Raburabu

Löysin kätköistäni muistikortin, jolla oli vanhalla kameralla otettuja kuvia vuosien takaa Yamagatasta. Kun käytiin kesäisillä vuorilla savivalamossa ja sake-kaupassa.

Ignoratkaa toi aivastaja. :D

Yamagataan ei oo enää paluuta. Kuvan oyaji-pyyhettä kantava köyhän miehen Eita sen sijaan on yhä mukana lollottelemassa. Paras löytöni Yamagatassa! Tai näin elämässä muutenkin. Neliapilaa en oo koskaan löytänyt, mutta mainion japanilaisen kääpäsen kylläkin. Ekasta kohtaamisestamme on nyt yli kolme vuotta, tässähän aletaan kohta olla vanhoja kuomia.

Aloin poikaystäväni kehotuksesta katsomaan NHK:n eli Japanin yleisradion uutta asadoraa/aamusarjaa nimeltä Massan. Perinteisesti nää aamusarjat on olleet aika hajuttomia ja mauttomia, kun ei valtion kanavalla aamukasilta voi kovinkaan shokeeraavaa materiaalia näyttää, mutta tästä Massanista oon liekeissä. Melkein tirautin jo parit kyyneleet, kun alkutunnarissa Nakajima Miyuki veisasi menemään että natsukashii hitobito, natsukashii fuukei, sono subete to wakaretemo anata to arukitai (muistojeni ihmiset, muistojeni maisemat, vaikka minun täytyisi jättää ne kaikki haluan kulkea kanssasi). Aiheena on japanilaisen miekkosen ja skotlantilaisen naikkosen avioliitto 1920-luvulla, kun mistään monikulttuurisista liitoista ei oltu vielä kuultukaan. Tarina sijoittuu Hiroshimaan ja Oosakaan ja kaikenlaisten kulttuuristen yhteentörmäyksien lomassa pyritään valmistamaan ihka ensimmäinen japanilainen aito viski. 1920-luvulla maailma oli toki toisenlainen, ja mutkin on poikaystäväni perheessä otettu hyvin vastaan vaikka en osaakaan asetella kukkia enkä pysty istumaan seizassa kahta minuuttia kauempaa, mutta silti koen pientä sielujen sympatiaa näiden päähenkilöiden kanssa. Onneksi he ovat kanssani vielä 130 jaksoa. ::::::::D (Nämä asadorat siis kestävät aina 15 minuuttia per jakso.) Lisäksi mua ilahduttaa, kun jokaisen jakson lopussa näytetään japanilais-muunmaalaisissa suhteissa elelevien katsojien lähettämä kuva ja joku cheesy kommentti. Tuntemattomat kohtalotoverit ja heidän menestystarinansa lämmittävät mieltäni. Vaikka suurimmassa osassa tapauksia ei-japanilaisen roolissa onkin mies. Ehkä siksikin tää Massan kaikessa asadoramaisuudessaankin puhuttelee mua, harvemmin kun näkee mediassa tai yhtään missään muuallakaan japanilaisen tai ylipäätään aasialaisen kanssa heilastelevia länkkärimuijjia.

Massan!! Tamayama Tetsuji on ollut päiväunieni kohde jo vuodesta nakki ja tämä Ellien näyttelijäkin on liikkis ja lisäksi näillä näyttelijöillä on jopa kemiaa ottaen huomioon kuinka puisevia asadora-romanssit yleensä on!

Poikaystävä sanoi, että sarjan katsominen tuntuu välillä oudolta, koska osa dialogista on kuin suoraan meidän joistain keskusteluista. Ja tottahan se on. Jopa muinainen mä en tullu Japaniin vaan odottelemaan sua sun huoneeseen!!!111 -flippaukseni ja poikaystäväni mähän teen kaiken sun parhaaksesi!!!!1 -reaktio olivat päässeet mukaan menoon. Kuka on tämä käsikirjoittaja ja miten hän on päässyt salakuuntelemaan elämääni???? Yhdessä jaksossa päähenkilö sanoi muri shite nipponjin nanka narande Erii wa Erii no mamma de sono mamma no Erii de washi no soba ni otte kure (älä yritä väkisin muuttua japanilaiseksi vaan oo kanssani sellaisena kuin oot). Mullekin on nämä sanat joskus lausuttu. Paitsi että nimeni ei oo Ellie eikä poikaystäväni käytä itsestään pronominia washi saatika puhu Hiroshiman murretta.

Jokunen heikompikin hetki on näiden kolmen vuoden varrelle siis mahtunut. Tää on maailman suurin klisee, mutta enemmän nää ajoittaiset kulttuurierot on kuitenkin tarjonneet elämääni viihdettä ja sisältöä kuin tuskastumista - tai sitten tuskastumisen kautta on päästy jonkinlaiseen katharikseen ja sitä kautta saatu uutta pontta elon tielle. Ollaan kummatkin kasvettu sellaisessa näennäisen yhtenäiskulttuurin lintukodossa, että ihan tervettä ja kasvattavaa itse kullekin aika ajoin joutua oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Eikä niitä kulttuurieroista johtuvia ongelmia suhteessamme edes kamalasti oo. Suurimmat erot entisiin heiloihini on, että tämä nykyinen puhuu japania ja tykkää syödä riisiä pyttipannun kanssa. Ja kuinka se Seinäjoen Citymarketissa käydessään taivasteli ihailun sekaisessa hämmennyksessä, kuinka kassatyöntekijällä saattoi olla kirkkaanpunaiseksi värjätyt hiukset. :'D Japanilaisiakin on kuitenkin joka lähtöön. Varmaan suhteemme ongelmakohdatkin olisivat toisenlaiset, jos poikaystäväni ei oliskaan miyagilainen biologi vaan tokiolainen host tai Amerikassa asunut botchan tai hiroshimalainen viskinvalmistaja 1920-luvulta.

Tällanen parisuhdeavautuminen tällä kertaa! Ehkä Massanin inspiroimana vielä joskus avaudun tästä japanilaisen riiaamisesta! Vaikka kaikki kokemukset onkin omiani eikä siksi välttämättä yleistettävissä. Mutta ens kerralla jorisen japanin murtehista kun sen piti olla tänään aiheeni mutta sit harhauduin mulle teille. Vi ses!

Tääkin kuva on vanhasta kamerasta kun käytiin ekaa kertaa Akitassa!