Aurinko aurinko

Olin neljättä kertaa Japanissa vainajien kotiinpaluujuhlan obonin aikaan. Poikaystävän isoisä on opettanut, että obonin alla ei pidä mennä veden ääreen, koska muutoin rauhattomat henget saattaa vetää mukanaan syvyyksiin. Niinpä lähdimme pitkästä aikaa rannikolta Miyagin sisäosiin Oosakiin, koska olin nähnyt kuvan Oosakin auringonkukkaniityistä jossain poikaystävän työpaikalta raahaamassa esitteessä. Mikäli meillä olisi maisterin tutkinnot järjenkäytössä eikä biologiassa ja Japanin tutkimuksessa, olisimme kenties ottaneet huomioon, että on obon ja kukkatarhan sesonki päättyy kyseisenä viikonloppuna. No ainakin opimme, että obonin aikaan kannattaa pysyä poissa paitsi vesiltä niin myös auringonkukkakedoilta. Live and learn.

Lähdimme innoissamme matkaan, koska Sendaissa lämpötila oli pitkästä aikaa laskenut 30 asteeseen ja maailma oli toivoa täynnä. Asuin vuoden Tokiossa, mutta en kaipaa sieltä oikeastaan mitään muuta kuin ruokakauppoja. Voin ihan hyvin viettää loppuelämäni matkustamatta enää kertaakaan Den'entoshi-linjalla. Touhokun huikeita maisemia ja kulahtaneita taloja sen sijaan kaipaan aina. Sendain ja Oosakin välillä on lähinnä riisinviljelysseutua eikä reitti ole Touhokun kiinnostavin (talvet Yamagatan ja Miyagin rajalla, reitti Yamagatasta Gassanin kautta Sakataan, Ogunimachin laaksot ja koko Sanrikun rannikko aiheuttavat minussa emotionaalisen reaktion), mutta kuitenkin ihan kelpo pätkä sekin.

Oli kesä. Oosakin loputtomat riisipellot häikäisi ja aamupäivän pilvet oli haihtuneet porottavaan aurinkoon. Lämpötila oli vaihteeksi 35 astetta eikä Sendain puolisiedettävästä ilmankosteudesta ollut jäljellä kuin kuumudessa väreilevä muisto meistä Leopalacen parkkipaikalla hehkuttamassa, kuinka ilma on tänään enemmän karatto kuin mutto. Autossa köröttely alkoi syödä miestä, eikä tilannetta ainakaan parantanut, että huomattiin olevamme keskellä hillitöntä ruuhkaa kun puoli Miyagia yritti tunkeutua yhtä aikaa samaan paikkaan ennen obon-loman päättymistä. Kun oikein kurkisteli niin saattoi nähdä auringonkukkien pilkistelevän horisontissa, mutta niiden lisäksi pilkistelivät kaikki mahdolliset turhautumisen tuntemukset kun jouduttiin seisomaan autojonossa lähes puolitoista tuntia.

Oltiin suunniteltu, että mennään syömään vasta kukkia katseltuamme, mikä oli ehkä maailman surkein idea koska yksi lukuisista huonoista puolistani on että olen ihan super hangry. Meillä oli eväänä vain senbei-pussi ja sitten bf halusi vielä kokeilla lyhentää eliniänodotettani trollaamalla, että söi jo ne kaikki???????? Siinä sitten kökötimme autossa riisipellon vieressä nakertamassa riisikaakkua ja katumassa valintojamme. Nyt tekisi mieli kirjoittaa jotain cheesyä siitä, kuinka Sen Oikean kanssa tällaisetkin hetken on suurta onnea, mutta oikeasti siinä tilanteessa ainoat aatokseni taisivat olla koska saan ruokaa, koska pääsen vessaan ja voiko tämä Via Dolorosa jo loppua.

Kun sitten vihdoin päästiin edes parkkipaikalle saakka, oltiin jo jo ehditty viettää puoli tuntia autossa kahden auringonkukkapellon välissä lollaamassa, että ihan turhaan mennään tuonne pyörimään kun ollaan jo nähty tätä paikkaa enemmän kuin tarpeeksi. :'D Sovittiin, että reissumme on taas laatua papatto mite kaerou (papatto on se ääni joka syntyy kun jotain tehdään nopeasti). Papatto muotoutui motoksemme viimeistään kolme vuotta sitten Naritassa kun bf tuli minua vastaan lentokentälle ja olimme kummatkin hysteerisessä väsymystilassa mutta hotellin sisäänkirjautumiseen oli vielä aikaa, joten päätimme katsella nähtävyyksiä ajamalla Naritasanin temppelin ohi autolla kaksi kertaa ja vilkuilemalla sitä ikkunasta, papatto. Kutsumme itseämme papatto-pariskunnaksi. Papattokappuru.

Jouduttiin jättämään auto takimmaiselle parkkipaikalle melko kauas varsinaisesta kukkamerestä, ja oven avattuani kuumus oli niin painava että päällimmäinen huoli ei enää ollut jaksaako noita kukkia katsella pidemään kuin viis minuuttia vaan se, tuuperrunko ennen kuin olen edes päässyt pois parkkipaikalta. Paikallinen washiki- eli lattiareikävesiklosetti menee muuten huonoimmat japanilaiset vessaelämykset top vitoseen, josta löytyy muun muassa lattiareiän jakaminen rukoilijasirkan kanssa, lattiareikä jossa olikin mummo sekä lattiareikä jossa pyhää toimitusta säesti non-stop lapsosten 50-luvun kuorolaulu. Tämä tämänkertainen wc oli kirjaimellisesti komero jossa piti kiivetä PORTAAT jollekin korokkeelle jossa mahtu just ja just kyykistelemään ja mitään vedenveto- tai hanavempaimia ei ollut vaan vettä tuli polkemalla pumppua kiivaasti siellä kopperossa. Ei jatkoon.



Kukkien sijaan minua kiinnosti, saako täältä mitään ruokaa. Ja sai sieltä! Nimittäin tamakonnyakua, joka on mukulapökkövehkahyytelöstä tehty touhokulainen grilliruoka vailla vertaa. Yksi varras maksaa aina sata jeniä eli alle euron. Parhaat tamakonnyakut saa Yamagatasta. Niin että suosittelen kaikille Touhokussa piipahtaville tätä rahvaiden jumalten ruokaa. Kas näin sellainen tilataan: tamakonnyaku o ippon kudasai. Tämän kojun omistaja oli setä, joka räki, poltteli kessua ja tunki Calbeen perunatikkuja lapsukaisten ja mammojen suuhun. Tuli flashbackit hurjaan nuoruuteeni, kun itsekin myin tamakonnyakua setien kanssa.

Katseltiin me niitä kukkiakin sen verran kun kuumudesta valittamiselta ja auringonpistosoireiden epäilemiseltä ehdimme. Kulunut kesä oli niin ennätyskuuma, että auringonkukatkin oli kyllästyneet taivaiden kurkotteluun ja kääntäneet nuupahtaneina katseen kohti maata. Treffeille tulleilla pariskunnalla oli selfie-kepit ja tekoripset ja korkokengät. Näin parinkin flikan kompastelevan pellolla valkoisissa koroissa, ja toisinaan en voi olla ihailematta sitä tarmoa, jolla monet japanilaisnaiset omistautuvat epäkäytännölliselle tyylilleen olosuhteista välittämättä. Itse olen käynyt kouluni Kauhavalla pellon ja hevosaitauksen vieressä, joten päivän tyyliini kuuluivat lenkkarit ja miyagilaisesta marketista hankittu kesähattu, jonka lieressä on reikä ja iso tummunut läntti koska poikaystävä korjasi siihen tulleen repeämän pikaliimalla ja sitten sama kohta repesi uudestaan. Emme myöskään ottaneet naamastamme yhden yhtä kuvaa koska olimme kaksi hikistä possua. Kuultiin perheenäidin toteavan, että auton ikkunasta katsominen olis riittänyt. Olimma samaa miältä ja lähärimmä kotia.



Lähtiessä autoletka ei ollut lyhentynyt metriäkään. Pyyhittiin hikeä sitruunahajustetulla paperilla ja naurettiin maanista naurua päästessämme ohittamaan kaikki vauvat ja vaarit ja mummot ja mammat jotka vasta pyrkivät paikalle. Japanissa on sanonta minu ga hana, näkemätön on kukka, joka tarkoittaa, että asiat on parhaimmillaan silloin kun niistä vasta haaveilee eikä silloin kun ne koetaan. Minu himawaribatake ga hana, näkemätön auringonkukkapelto on kukka, se oli tämän päivän opetus. :D



Hylättiin suosiolla kaikki alkuperäiset suunnitelmat paikallisen museon ja kraaterijärven katsastamisesta ja mentiin nöyrinä lähimmän levähdysalueen ruokalaan, jossa annokset tilataan automaatista, kuitti kiikutetaan ruokalan tädeille ja sitten odotetaan että joku huutaa hakemaan. Olin koko päivän haaveillut kaikista mahdollisista mätöistä mutta tosipaikan tullen olin niin reissussa rypenyt että kykenin ahtamaan itseeni vain kylmän zarusoban kun ajatuskin lämpimästä ruuasta aiheutti välittömän pahoinvoinnin.

Levähdyspaikat on kivoja myös siksi, että niissä myydään aina paikallisia tuotteita halvalla. Oosakissa kasvatettuja munakoisoja olisi saanut puolellatoista eurolla pussillisen, mutta jäi säästöt tekemättä kun poikaystävän äiti on sen verran hardcore munakoisofarmari että vihanneslaatikko on aina täynnä ostamattakin. Sen sijaan ostettiin paketillinen dango-tikkuja, jotka oli niin hyviä, että pelkästään niiden perässä kannatti lähteä tällekin reissulle. Ruokamatkailija Japanissa voittaa aina. Varsinkin zunda- (zunda on miyagilainen edamame-pavuista tehty mössö) ja jalopähkinämaut oli niin hyviä, että joudun nyt itkemään pari minuuttia käteeni ennen kuin kykenen kirjoittamaan tämän merkinnän loppuun.



Jos joskus pubivisassa tai yo-kokeessa käsketään nimeämään yksi tuote Miyagin Furukawasta, voitte vastata Papa konomi! Papa konomi eli Iskän lemppari on Miyagissa myytävä otsumami (alkoholijuomien kanssa nautittava snack), jonka mainoslause kuuluu mama mo yorokobu papa konomi, iskän lemppari josta äitikin ilahtuu. En tiennyt tätä aloittaessani opiskelun Helsingin yliopistossa. Tai paljon mitään muutakaan. Paljon on muuttunut kymmenessä vuodessa. Olen oppinut kuinka japania puhutaan, että Furukawan meibutsu on Papa konomi ja että kun horisontissa näkyy Sendain valkoinen sata metriä korkea Kannon-patsas, silloin ollaan melkein kotona.



Kotona ajattelimme ottaa pienet nokkaunet, jotka muuttuivat vahingossa neljän tunnin täyskoomaksi. Ulkona oli pilkkopimeää ja televisiosta tuli pelkkiä olympialaisia. Ahtauduimme autoon, kuuntelimme Pokemon Soulsilverin soundtrackia ja karautimme Kurazushiin yöpalalle niin kuin kymmenet kerrat aikaisemminkin. Onni on ihminen joka tietää kysymättä tilauksesi baarissa ja Kurazushissa. Tajusin tämän katsottuani elokuvan Love Is Strange, jossa tyyppi tilaa baaritiskillä itselleen scotch on the rocks ja aviopuolisolleen vodka and tonic, half a lime, no ice. Istuin alas, menin vessaan ja kun tulin takaisin, mikanburi oli jo pöydällä.

Nagai youna mijikai youna

Siitä on tasan viisi vuotta, kun saavuin Yamagataan. Olin 23-vuotias, painoin 40 kiloa ja minulla oli outo kasaritonttutyyli. En tiennyt Yamagatasta tuon taivaallista.



Ja Yamagata muutti kaiken. Lähdin yksin tuntemattomaan ilman suomalaisia vertaistukihenkilöitä ja perillä ainoa kanssani samassa nikkensei-ohjelmassa opiskeleva kohtalotoverini oli Kiinan Heilongjiangista. Muutin asuntolaan, jossa asui lisäkseni kolme muuta eurooppalaista: kaksi hollantilaisdudea Haagista ja yksi dude Manchesterista. Amerikkalaisia oli yhteensä viisi Texasista ja Oklahomasta ja niistä kaksi lähti pois. Olin koko mestan ainoa länkkärimuija. En voinut jumittua kaltaiseeni seuraan tai hakea turvaa saman kulttuuripiirin ihmisistä, koska sellaisia ei ollut. Oli japanilaiset, hollantilaiset, amerikkalaiset, korealaiset, taiwanilaiset, kiinalaiset, thaimaalaiset, mongolialaiset, malesialaiset ja jopa ugandalaiset ja sitten oli Shiiri-chan. Monet kantoivat huolta tästä Shiiri-chan-polosta, joka on ypöyksin kaukana kotimaastaan, mutta varsinkin näin jälkeenpäin ajateltuna hiiren luonnolleni ja silloiselle elämäntilanteelleni mikään ei olisi voinut tehdä parempaa kuin porskutella yksin elon tietä tuhansien kilometrien päässä kotoa ja huomata, että ei ainoastaan pärjää vaan jopa viihtyy siellä. Sitä paitsi yksin maailman äärissä ehtii kelailla elämäänsä. :D Kelailun tuloksena lopetin parin vuoden suhteen yhdessäasumisineen ja palasin omille poluilleni. En tiedä, montako vuotta oltaisiin toistemme aikaa hukattu, jos en olisi lähtenyt Yamagataan saakka tajuamaan tosiasioita elämästä ja itsestäni.

En edelleenkään osaa sanoa, miksi valitsin Yamagatan kaikista Japanin kansallisista yliopistoista. Oliko se sitten kohtaloa vai yhtä sattumaa kaikki. Joka tapauksessa saavuin Yamagataan 22. syyskuuta ja viisi päivää myöhemmin tapasin nykyisen poikaystäväni kotiovellani.

Kävin Yamagatassa viimeksi vuonna 2014, mutta sitä Yamagataa jossa viis vuotta sitten asuin ei oo enää olemassa. Saavuin Yamagataan puoli vuotta tsunamin ja ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Miyagissa oli laivoja kadulla, Fukushimassa lorahteli ydinjätettä mereen. Yamagatassa ei ollut ketään. Asuntolan huoneista osa oli tyhjillään. Yamagatassa on normaalioloissakin vähiten kansainvälisiä opiskelijoita koko maassa, eikä muutaman kuukauden takainen Touhokun triplakatastrofi ainakaan lisännyt houkuttelevuutta. Se oli outoa aikaa olla Touhokussa. Tuntui siltä kuin elettäisiin maailmanlopun jälkeisiä aikoja. Jälkijäristyksiä oli jatkuvasti. Oli pelkoa. Puhe kääntyi usein varovaisesti maaliskuuhun. Istuin luentosalissa kun joku sanoi että muualla maassa katastrofi on jo ohi mutta Touhokussa se tapahtuu joka päivä uudelleen. Toivoakin oli. Kaikkialla luki gambarou Touhoku, Touhoku gambappe. Juoma-automaateissa, alikulkusilloissa, kauppojen ikkunoissa. En oo koskaan kokenut samanlaista yhteishenkeä. Tähän kun vielä yhdistää henkilökohtaisen elämäni mullistukset niin tuloksena on merkilliset ajat. Ajat joihin ei oo paluuta vaikka kävisin Yamagatassa sata kertaa.

Viis vuotta sitten entisenä ahkerana livejormaajana aloitin myös tämän sekametelibloggaamisen. En tiedä onko siellä toisella puolella enää ketään, mutta kiitos seurastanne. Ajattelin pitää vuoden vaihtoblogia Yamagatasta. Five years later. :::::::::D Jatketaan samaan malliin.




Hirotta kamifubuki ichimai furetara kaseki mitai ni shaberu – kun poimin konfetin palasen, se puhuu niin kuin fossiili.

Vuorten päivänä, oho katso kuvat!

Olen käyttänyt takkia ja lakkia, ajanut pyörällä vastatuuleen, jakanut sängyn kolmen koiran kanssa, nähnyt joutsenauran, saanut lentokentältä syysflunssan ja pitänyt kolme japanin tuntia ääneni menettäneenä (piinallinen kokemus kaikille osapuolille). Suomessa ollaan. Päivät Japanissa tuntuu taas joltain edelliseltä elämältä. Ja kuitenkin Loftin rullaportaissa, taifuunia enteilevässä raskaassa ilmassa, moottoritiellä, vuoristotiellä, juoma-automaatin valossa ja ilotulituksen edessä tuntui niin kuin olisin ollut siellä aina.

Miltä nyt tuntuu. En tiärä! Yamagatasta lähteminen neljä vuotta sitten oli hirveää ja ensimmäiset viikot meni sumussa ja ahdistuksessa, vaikka Toudai odotti yhden talven päässä. Sittemmin kaikenlaiseen on tottunut ja nykyisin olen Karaistunut Muija -87. Touhokun baseball-joukkueella oli kotiottelu kun lähdin. Juututtiin ruuhkaan, kaikki parkkipaikat oli täynnä autoja Akitasta ja Fukushimasta. Muutaman kunniakierroksen jälkeen saatiin änkeydyttyä Yodobashin parkkiin ja sitten pitikin jo juosta. Roikuin poikaystävän laukun hihnassa halki ihmisjoukkojen. Ei jäänyt sijaa jäähyväispuheille. Poikaystävä nosti matkalaukun shinkanseniin, sanoin ja ne ja sitten olinkin jo matkalla. Kukaan ei itkenyt, oksentanut, pökertynyt, vetänyt pikakännejä, saanut hengenahdistusta tai menettänyt muistiaan. Alan oppia tämän touhun!

Vaikka melko smoothisti itseni Japanista takaisin tähän Suomi-sorvin ääreen luikertelin, ei oikein ole innostanut tulla blogiini muistoja verestämään kun ei suosikkisalarymanini jättäminen toiseen maahan koskaan ole suosikkipuuhaani ja on muutenkin ollut jonkinlaista Japani-kaipuuta tai -nostalgiaa tai muuta vastaavaa mielenvikaisuutta ilmassa. Touhokussa alkaa pian syksy. Vuoret vaihtaa väriä, kuu kirkastuu, kattilassa porisee nabe, oden tai imoni. Ollapa kaikkialla ja kaikkien kanssa yhtä aikaa.

Vaan olen nyt kasannut itseni sen verran, että voin jatkaa näitä elokuun muisteloita. 11. elokuuta oli ensimmäinen virallinen vuorten päivä. Salaryman oli kerrankin vapaalla, joten lähdimme pienelle doraibulle kiertelemään lähimantuja.


Tervetuloa Sendain nukkumalähiöihin. Jorinamme alkaa tästä.



Piipahdimme ensiksi pyhiinvaelluskohteessani Ministopissa hakemassa ruumiilleni ravintoa. Toisinaan valvon yksin öisin ja mietin Ministopin perunoita.



Ministopista jatkoimme vailla suunnitelmaa viereiseen pöpelikköön. Kastanjapuut oli pörröisiä ja taivaalla köllötteli sinne unohtunut valkoinen kuu. Pöpeliköstä paljastui kiva shintotemppeli Aoso jinja (青麻神社). Tässä vaiheessa myös huomattiin, että oltiin onnistuttu kuuntelemaan koko matka kristillistä radiokanavaa. :D Ei se niin nipon nuukaa oo, Japanissa kun ollaan! Ensin vähän Jeesuksen johdatusta radiosta ja sitten Amaterasun valoa alttarilta.



Torii-portista astuttuamme alkoi kuulua seremoniallisia ääniä. Kyse ei kuitenkaan ollut ikiaikaisesta salatusta rituaalista metsän siimeksessä, vaan eläkeläispariskunta se vain oli tullut hakemaan manausta uutukaiselle Toyotalleen. Kyseessä on yleinen japanilainen tapa, poikaystävänkin Honda on virallisesti turvalliseksi manattu. Ilmeisesti tämä temppeli oli autoilijoiden hyväksi havaitsema, koska eläkeläisten jälkeen seuraava uuden auton omistaja oli jo valmiina jonossa. Pappi mumisi lorujaan, kaskaat lauloi lauluaan, Toyota välkehti auringossa ja Japanin lippu liehui salossa. En vaihtariaikoinani koskaan osallistunut vaihtareille suunnatulle Japanin kulttuurikurssille, koska en ole sitä ihmistyyppiä jonka mielestä on hauskaa askarrella origameja yli-innokkaan taiwanilaisen opettajan kanssa, mutta onhan mulla tämä oman elämäni kulttuurikurssi.



Joku toi temppeliin koiransa. Käytiin poikaystävän kanssa yksissä tuumin rukoilemassa ja kilkauttamassa kelloa. Paljastettiin toiveet lähtiessä. Poikaystävä oli toivonut, että äkillinen kurkkukipuni menisi pois. Shiiri-san no nodo ga hayaku naorimasu youni. Itse toivoin, että päivästä tulisi kiva, koska oltiin aamulla draamattu jostain turhanpäiväisestä. Kyou mo ii hi dearimasu youni. Kumpikin toive toteutui, Aoso jinja on siis testattu ja toimivaksi todettu. :D



Toisella puolella tietä oli entisajan käsipelillä toimiva vesipumppu. Juotiin teepullot nopeasti tyhjäksi, pumpattiin ne täyteen vuorilta virtaavaa vettä (maku ei ollut yhtä hyvä kuin esim. Kuriharan vastaavan) ja jatkettiin päämäärätöntä matkaamme seuraavaan sattumanvaraiseen pöpelikköön. Matkan varrella varoiteltiin karhuista, jotka on viime aikoina käyneet ihmisten keittiöissä Akitassa, Yamagatassa ja Miyagissa maistelemassa misoa ja säilöttyjä munakoisoja.



Päädyttiin Rifun linnan raunioille – jos niitä edes raunioiksi voi sanoa, linna kun hylättiin jo 1500-luvun lopulla eikä mörskästä ole jäljellä enää edes kivenmurikkaa. Paikalla oli satatuhatta paarmaa ja paappa autossa nukkumassa. Suihkutettiin kirvelevää hyönteismyrkkyä ja sanottiin paapalle konnichiwa. Muisteltiin, kuinka vuosia sitten Yamagatassa lähdettiin illan tullen vuorille katsomaan tulikärpäsiä ja hyttysmyrkyn puuttuessa valeltiin itsemme poikaystävän labralaukusta löytyneellä etanolilla. Se oli hyvä päivä. Tämäkin oli hyvä päivä. Linnan raunioilta näkee alas Rifuun ja kauas merelle. Keväisin siellä kukkii kippuraiset sakurat, ehkä siellä silloin käykin joku.



Raunioita ympäröivä metsikkö oli valjastettu puistoksi leikkipaikkoineen ja seikkailuratoineen kaikkineen, mutta siellä vallitsi se puoli Japanin todellisuutta, joka on helppo unohtaa Shibuyan kuhinassa tai Shinjukun valoissa. Väestö vanhenee ja rahaa ei ole. Nurmikko rehotti niin kuin Muumien Musta kreivitär -jaksossa, penkit oli lahoja, lapsosten möyrimistunnelit minkälie rihmaston peittämiä ja paikan olemus kaiken kaikkiaan sellainen, että siellä eivät puutarhurin sakset ole viuhuneet ainakaan tällä vuosikymmenellä. Ylös kavutessa ehdittiin ihmettelemään, kenen idea oli mahduttaa bambut, lehtipuut ja havupuut kaikki samaan sekamelskaan toistensa lomista kasvamaan, mutta puiston tilasta päätellen kyseessä oli avantgarden vihersuunnittelun sijaan luonnon ihan oma idea.



Nähtiin kaikenlaista jännää! Yllä olevan kuvan otettuani edempää kantautui poikaystävän innostunut Siiri tuu äkkiä kattomaan. Aina kun poikaystävä sanoo Siiri tuu äkkiä, on siellä vähintään sateenkaari. Siispä jätin puuhani ja kirmasin kohti aurinkoa. Ja siellä oli kaskasvauva! Poikaystävä sanoi, että siipien värityksestä päätellen tämä vaavi on korkeintaan pari tuntia vanha. Ensin ne viettää vuosikaudet maan alla kotelossaan kömpiäkseen eräänä kauniina kesäpäivänä maan pinnalle ja puun oksalle, minkä jälkeen ne putkahtaa ulos kotelostaan ja paistattelee päivää kunnes niiden ruumis on vaihtanut kokonaan väriä (tämä kuvan minminzemi on valmiilta väritykseltään tummanpuhuva). Sitten ne lähtee maailmalle huutamaan kuollakseen seuraavalla viikolla. Kaskaiden tyhjiä kuoria näkee Japanissa elokuussa kaikkialla, mutta tällainen kaskaslapsi on harvinaisempi näky. Poikaystäväni on erinäisistä eliöistä kiinnostunut biologi ja todistanut tätä syntymän ihmettä vain muutamia kertoja. Niin että kannatti rukoilla Aoso jinjassa!



Ja matka jatkui. Paappa ei ollut enää autossa nukkumassa. Konbinin ikkunasta näkyi savua, joku kulotti kasvimaata. Ostettiin hiukopalaksi dangoja ja Coca-Colaa niin kuin jo muinaiset japanilaiset.



Dangon ja humpan voimalla jatkoimme kotiseututurneetamme. Päädyimme mäelle pyydystämään pokemoneja ja katselemaan Matsushiman lahtea. En keksi mitään uutta sanottavaa Matsushimasta.



Aurinko oli laskemassa ja tuuli yltymässä, mutta eliittikumppani päätti järjestää minulle vielä pienen yllärin ja kotimatkan sijaan suunnata paikkaan, jonka olin nähnyt jossain Rifun esitteessä. Kyseessä on aaltojen kalliosta muovaama silta Uma no se (馬の背, 'hevosen selkä'). Toikkaroitiin alas vuoripolkua männyn juurakoihin kompuroiden. En osaa uida, joten hieman friikahtelin, että tempaudun taivaan tuuliin ja koen hukkumiskuoleman tai tulee äkkipimeää ja astun harhaan ja uppoan, vaikka poikaystäväni kuinka vakuutteli, että meri ei oo tästä kohtaa kovin syvä ja tyypin seurassa on muutenkin hankala hukkua, koska se on saanut uimarinoppinsa isoäidiltään, joka oli kotoisin Kesennumasta, kalastajaperheen tytär ja entinen ama-sukeltaja (en tiedä, miten olen pysynyt hengissä ennen tätä ihmistä, joka varaa hotellini, pakkaa matkalaukkuni ja tarpeen vaatiessa kiskoo minut Tyynestä merestä).



Katselin Matsushiman saaristoa auringonlaskussa ja mietin, että olispa ruokaa ja onneksi päädyin kaikista Japanin kolkista just Miyagiin. Onneksi otin riskin enkä hakenut syksyllä 2011 yliopiston kautta vaihtopaikkaa koska silloin olisin nyt ihan väärässä elämässä.