia. Muutama päivä sitten katselin televisiosta taifuunin riepottelemia autoja ja tulvivaa lentokenttää Kansaissa, tänään istun ankean harmaasta säästä huolimatta heikossa tunnelmavalaistuksessa, jotta Miyagissa riittäisi sähköä Hokkaidolle, jossa kärvistellään vailla sähköä eilisen järistyksen jälkeen. Hokkaidon järistys oli japanilaistermein chokkagata jishin ('suoraan alapuolella oleva maanjäristys'), eli sen keskus ei ollut merellä vaan maalla, mistä johtuen vuoria on sortunut ja teitä repeytynyt kahtia. Japanissa järistysten voimakkuudesta puhuttaessa käytetään paikallista seismistä shindo-asteikkoa, joka kuvaa heilumisen ja tärinän voimakkuutta ja sen vaikutusta ihmisiin ja ympäristöön. Hokkaidon järistys oli voimakkaimmillaan shindo 7, jota suurempaa lukua ei asteikolla ole.

Täällä Miyagissa ei vuoden 2011 jälkeen ole voinut ummistaa silmiään siltä ajatukselta, että silmänräpäyksessä kaikki saattaa muuttua. Leijonanosa Japanin järistyksistä osuu yhä akselille Ibaraki-Fukushima-Miyagi-Iwate, jossa mannerlaatat edelleen hakevat paikkaansa. Meillä on komerossa evakuointivermeet, kaappien ovissa turvaläpyskät (joiden jatkuva avaaminen ja sulkeminen on kieltämättä rasittavaa) ja korkealla hyllyllä ei mitään pyyhkeitä raskaampaa. Kesän maanvyöryissä ja tulvissa Hiroshiman seudulla kuoli väkeä myös siksi, että hätätilanneohjeistukset karttoineen oli jätetty lipaston pohjalle pölyttymään, koska aikaisemmatkaan vyöryt eivät olleet yltäneet asuinrakennuksille saakka. Itse en halua samanlaiseen tunteeseen tuudittautua, vaan kertaan paikalliset hätätilaohjeet silloin tällöin, vaikka täältä meidän naapurustosta onkin turvallinen etäisyys vuorten rinteille ja vesistöihin. Hokkaidon Sapporon seutu ei oo yleistä suurten järistysten seutua (esim. Miyagin rannikolta kotoisin olevalle husbandilleni on kertynyt järistysmuistoja joka sormelle), ja siksikin tämänkertainen jymähdys tuli monelle yllätyksenä eikä siihen oltu varauduttu. Miyagissa ei tuntunut mitään perus tutinaa kummempaa, mutta oli tämä meillekin pieni herätys taas parempaan varautumiseen. Uutissa näytettiin, kuinka Hokkaidon marketeista loppui värkit, joilla huonekaluja kiinnitetään seinään. Meillä on vuoden verran pönöttänyt nurkassa komia jääkappi vailla minkäänlaista kiinnitysysteemiä. Monesti ollaan tuumattu, että pitäisi jääkaapin ja katon välinen etäisyys mitata ja sinne jonkunlainen palikka tunkea. Tuumaaminen loppui tähän!

Toisinaan Japanissa syö miestä, kun vastaus ongelmaan on lattea shou ga nai, sille ei voi mitään. Olen kerran tai pari husbandinkin kanssa kinannut, kuinka näkemykseni ovat idealistisia, itse kun kaipaan nopeita muutoksia ja näen maailmassa paljon ongelmakohtia, joihin jokaisen pitäisi aktiivisen tarmokkaasti yrittää vaikuttaa. Autojen lennellessä mukkelis makkelis ja muurien sortuessa kivirykelmiksi muistaa kuitenkin kirkkaasti, että tämä täkälaiselle kulttuurille ominainen asioiden laidan passiivinen hyväksyminen ei ole mikään uusi villitys, vaan sen pohjana on vuosisatojen ketju, kun tupaan on tullut kaikkea lumesta laavaan. Meidänkin katto saattaa romahtaa vaikka minuutin päästä, kuka tietää. Sille ei voi mitään.

Nyt on kiirus muihin puuhiin, mutta palannen ensi viikolla kuvallisen arkielopostauksen muodossa. Päivittelen instagram storyani huomattavasti tätä blogia ahkerammin, joten sinne vaan jos kehno kuvailmaisu kiinnostaa. Linkki on tässä näin.

Laitanpa tähän jonkun random kuvan palanpainikkeeksi.

Sendaissa paahtoi aurinko joskus. Sittemmin olemme ajautuneet syyssaderintamaan.

Hankin pyörän. Hänen nimekseen tuli Hana-san. Japanilaiseen tyyliin Hana-sanilta puuttuu jalkajarrut ja polkiessa polvet pysyy koukussa kuin mummo hangessa.

Taivas oli komia joskus. Sittemmin puskat kynittiin ja nyt pihalta on suora näköyhteys eloomme.

Juna kulukoo.