Rakas päiväkirja jonka olemassaolon unohdin vuodeksi,
Siiri täs moi! Mitä kuuluu, onko ilimoja pirelly!
Tänään havahduin vähän ennen kuutta kadulla huutaviin sireeneihin. Pohjois-Korea laukaisi ohjuksen Japanin yli, ja saimme nauttia ensi kertaa uuden ohjusvaroitusjärjestelmän desibeleistä. Laskettiin varmuuden vuoksi amme täyteen vettä ja tapiteltiin televisiosta ulkonaliikkumisvaroitusta Hokkaidolta Naganoon. Ohjuksen pudottua mereen vetelin parin tunnin tirsat ja sitten kävimme kaupungintalolla astelemassa avioliiton satamaan. Koska olemme toki juurikin ne tyypit, jotka onnistuvat valikoimaan hääpäiväkseen kaikista maailman ajankohdista Kimin ohjuspäivän. Itse toimitus oli yhtä romanttinen kuin Kelassa asiointi. Tai siis toimitusta ei ollut, allekirjoiteltiin siinä vaan paperi jos toinenkin verotus- ja vakuutusluukkujen välissä, istuskeltiin jokunen minuutti jonotusnumero kourassa aulassa hörppimässä vettä pahvikupista (televisiostakin tuli teemaan sopivasti ohjelma Aikuisten tavat: miten pitää yhteyttä appivanhempiin aviomiehen kuoltua) ja sitten oltiinkin jo naimisissa.
Semmoone päivä se! Palaallahan asiahan!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste huhheijjakkaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste huhheijjakkaa. Näytä kaikki tekstit
tiistai 29. elokuuta 2017
torstai 29. syyskuuta 2016
Aurinko aurinko
Olin neljättä kertaa Japanissa vainajien kotiinpaluujuhlan obonin aikaan. Poikaystävän isoisä on opettanut, että obonin alla ei pidä mennä veden ääreen, koska muutoin rauhattomat henget saattaa vetää mukanaan syvyyksiin. Niinpä lähdimme pitkästä aikaa rannikolta Miyagin sisäosiin Oosakiin, koska olin nähnyt kuvan Oosakin auringonkukkaniityistä jossain poikaystävän työpaikalta raahaamassa esitteessä. Mikäli meillä olisi maisterin tutkinnot järjenkäytössä eikä biologiassa ja Japanin tutkimuksessa, olisimme kenties ottaneet huomioon, että on obon ja kukkatarhan sesonki päättyy kyseisenä viikonloppuna. No ainakin opimme, että obonin aikaan kannattaa pysyä poissa paitsi vesiltä niin myös auringonkukkakedoilta. Live and learn.
Lähdimme innoissamme matkaan, koska Sendaissa lämpötila oli pitkästä aikaa laskenut 30 asteeseen ja maailma oli toivoa täynnä. Asuin vuoden Tokiossa, mutta en kaipaa sieltä oikeastaan mitään muuta kuin ruokakauppoja. Voin ihan hyvin viettää loppuelämäni matkustamatta enää kertaakaan Den'entoshi-linjalla. Touhokun huikeita maisemia ja kulahtaneita taloja sen sijaan kaipaan aina. Sendain ja Oosakin välillä on lähinnä riisinviljelysseutua eikä reitti ole Touhokun kiinnostavin (talvet Yamagatan ja Miyagin rajalla, reitti Yamagatasta Gassanin kautta Sakataan, Ogunimachin laaksot ja koko Sanrikun rannikko aiheuttavat minussa emotionaalisen reaktion), mutta kuitenkin ihan kelpo pätkä sekin.
Oli kesä. Oosakin loputtomat riisipellot häikäisi ja aamupäivän pilvet oli haihtuneet porottavaan aurinkoon. Lämpötila oli vaihteeksi 35 astetta eikä Sendain puolisiedettävästä ilmankosteudesta ollut jäljellä kuin kuumudessa väreilevä muisto meistä Leopalacen parkkipaikalla hehkuttamassa, kuinka ilma on tänään enemmän karatto kuin mutto. Autossa köröttely alkoi syödä miestä, eikä tilannetta ainakaan parantanut, että huomattiin olevamme keskellä hillitöntä ruuhkaa kun puoli Miyagia yritti tunkeutua yhtä aikaa samaan paikkaan ennen obon-loman päättymistä. Kun oikein kurkisteli niin saattoi nähdä auringonkukkien pilkistelevän horisontissa, mutta niiden lisäksi pilkistelivät kaikki mahdolliset turhautumisen tuntemukset kun jouduttiin seisomaan autojonossa lähes puolitoista tuntia.
Oltiin suunniteltu, että mennään syömään vasta kukkia katseltuamme, mikä oli ehkä maailman surkein idea koska yksi lukuisista huonoista puolistani on että olen ihan super hangry. Meillä oli eväänä vain senbei-pussi ja sitten bf halusi vielä kokeilla lyhentää eliniänodotettani trollaamalla, että söi jo ne kaikki???????? Siinä sitten kökötimme autossa riisipellon vieressä nakertamassa riisikaakkua ja katumassa valintojamme. Nyt tekisi mieli kirjoittaa jotain cheesyä siitä, kuinka Sen Oikean kanssa tällaisetkin hetken on suurta onnea, mutta oikeasti siinä tilanteessa ainoat aatokseni taisivat olla koska saan ruokaa, koska pääsen vessaan ja voiko tämä Via Dolorosa jo loppua.
Kun sitten vihdoin päästiin edes parkkipaikalle saakka, oltiin jo jo ehditty viettää puoli tuntia autossa kahden auringonkukkapellon välissä lollaamassa, että ihan turhaan mennään tuonne pyörimään kun ollaan jo nähty tätä paikkaa enemmän kuin tarpeeksi. :'D Sovittiin, että reissumme on taas laatua papatto mite kaerou (papatto on se ääni joka syntyy kun jotain tehdään nopeasti). Papatto muotoutui motoksemme viimeistään kolme vuotta sitten Naritassa kun bf tuli minua vastaan lentokentälle ja olimme kummatkin hysteerisessä väsymystilassa mutta hotellin sisäänkirjautumiseen oli vielä aikaa, joten päätimme katsella nähtävyyksiä ajamalla Naritasanin temppelin ohi autolla kaksi kertaa ja vilkuilemalla sitä ikkunasta, papatto. Kutsumme itseämme papatto-pariskunnaksi. Papattokappuru.
Jouduttiin jättämään auto takimmaiselle parkkipaikalle melko kauas varsinaisesta kukkamerestä, ja oven avattuani kuumus oli niin painava että päällimmäinen huoli ei enää ollut jaksaako noita kukkia katsella pidemään kuin viis minuuttia vaan se, tuuperrunko ennen kuin olen edes päässyt pois parkkipaikalta. Paikallinen washiki- eli lattiareikävesiklosetti menee muuten huonoimmat japanilaiset vessaelämykset top vitoseen, josta löytyy muun muassa lattiareiän jakaminen rukoilijasirkan kanssa, lattiareikä jossa olikin mummo sekä lattiareikä jossa pyhää toimitusta säesti non-stop lapsosten 50-luvun kuorolaulu. Tämä tämänkertainen wc oli kirjaimellisesti komero jossa piti kiivetä PORTAAT jollekin korokkeelle jossa mahtu just ja just kyykistelemään ja mitään vedenveto- tai hanavempaimia ei ollut vaan vettä tuli polkemalla pumppua kiivaasti siellä kopperossa. Ei jatkoon.
Kukkien sijaan minua kiinnosti, saako täältä mitään ruokaa. Ja sai sieltä! Nimittäin tamakonnyakua, joka on mukulapökkövehkahyytelöstä tehty touhokulainen grilliruoka vailla vertaa. Yksi varras maksaa aina sata jeniä eli alle euron. Parhaat tamakonnyakut saa Yamagatasta. Niin että suosittelen kaikille Touhokussa piipahtaville tätä rahvaiden jumalten ruokaa. Kas näin sellainen tilataan: tamakonnyaku o ippon kudasai. Tämän kojun omistaja oli setä, joka räki, poltteli kessua ja tunki Calbeen perunatikkuja lapsukaisten ja mammojen suuhun. Tuli flashbackit hurjaan nuoruuteeni, kun itsekin myin tamakonnyakua setien kanssa.
Katseltiin me niitä kukkiakin sen verran kun kuumudesta valittamiselta ja auringonpistosoireiden epäilemiseltä ehdimme. Kulunut kesä oli niin ennätyskuuma, että auringonkukatkin oli kyllästyneet taivaiden kurkotteluun ja kääntäneet nuupahtaneina katseen kohti maata. Treffeille tulleilla pariskunnalla oli selfie-kepit ja tekoripset ja korkokengät. Näin parinkin flikan kompastelevan pellolla valkoisissa koroissa, ja toisinaan en voi olla ihailematta sitä tarmoa, jolla monet japanilaisnaiset omistautuvat epäkäytännölliselle tyylilleen olosuhteista välittämättä. Itse olen käynyt kouluni Kauhavalla pellon ja hevosaitauksen vieressä, joten päivän tyyliini kuuluivat lenkkarit ja miyagilaisesta marketista hankittu kesähattu, jonka lieressä on reikä ja iso tummunut läntti koska poikaystävä korjasi siihen tulleen repeämän pikaliimalla ja sitten sama kohta repesi uudestaan. Emme myöskään ottaneet naamastamme yhden yhtä kuvaa koska olimme kaksi hikistä possua. Kuultiin perheenäidin toteavan, että auton ikkunasta katsominen olis riittänyt. Olimma samaa miältä ja lähärimmä kotia.
Lähtiessä autoletka ei ollut lyhentynyt metriäkään. Pyyhittiin hikeä sitruunahajustetulla paperilla ja naurettiin maanista naurua päästessämme ohittamaan kaikki vauvat ja vaarit ja mummot ja mammat jotka vasta pyrkivät paikalle. Japanissa on sanonta minu ga hana, näkemätön on kukka, joka tarkoittaa, että asiat on parhaimmillaan silloin kun niistä vasta haaveilee eikä silloin kun ne koetaan. Minu himawaribatake ga hana, näkemätön auringonkukkapelto on kukka, se oli tämän päivän opetus. :D
Hylättiin suosiolla kaikki alkuperäiset suunnitelmat paikallisen museon ja kraaterijärven katsastamisesta ja mentiin nöyrinä lähimmän levähdysalueen ruokalaan, jossa annokset tilataan automaatista, kuitti kiikutetaan ruokalan tädeille ja sitten odotetaan että joku huutaa hakemaan. Olin koko päivän haaveillut kaikista mahdollisista mätöistä mutta tosipaikan tullen olin niin reissussa rypenyt että kykenin ahtamaan itseeni vain kylmän zarusoban kun ajatuskin lämpimästä ruuasta aiheutti välittömän pahoinvoinnin.
Levähdyspaikat on kivoja myös siksi, että niissä myydään aina paikallisia tuotteita halvalla. Oosakissa kasvatettuja munakoisoja olisi saanut puolellatoista eurolla pussillisen, mutta jäi säästöt tekemättä kun poikaystävän äiti on sen verran hardcore munakoisofarmari että vihanneslaatikko on aina täynnä ostamattakin. Sen sijaan ostettiin paketillinen dango-tikkuja, jotka oli niin hyviä, että pelkästään niiden perässä kannatti lähteä tällekin reissulle. Ruokamatkailija Japanissa voittaa aina. Varsinkin zunda- (zunda on miyagilainen edamame-pavuista tehty mössö) ja jalopähkinämaut oli niin hyviä, että joudun nyt itkemään pari minuuttia käteeni ennen kuin kykenen kirjoittamaan tämän merkinnän loppuun.
Jos joskus pubivisassa tai yo-kokeessa käsketään nimeämään yksi tuote Miyagin Furukawasta, voitte vastata Papa konomi! Papa konomi eli Iskän lemppari on Miyagissa myytävä otsumami (alkoholijuomien kanssa nautittava snack), jonka mainoslause kuuluu mama mo yorokobu papa konomi, iskän lemppari josta äitikin ilahtuu. En tiennyt tätä aloittaessani opiskelun Helsingin yliopistossa. Tai paljon mitään muutakaan. Paljon on muuttunut kymmenessä vuodessa. Olen oppinut kuinka japania puhutaan, että Furukawan meibutsu on Papa konomi ja että kun horisontissa näkyy Sendain valkoinen sata metriä korkea Kannon-patsas, silloin ollaan melkein kotona.
Kotona ajattelimme ottaa pienet nokkaunet, jotka muuttuivat vahingossa neljän tunnin täyskoomaksi. Ulkona oli pilkkopimeää ja televisiosta tuli pelkkiä olympialaisia. Ahtauduimme autoon, kuuntelimme Pokemon Soulsilverin soundtrackia ja karautimme Kurazushiin yöpalalle niin kuin kymmenet kerrat aikaisemminkin. Onni on ihminen joka tietää kysymättä tilauksesi baarissa ja Kurazushissa. Tajusin tämän katsottuani elokuvan Love Is Strange, jossa tyyppi tilaa baaritiskillä itselleen scotch on the rocks ja aviopuolisolleen vodka and tonic, half a lime, no ice. Istuin alas, menin vessaan ja kun tulin takaisin, mikanburi oli jo pöydällä.
Lähdimme innoissamme matkaan, koska Sendaissa lämpötila oli pitkästä aikaa laskenut 30 asteeseen ja maailma oli toivoa täynnä. Asuin vuoden Tokiossa, mutta en kaipaa sieltä oikeastaan mitään muuta kuin ruokakauppoja. Voin ihan hyvin viettää loppuelämäni matkustamatta enää kertaakaan Den'entoshi-linjalla. Touhokun huikeita maisemia ja kulahtaneita taloja sen sijaan kaipaan aina. Sendain ja Oosakin välillä on lähinnä riisinviljelysseutua eikä reitti ole Touhokun kiinnostavin (talvet Yamagatan ja Miyagin rajalla, reitti Yamagatasta Gassanin kautta Sakataan, Ogunimachin laaksot ja koko Sanrikun rannikko aiheuttavat minussa emotionaalisen reaktion), mutta kuitenkin ihan kelpo pätkä sekin.
Oli kesä. Oosakin loputtomat riisipellot häikäisi ja aamupäivän pilvet oli haihtuneet porottavaan aurinkoon. Lämpötila oli vaihteeksi 35 astetta eikä Sendain puolisiedettävästä ilmankosteudesta ollut jäljellä kuin kuumudessa väreilevä muisto meistä Leopalacen parkkipaikalla hehkuttamassa, kuinka ilma on tänään enemmän karatto kuin mutto. Autossa köröttely alkoi syödä miestä, eikä tilannetta ainakaan parantanut, että huomattiin olevamme keskellä hillitöntä ruuhkaa kun puoli Miyagia yritti tunkeutua yhtä aikaa samaan paikkaan ennen obon-loman päättymistä. Kun oikein kurkisteli niin saattoi nähdä auringonkukkien pilkistelevän horisontissa, mutta niiden lisäksi pilkistelivät kaikki mahdolliset turhautumisen tuntemukset kun jouduttiin seisomaan autojonossa lähes puolitoista tuntia.
Oltiin suunniteltu, että mennään syömään vasta kukkia katseltuamme, mikä oli ehkä maailman surkein idea koska yksi lukuisista huonoista puolistani on että olen ihan super hangry. Meillä oli eväänä vain senbei-pussi ja sitten bf halusi vielä kokeilla lyhentää eliniänodotettani trollaamalla, että söi jo ne kaikki???????? Siinä sitten kökötimme autossa riisipellon vieressä nakertamassa riisikaakkua ja katumassa valintojamme. Nyt tekisi mieli kirjoittaa jotain cheesyä siitä, kuinka Sen Oikean kanssa tällaisetkin hetken on suurta onnea, mutta oikeasti siinä tilanteessa ainoat aatokseni taisivat olla koska saan ruokaa, koska pääsen vessaan ja voiko tämä Via Dolorosa jo loppua.
Kun sitten vihdoin päästiin edes parkkipaikalle saakka, oltiin jo jo ehditty viettää puoli tuntia autossa kahden auringonkukkapellon välissä lollaamassa, että ihan turhaan mennään tuonne pyörimään kun ollaan jo nähty tätä paikkaa enemmän kuin tarpeeksi. :'D Sovittiin, että reissumme on taas laatua papatto mite kaerou (papatto on se ääni joka syntyy kun jotain tehdään nopeasti). Papatto muotoutui motoksemme viimeistään kolme vuotta sitten Naritassa kun bf tuli minua vastaan lentokentälle ja olimme kummatkin hysteerisessä väsymystilassa mutta hotellin sisäänkirjautumiseen oli vielä aikaa, joten päätimme katsella nähtävyyksiä ajamalla Naritasanin temppelin ohi autolla kaksi kertaa ja vilkuilemalla sitä ikkunasta, papatto. Kutsumme itseämme papatto-pariskunnaksi. Papattokappuru.
Jouduttiin jättämään auto takimmaiselle parkkipaikalle melko kauas varsinaisesta kukkamerestä, ja oven avattuani kuumus oli niin painava että päällimmäinen huoli ei enää ollut jaksaako noita kukkia katsella pidemään kuin viis minuuttia vaan se, tuuperrunko ennen kuin olen edes päässyt pois parkkipaikalta. Paikallinen washiki- eli lattiareikävesiklosetti menee muuten huonoimmat japanilaiset vessaelämykset top vitoseen, josta löytyy muun muassa lattiareiän jakaminen rukoilijasirkan kanssa, lattiareikä jossa olikin mummo sekä lattiareikä jossa pyhää toimitusta säesti non-stop lapsosten 50-luvun kuorolaulu. Tämä tämänkertainen wc oli kirjaimellisesti komero jossa piti kiivetä PORTAAT jollekin korokkeelle jossa mahtu just ja just kyykistelemään ja mitään vedenveto- tai hanavempaimia ei ollut vaan vettä tuli polkemalla pumppua kiivaasti siellä kopperossa. Ei jatkoon.
Kukkien sijaan minua kiinnosti, saako täältä mitään ruokaa. Ja sai sieltä! Nimittäin tamakonnyakua, joka on mukulapökkövehkahyytelöstä tehty touhokulainen grilliruoka vailla vertaa. Yksi varras maksaa aina sata jeniä eli alle euron. Parhaat tamakonnyakut saa Yamagatasta. Niin että suosittelen kaikille Touhokussa piipahtaville tätä rahvaiden jumalten ruokaa. Kas näin sellainen tilataan: tamakonnyaku o ippon kudasai. Tämän kojun omistaja oli setä, joka räki, poltteli kessua ja tunki Calbeen perunatikkuja lapsukaisten ja mammojen suuhun. Tuli flashbackit hurjaan nuoruuteeni, kun itsekin myin tamakonnyakua setien kanssa.
Katseltiin me niitä kukkiakin sen verran kun kuumudesta valittamiselta ja auringonpistosoireiden epäilemiseltä ehdimme. Kulunut kesä oli niin ennätyskuuma, että auringonkukatkin oli kyllästyneet taivaiden kurkotteluun ja kääntäneet nuupahtaneina katseen kohti maata. Treffeille tulleilla pariskunnalla oli selfie-kepit ja tekoripset ja korkokengät. Näin parinkin flikan kompastelevan pellolla valkoisissa koroissa, ja toisinaan en voi olla ihailematta sitä tarmoa, jolla monet japanilaisnaiset omistautuvat epäkäytännölliselle tyylilleen olosuhteista välittämättä. Itse olen käynyt kouluni Kauhavalla pellon ja hevosaitauksen vieressä, joten päivän tyyliini kuuluivat lenkkarit ja miyagilaisesta marketista hankittu kesähattu, jonka lieressä on reikä ja iso tummunut läntti koska poikaystävä korjasi siihen tulleen repeämän pikaliimalla ja sitten sama kohta repesi uudestaan. Emme myöskään ottaneet naamastamme yhden yhtä kuvaa koska olimme kaksi hikistä possua. Kuultiin perheenäidin toteavan, että auton ikkunasta katsominen olis riittänyt. Olimma samaa miältä ja lähärimmä kotia.
Lähtiessä autoletka ei ollut lyhentynyt metriäkään. Pyyhittiin hikeä sitruunahajustetulla paperilla ja naurettiin maanista naurua päästessämme ohittamaan kaikki vauvat ja vaarit ja mummot ja mammat jotka vasta pyrkivät paikalle. Japanissa on sanonta minu ga hana, näkemätön on kukka, joka tarkoittaa, että asiat on parhaimmillaan silloin kun niistä vasta haaveilee eikä silloin kun ne koetaan. Minu himawaribatake ga hana, näkemätön auringonkukkapelto on kukka, se oli tämän päivän opetus. :D
Hylättiin suosiolla kaikki alkuperäiset suunnitelmat paikallisen museon ja kraaterijärven katsastamisesta ja mentiin nöyrinä lähimmän levähdysalueen ruokalaan, jossa annokset tilataan automaatista, kuitti kiikutetaan ruokalan tädeille ja sitten odotetaan että joku huutaa hakemaan. Olin koko päivän haaveillut kaikista mahdollisista mätöistä mutta tosipaikan tullen olin niin reissussa rypenyt että kykenin ahtamaan itseeni vain kylmän zarusoban kun ajatuskin lämpimästä ruuasta aiheutti välittömän pahoinvoinnin.
Levähdyspaikat on kivoja myös siksi, että niissä myydään aina paikallisia tuotteita halvalla. Oosakissa kasvatettuja munakoisoja olisi saanut puolellatoista eurolla pussillisen, mutta jäi säästöt tekemättä kun poikaystävän äiti on sen verran hardcore munakoisofarmari että vihanneslaatikko on aina täynnä ostamattakin. Sen sijaan ostettiin paketillinen dango-tikkuja, jotka oli niin hyviä, että pelkästään niiden perässä kannatti lähteä tällekin reissulle. Ruokamatkailija Japanissa voittaa aina. Varsinkin zunda- (zunda on miyagilainen edamame-pavuista tehty mössö) ja jalopähkinämaut oli niin hyviä, että joudun nyt itkemään pari minuuttia käteeni ennen kuin kykenen kirjoittamaan tämän merkinnän loppuun.
Jos joskus pubivisassa tai yo-kokeessa käsketään nimeämään yksi tuote Miyagin Furukawasta, voitte vastata Papa konomi! Papa konomi eli Iskän lemppari on Miyagissa myytävä otsumami (alkoholijuomien kanssa nautittava snack), jonka mainoslause kuuluu mama mo yorokobu papa konomi, iskän lemppari josta äitikin ilahtuu. En tiennyt tätä aloittaessani opiskelun Helsingin yliopistossa. Tai paljon mitään muutakaan. Paljon on muuttunut kymmenessä vuodessa. Olen oppinut kuinka japania puhutaan, että Furukawan meibutsu on Papa konomi ja että kun horisontissa näkyy Sendain valkoinen sata metriä korkea Kannon-patsas, silloin ollaan melkein kotona.
Kotona ajattelimme ottaa pienet nokkaunet, jotka muuttuivat vahingossa neljän tunnin täyskoomaksi. Ulkona oli pilkkopimeää ja televisiosta tuli pelkkiä olympialaisia. Ahtauduimme autoon, kuuntelimme Pokemon Soulsilverin soundtrackia ja karautimme Kurazushiin yöpalalle niin kuin kymmenet kerrat aikaisemminkin. Onni on ihminen joka tietää kysymättä tilauksesi baarissa ja Kurazushissa. Tajusin tämän katsottuani elokuvan Love Is Strange, jossa tyyppi tilaa baaritiskillä itselleen scotch on the rocks ja aviopuolisolleen vodka and tonic, half a lime, no ice. Istuin alas, menin vessaan ja kun tulin takaisin, mikanburi oli jo pöydällä.
keskiviikko 4. toukokuuta 2016
Valamis
Happy happy greeting! Palautin kuonapallon, jonka sivumääräkin jokusen paatoksellisen yön tuloksena ylitti 80 sivun kipurajan, opintieni on arvosanan odottelua vaille loppu ja tunnelma on melko epäuskoinen. Tein sen???? Kirjoitin gradun Itä-Aasian tutkimuksesta???? Ehkä kykenen viralliset paperit saatuani ja asian todenperäisyydestä varmistuttuani tämän omituisen matkani 14-vuotiaasta Dir en grey -fanaatikosta 28-vuotiaaksi Japani-maisteriksi jotenkin sanoiksi jäsentelemään, mutta tässä vaiheessa tyydyn vain toteamaan että wtf.
Wtf myös siksi, että oppiaineeni professori kautta graduni ohjaaja irtisanottiin ja professuuri lakkautettiin #suomikuntoon-hengessä samoihin aikoihin kun itse hinkkasin viimeisiä lähdeviitteitä. Kyllähän se mieltä lämmittää näin valmistumisen kynnyksellä saada maamme ja yliopistomme johdolta viimeiseksi lahjaksi märkä rätti naamaan. Onnea valmistumisesta, peeäs pääaineesi on turhake. =) Tuntuu, että Aasia-osaamista hehkutetaan mutta sen ei haluta tulevan humanistisesta tiedekunnasta, vaikka ainakin itse koen, että suurimmat ahaa-elämykseni japanilaisen kulttuurin lainalaisuuksista ja niiden muotoutumisesta on tulleet nimenomaan sieltä humanistihumpuukista eli japanilaisen kirjallisuuden ja taiteen opinnoista.
Omatoiminen opiskelu joka tapauksessa jatkuu tuttuun tapaan kun japanissa piisaa työnsarkaa yhdeksi ihmiselämäksi ja on tässä kaikenlaisia Suunnitelmia. Laitoksen nykyjamassa Japanin tutkimus ei todellakaan oo mikään 5/5 highly recommended -valinta, mutta enpä kyllä oo aikeissa taannoista pääainevalintaani ihan heti katuakaan, kun ilman sitä en olis koskaan saanut opetusministeriön stipendiä ja ilman sitä stipendiä en olis päätynyt Yamagataan ja ilman Yamagataa en olis neljä ja puoli vuotta sitten kohdannut nykyistä poikaystävääni kotiovellani ja ilman sitä kohtaamista toisenlaisia latuja hiihtelisin tai karpaasilahjani huomioiden sukset ristissä jossain ojan pohjalla makaisin (meillä oli koulussa joka vuosi hiihtokisat ja olin joka vuosi viimeisellä sijalla). Ja kolmen kuukauden kuluttua oon jälleen Japanissa, jeeee! Olen ekstaasissa elon! Olen viimeksi ollut poikaystäväni kanssa samassa ilmatilassa 8 kuukautta sitten, joten kolme kuukautta ei oo aika eikä mikään! (Tuun toki syksyksi vielä takaisin opettamaan japanin kurssiani sikäli mikäli se toteutuu, tervetuloa myötähäpeämään Salatut elämät -aiheisia esimerkkilauseitani.)
Kohteenani on vanha tuttu kalapuristeen, riisin ja wakame-levän viljelyn, zundan ja maanjäristysten mekka Miyagi (fun fact: 70% Japanin wakamesta tuotetaan Miyagissa ja naapurissa Iwatessa, ja Iwatea lukuunottamatta kaikki Touhokun prefektuurit mahtuu riisintuotannon top kymppiin), starbucksia Shibuyassa ja säihkettä Shinjukussa ei siis ole blogissa luvassa tänäkään vuonna. Bf asuu edelleen Ishinomakissa, jossa olen itsekin viettänyt tovin jos toisenkin ihan hyvällä menestyksellä, mutta Ishinomakin lukaali sijaitsee niin syrjässä, että minulle piisasi yksi kesäloma sitä laatua. Kaikki naapurit on iäkkäitä maanviljelijöitä ja ilman autoa pääsee lähinnä riisipellolle. Kylässä ei oo edes juoma-automaattia, ja jokainen Japanissa käynyt tietää, että silloin ollaan todellisissa ääriolosuhteissa. Päädyttiin sitten vuokraamaan kesäasunto Iwakiristä, joka on perus omakotitalolähiö pari pysäkkiä Sendain pääasemalta. Maltan tuskin pysyä sukkahousuissani, mutta jotenkin se on tehtävä, koska Suomen kesä ilman sukkahousuja on kylymää kyyttiä.
Semmoosta! Mulla on muutama postaus tuolla luonnoksissa, nähkäämme siis pian! Lopuksi hapokas ysärivideo, joka inspiroi minua graduojissa ja -allikoissa:
Laulun esittäjä on Komekome Club, laulun nimi on Roman hikou ja siinä lauletaan että akirame to iu na no kasa ja ame wa shinogenai, luovuttamisen sateenvarjolla ei sadetta pidetä.
perjantai 2. lokakuuta 2015
Sumomuija, judodude ja Sei Shounagon
Japanin yhteiskunta ei edelleenkään oo mikään tasa-arvon tyyssija. Suomessakin on vielä kokovartaloministereitä ja palkkaeroja, vaikka Suomi pääseekin aina tasa-arvovertailuissa kärkisijoille, joten voitte arvata, millainen meno on Japanissa, joka on Maailman talousfoorumin tasa-arvovertailussa hulppeasti sijalla 104 edellään sellaisia tasa-arvon äänitorvia kuin Uganda ja Venäjä. Poikaystäväni tiskaa aina kahvikupit työpaikallaan, koska on nuorin työntekijä ja luonteeltaan sellainen kuin on eikä kukaan muu vaivaudu niitä tiskaamaan. Yhtenä iltana joku seniorikääpä oli todistanut tätä tiskaustapahtumaa ja todennut, että onpa sinulla rankkaa, kun nää meidän naiset ei hoida hommiaan. Mikä sitten oli hitusen tätä eliittikumppaniani jurppinut, kun työpaikan naiset eivät niistä kupeista koskaan olleet minkään sortin sumppia siemailleet. Tästä ei pidä vetää johtopäätöstä, että kaikki japanilaiset olis naisvihaajia tai epätasa-arvon kannattajia, koska se ei pidä paikkaansa, ihan kuten mäkään en jaa tässä jutussa haastatellun henkilön näkemyksiä, vaikka kuus pitkää vuotta kävin kyseisen henkilön historian opetuksessa oppimassa panssarivaunuista, rintamalinjoista ja Kummelista.
Japanilainen yhteiskunta perustuu joka tapauksessa vahvasti sukupuolittuneeseen työnjakoon. Nykyinen hallitus on näennäisesti naisten yhteiskunnallisen etenemisen asialla (japaniksi josei no shakai shinshutsu), mutta lähemmällä tarkastelulla sieltä paljastuu kuitenkin alta sama vanha paska uusissa kääreissä. Ikuisuusgraduni tiimoilta olen saanut tutustua tähän työnjakoon enemmän kuin mielenterveydelleni olisi suotuisaa ja jokusen kerran oon tutkimukseni takia trollaantunut. ("Täytyy varoa, ettei mies osallistu lastenhoitoon liikaa ja ole liiaksi 'isä'. Ikumen-ilmiö on nyt muotia, mutta miesten sukupuolineutraalius voi johtaa seksittömään liittoon, joten kohtuu kaikessa." T. Tohtori Ishibashi Baby-mon numerossa 7/2014) Siksipä mua inspiroi suuresti japanilaismuijat, jotka kaikesta huolimatta keskittyy duunaamaan omaa juttuaan. Kuten tää sumomuija Asahi Shimbunissa, käännös by yours truly. (En oikein tunne suomalaista sumosanastoa, sikäli mikäli sitä on.)
Naisten sumopainin nuorten maailmanmestari liittyi viime keväänä Kioton Ritsumeikanin yliopiston sumopainijoukkueeseen. Hän treenaa joka päivä ankarasti tavoitteenaan tuoda Japanille kultamitali ikärajattomista mm-kilpailuista.
Manaho Hoshizaki on 19-vuotias ja kotoisin Hamamatsun kaupungista Shizuokan prefektuurista. Hän opiskelee Ritsumeikanin yliopiston liikunta- ja terveystieteiden tiedekunnassa liikuntalääketiedettä ja urheiluravitsemustiedettä.
Kuutena iltana viikossa Hoshizaki käy salilla treenaamassa kahden tunnin ajan. Hän vyöttää mawashin treenivaatteidensa päälle ja harjoittelee tsupparia, oshidashia, nagewazaa ja muita tekniikoita yhä uudelleen ja uudelleen vastuksenaan joukkueen muut mies- ja naispainijat. Hän on tosissaan myös voimaharjoittelussa, penkistä nousee 50 kiloa.
Sumopainiin Hoshizaki tutustui ala-asteen ensimmäisellä luokalla. Hän harrasti tuolloin painia ja osallistui painikavereidensa kanssa lasten sumoturnaukseen. Itseä suurempien poikien päihittäminen tuntui mukavalta, ja sumo vei mukanaan.
160-senttinen ja 60-kiloinen Hoshizaki on pienikokoinen sumopainijaksi, mutta hänen valttejaan ovat painissa hioutunut heittotekniikka ja ketteryys.
Viime vuonna Hoshizaki voitti kevyen sarjan mm-kultaa neljättä kertaa järjestetyissä naisten nuorten sumopainin mm-kisoissa Taiwanin Kaohsiungissa. Mestaruus oli Japanille ensimmäinen laatuaan.
Aikaisemmin Hoshizaki oli kilpaillut niin sumopainissa, painissa kuin judossakin, mutta mestaruuden voitettuaan hänestä alkoi tuntua, että sumo on se laji, jossa tulosta syntyy. Hoshizaki päätti keskittyä sumoon. Hän lähti opiskelemaan Ritsumeikanin yliopistoon ja liittyi sen sumojoukkueeseen, josta on ponnistanut monta maineikasta miessumopainijaa.
Tällä hetkellä Ritsumeikanin sumojoukkueeseen kuuluu 13 jäsentä. Jäsenistä naisia on neljä Hoshizaki mukaanlukien. Yksi heistä on neljännen vuosikurssin opiskelija ja niin ikään Shizuokasta kotoisin oleva Miku Yamanaka, jolla on kokemusta kilpailemisesta ja voittamisesta myös aikuisten sarjatasolla. Hoshizakille Yamanaka on suuri esikuva.
27. heinäkuuta Hoshizaki ja Yamanaka osallistuivat Gifun prefektuurissa järjestetyn naisten sumoturnauksen kolmen hengen joukkuekilpailuun. Hoshizaki toimi joukkueen kapteenina. Vaikka Hoshizaki kilpailee yksilötasolla kevyessä sarjassa, kaatoi hän vastustajajoukkueen raskassarjassa kilpailevan kapteenin ja varmisti näin Ritsumeikanin joukkueelle sen ensimmäisen Japanin mestaruuden.
"Itseluottamukseni kasvoi, kun kaadoin vastustajan, jota en aikaisemmin ollut pärjännyt", Hoshizaki sanoo. Kova työ alkoi tuottaa tulosta. Siksi olikin pieni järkytys, kun Hoshizakia ei valittu Japanin joukkueeseen 30. elokuuta Osakan Sakaissa järjestettyihin mm-joukkuekilpailuihin.
Siitäkin huolimatta Hoshizaki katsoo luottavaisena tulevaan. Vastuksen kaatamiseen tähtäävien perusharjoitusten ohella hän hioo taktiikkaa, jolla voittaa kansainvälisissä kehissä.
Sumojoukkueen harjoitusten välissä Hoshizaki osallistuu myös yliopistonsa painijoukkueen harjoituksiin. Monet kansainväliset urheilijat eivät tyydy pelkkään sumopainiin, vaan yhdistelevät tekniikoita myös painista ja judosta. Hoshizaki uskoo, että hänen on tehtävä samoin. "Haluan päästä edustamaan Japania ja päihittää kansainvälisissä kisoissa itseäni vahvempia vastustajia."
Alkuperäinen juttu & kuva
Katoin muuten Japanissa pari jaksoa Himouto Umaru-chania ja hyväksyin tämän tosiasiaksi:
Mutta tossa pari päivää sitten laitettiin veljeni kanssa randomilla Ore monogatari pyörimään. Parin minuutin jälkeen oli pakko hieraista silmiäni. Joku on tehnyt animen poikaystävästäni???????? Whatsappasin välittömästi boifurendolle, jonka kommentti oli, että se olikin jo odottanut, milloin teen tämän huomion. :D Mut siis päähenkilöllä on jopa sama judotausta ja sama judossa murtunut nenä????
Sori oli pakko. :D Armas toverini ja partnerini in crime (olemme warettaneet animea ja kerran Kontulassa kävelleet päin punaisia). 27.9.2011 tapasin tämän tyypin ja elämäni suunta muuttui. En mennyt vieroitukseen enkä löytänyt jeesusta, mutta menin huoneeseen 108 ja sitten menin luolaan ja akvaarioon ja onseniin ja hissiin ja Citymarkettiin ja Yamanashiin ja Toudaihin ja Ishinomakiin ja kylpyammeeseen ja hammaslääkärin hieromatuoliin ja lentokentälle ja Lappajärvelle ja Rifun yöhön puhumaan siitä, olisko talo vai asunto parempi vaihtoehto. Muutin jopa pois Helsingistä, mikä ei todellakaan kuulunut suunnitelmiini viis vuotta sitten. NELJÄ VUOTTA. YONEN NANDAZO. Aika ja paikka oli täysin vääriä, mutta neljä vuotta myöhemmin ollaan facetimessa peliä nimeä seittemän syksyn kasvia ([vastaus: nadeshiko/neilikka, myös Japanin naisten jalkapallomaajoukkue]- Anna vihje. - Tää liittyy jalkapalloon. - Pallo. Nurmikko. - Lol haloo. Tää on niinku the jalkapallo. - Okazaki. Gamba Oosaka. Emt??? - HALOO TÄÄ ON KUKKA. PINKKI KUKKA. - Ume. - AI SYKSYN UME OOTKO SÄ EDES JAPANILAINE????????). Ei oo aina ollut helppoa tai edes hauskaa, mutta tämä henkilö > muut henkilöt. Tämä henkilö on sellainen, että kun kaupassa pitelin magneetteja vähäpukeisista fanservice-animeuimaripojista aikeenani viedä ne pikkuveljilleni trollituliaisina, otti tämä henkilö ne kädestäni, marssi muina miehinä kassalle ja osti ne. Sellainen, jolle voi uhrata blogistaan kokonaisen kappaleen neljän vuoden tuntemisen kunniaksi, vaikka jokunen lukija siellä varmaan suuhunsa oksentaakin. KYLLÄ SIITÄ VAAN TUNTOO, sanoi huono jurvalainen imitaattori. Kyllä siitä vaan tuntoo. Nantonaku.
Ne seittemän virallista syksyn kasvia (aki no nanakusa) on muuten obana/elefanttiheinä, kikyou/jalokello, nadeshiko/neilikka, kuzu/kudzupapu, fujibakama/Eupatorium fortunei, hagi/lespedeza ja ominaeshi/Patrinia scabiosifolia! Ne tulee joskus 1500 vuotta sitten eläneen käivänän runosta. Turha tieto on iloni. Jos osaat japania ja turha tieto on sinunkin ilosi, tässä linkkivinkki: benricho.org. Sisältää kaikenlaista viihdyttävää nippelitietoa Kioton vaikeista paikannimistä perustuslakiin.
Toin vaihteeksi Japanista aika monta kirjaa. Siis koko No 6 -sarjan lisäksi. Esimerkiksi kaikki nää:
Oon liekeissä tosta Makura no shoushi mangan avulla -tekeleestä, jonka ostin puoli tuntia ennen kuin poistuin shinkanseniin kyytiin ja Nagoyaan. Koska vietin tottakai vipat hetkeni Sendain ja poikaystäväni seurassa kirjkaupassa ja Freshness burgerissa. In any bookcase, Makura no shoushi on siis kokoelma 900-luvulla eläneen hovinaisen Sei Shounagonin hajanaisia mietelmiä. Kuuluisin mietelmänsä lienee haru wa akebono, keväässä parasta on aamunkoi. Musta on kiva fiilistellä Heian-kauden Japania aina silloin tällöin. Ei kuitenkaan niin paljon, että vaivautuisin tuhannen vuoden takaista japania tositarkoituksella opiskelemaan. Laitoksella on Japanin klassiseen kulttuuriin perehtyneitä tutkijoita, ja Toudain kenkyuukaissakin oli tyyppi, joka teki väitöskirjaa puutarhoista Heian-kauden runoudessa. Onko näillä ihmisillä jotkut erityisaivot vai miten he pystyvät siihen?????? Kaltaiselleni viihdettä kaipaavalle tavalliselle kuolevaiselle ja casual fanille tällaset helpotetut hupiversiot tulevat tarpeeseen. Ehkä se Papin rouvakin olis uponnut paremmin, jos mukana olis ollut Juhani Ahon twiittejä (tai hyi ehkä ei sittenkään) ja piirroksia aikakauden pappisväen ruokavaliosta.
Japanilainen yhteiskunta perustuu joka tapauksessa vahvasti sukupuolittuneeseen työnjakoon. Nykyinen hallitus on näennäisesti naisten yhteiskunnallisen etenemisen asialla (japaniksi josei no shakai shinshutsu), mutta lähemmällä tarkastelulla sieltä paljastuu kuitenkin alta sama vanha paska uusissa kääreissä. Ikuisuusgraduni tiimoilta olen saanut tutustua tähän työnjakoon enemmän kuin mielenterveydelleni olisi suotuisaa ja jokusen kerran oon tutkimukseni takia trollaantunut. ("Täytyy varoa, ettei mies osallistu lastenhoitoon liikaa ja ole liiaksi 'isä'. Ikumen-ilmiö on nyt muotia, mutta miesten sukupuolineutraalius voi johtaa seksittömään liittoon, joten kohtuu kaikessa." T. Tohtori Ishibashi Baby-mon numerossa 7/2014) Siksipä mua inspiroi suuresti japanilaismuijat, jotka kaikesta huolimatta keskittyy duunaamaan omaa juttuaan. Kuten tää sumomuija Asahi Shimbunissa, käännös by yours truly. (En oikein tunne suomalaista sumosanastoa, sikäli mikäli sitä on.)
Naisten sumopainin nuorten maailmanmestari liittyi viime keväänä Kioton Ritsumeikanin yliopiston sumopainijoukkueeseen. Hän treenaa joka päivä ankarasti tavoitteenaan tuoda Japanille kultamitali ikärajattomista mm-kilpailuista.
Manaho Hoshizaki on 19-vuotias ja kotoisin Hamamatsun kaupungista Shizuokan prefektuurista. Hän opiskelee Ritsumeikanin yliopiston liikunta- ja terveystieteiden tiedekunnassa liikuntalääketiedettä ja urheiluravitsemustiedettä.
Kuutena iltana viikossa Hoshizaki käy salilla treenaamassa kahden tunnin ajan. Hän vyöttää mawashin treenivaatteidensa päälle ja harjoittelee tsupparia, oshidashia, nagewazaa ja muita tekniikoita yhä uudelleen ja uudelleen vastuksenaan joukkueen muut mies- ja naispainijat. Hän on tosissaan myös voimaharjoittelussa, penkistä nousee 50 kiloa.
Sumopainiin Hoshizaki tutustui ala-asteen ensimmäisellä luokalla. Hän harrasti tuolloin painia ja osallistui painikavereidensa kanssa lasten sumoturnaukseen. Itseä suurempien poikien päihittäminen tuntui mukavalta, ja sumo vei mukanaan.
160-senttinen ja 60-kiloinen Hoshizaki on pienikokoinen sumopainijaksi, mutta hänen valttejaan ovat painissa hioutunut heittotekniikka ja ketteryys.
Viime vuonna Hoshizaki voitti kevyen sarjan mm-kultaa neljättä kertaa järjestetyissä naisten nuorten sumopainin mm-kisoissa Taiwanin Kaohsiungissa. Mestaruus oli Japanille ensimmäinen laatuaan.
Aikaisemmin Hoshizaki oli kilpaillut niin sumopainissa, painissa kuin judossakin, mutta mestaruuden voitettuaan hänestä alkoi tuntua, että sumo on se laji, jossa tulosta syntyy. Hoshizaki päätti keskittyä sumoon. Hän lähti opiskelemaan Ritsumeikanin yliopistoon ja liittyi sen sumojoukkueeseen, josta on ponnistanut monta maineikasta miessumopainijaa.
Tällä hetkellä Ritsumeikanin sumojoukkueeseen kuuluu 13 jäsentä. Jäsenistä naisia on neljä Hoshizaki mukaanlukien. Yksi heistä on neljännen vuosikurssin opiskelija ja niin ikään Shizuokasta kotoisin oleva Miku Yamanaka, jolla on kokemusta kilpailemisesta ja voittamisesta myös aikuisten sarjatasolla. Hoshizakille Yamanaka on suuri esikuva.
27. heinäkuuta Hoshizaki ja Yamanaka osallistuivat Gifun prefektuurissa järjestetyn naisten sumoturnauksen kolmen hengen joukkuekilpailuun. Hoshizaki toimi joukkueen kapteenina. Vaikka Hoshizaki kilpailee yksilötasolla kevyessä sarjassa, kaatoi hän vastustajajoukkueen raskassarjassa kilpailevan kapteenin ja varmisti näin Ritsumeikanin joukkueelle sen ensimmäisen Japanin mestaruuden.
"Itseluottamukseni kasvoi, kun kaadoin vastustajan, jota en aikaisemmin ollut pärjännyt", Hoshizaki sanoo. Kova työ alkoi tuottaa tulosta. Siksi olikin pieni järkytys, kun Hoshizakia ei valittu Japanin joukkueeseen 30. elokuuta Osakan Sakaissa järjestettyihin mm-joukkuekilpailuihin.
Siitäkin huolimatta Hoshizaki katsoo luottavaisena tulevaan. Vastuksen kaatamiseen tähtäävien perusharjoitusten ohella hän hioo taktiikkaa, jolla voittaa kansainvälisissä kehissä.
Sumojoukkueen harjoitusten välissä Hoshizaki osallistuu myös yliopistonsa painijoukkueen harjoituksiin. Monet kansainväliset urheilijat eivät tyydy pelkkään sumopainiin, vaan yhdistelevät tekniikoita myös painista ja judosta. Hoshizaki uskoo, että hänen on tehtävä samoin. "Haluan päästä edustamaan Japania ja päihittää kansainvälisissä kisoissa itseäni vahvempia vastustajia."
Alkuperäinen juttu & kuva
Katoin muuten Japanissa pari jaksoa Himouto Umaru-chania ja hyväksyin tämän tosiasiaksi:
Mutta tossa pari päivää sitten laitettiin veljeni kanssa randomilla Ore monogatari pyörimään. Parin minuutin jälkeen oli pakko hieraista silmiäni. Joku on tehnyt animen poikaystävästäni???????? Whatsappasin välittömästi boifurendolle, jonka kommentti oli, että se olikin jo odottanut, milloin teen tämän huomion. :D Mut siis päähenkilöllä on jopa sama judotausta ja sama judossa murtunut nenä????
Sori oli pakko. :D Armas toverini ja partnerini in crime (olemme warettaneet animea ja kerran Kontulassa kävelleet päin punaisia). 27.9.2011 tapasin tämän tyypin ja elämäni suunta muuttui. En mennyt vieroitukseen enkä löytänyt jeesusta, mutta menin huoneeseen 108 ja sitten menin luolaan ja akvaarioon ja onseniin ja hissiin ja Citymarkettiin ja Yamanashiin ja Toudaihin ja Ishinomakiin ja kylpyammeeseen ja hammaslääkärin hieromatuoliin ja lentokentälle ja Lappajärvelle ja Rifun yöhön puhumaan siitä, olisko talo vai asunto parempi vaihtoehto. Muutin jopa pois Helsingistä, mikä ei todellakaan kuulunut suunnitelmiini viis vuotta sitten. NELJÄ VUOTTA. YONEN NANDAZO. Aika ja paikka oli täysin vääriä, mutta neljä vuotta myöhemmin ollaan facetimessa peliä nimeä seittemän syksyn kasvia ([vastaus: nadeshiko/neilikka, myös Japanin naisten jalkapallomaajoukkue]- Anna vihje. - Tää liittyy jalkapalloon. - Pallo. Nurmikko. - Lol haloo. Tää on niinku the jalkapallo. - Okazaki. Gamba Oosaka. Emt??? - HALOO TÄÄ ON KUKKA. PINKKI KUKKA. - Ume. - AI SYKSYN UME OOTKO SÄ EDES JAPANILAINE????????). Ei oo aina ollut helppoa tai edes hauskaa, mutta tämä henkilö > muut henkilöt. Tämä henkilö on sellainen, että kun kaupassa pitelin magneetteja vähäpukeisista fanservice-animeuimaripojista aikeenani viedä ne pikkuveljilleni trollituliaisina, otti tämä henkilö ne kädestäni, marssi muina miehinä kassalle ja osti ne. Sellainen, jolle voi uhrata blogistaan kokonaisen kappaleen neljän vuoden tuntemisen kunniaksi, vaikka jokunen lukija siellä varmaan suuhunsa oksentaakin. KYLLÄ SIITÄ VAAN TUNTOO, sanoi huono jurvalainen imitaattori. Kyllä siitä vaan tuntoo. Nantonaku.
Ne seittemän virallista syksyn kasvia (aki no nanakusa) on muuten obana/elefanttiheinä, kikyou/jalokello, nadeshiko/neilikka, kuzu/kudzupapu, fujibakama/Eupatorium fortunei, hagi/lespedeza ja ominaeshi/Patrinia scabiosifolia! Ne tulee joskus 1500 vuotta sitten eläneen käivänän runosta. Turha tieto on iloni. Jos osaat japania ja turha tieto on sinunkin ilosi, tässä linkkivinkki: benricho.org. Sisältää kaikenlaista viihdyttävää nippelitietoa Kioton vaikeista paikannimistä perustuslakiin.
Toin vaihteeksi Japanista aika monta kirjaa. Siis koko No 6 -sarjan lisäksi. Esimerkiksi kaikki nää:
Oon liekeissä tosta Makura no shoushi mangan avulla -tekeleestä, jonka ostin puoli tuntia ennen kuin poistuin shinkanseniin kyytiin ja Nagoyaan. Koska vietin tottakai vipat hetkeni Sendain ja poikaystäväni seurassa kirjkaupassa ja Freshness burgerissa. In any bookcase, Makura no shoushi on siis kokoelma 900-luvulla eläneen hovinaisen Sei Shounagonin hajanaisia mietelmiä. Kuuluisin mietelmänsä lienee haru wa akebono, keväässä parasta on aamunkoi. Musta on kiva fiilistellä Heian-kauden Japania aina silloin tällöin. Ei kuitenkaan niin paljon, että vaivautuisin tuhannen vuoden takaista japania tositarkoituksella opiskelemaan. Laitoksella on Japanin klassiseen kulttuuriin perehtyneitä tutkijoita, ja Toudain kenkyuukaissakin oli tyyppi, joka teki väitöskirjaa puutarhoista Heian-kauden runoudessa. Onko näillä ihmisillä jotkut erityisaivot vai miten he pystyvät siihen?????? Kaltaiselleni viihdettä kaipaavalle tavalliselle kuolevaiselle ja casual fanille tällaset helpotetut hupiversiot tulevat tarpeeseen. Ehkä se Papin rouvakin olis uponnut paremmin, jos mukana olis ollut Juhani Ahon twiittejä (tai hyi ehkä ei sittenkään) ja piirroksia aikakauden pappisväen ruokavaliosta.
perjantai 18. heinäkuuta 2014
Sorosoro
Huominen on viimeinen päiväni Tokiossa. Paperilla oon tosin ollut ishinomakilainen jo jonkin aikaa, ja syömmestäin ei tainut koskaan kovin tokiolaista tullakaan. Enää täytyy pakata riisinkeitin pahvilaatikkoon ja hakea viime hetken tuliais-hiyokot Tokion asemalta (hiyoko on söpö tivun muotoinen keksi ja kliseinen Tokion-tuominen) ja sit se on menoa!
Tänään tein pienen ekskursion Kanagawan puolelle paffilaatikko mielessäin. Oon käynyt tänä vuonna useammin rautakaupassa kuin missään vaatetusliikkeessä. Se on tää glamöröösi eloni shoppailun luvatussa maassa. Just pari viikkoa sitten kuolin tylsyyteen kun poikaystäväni ei päässyt rautakaupassa selvyyteen, mikä työkalupakeista on hälle se oikea. Kiikutin eteensä kaikenlaisia työkaluja ja kysyin, että mikä tää on japaniksi. Jostain mustasta mistälie viemäriharjasta se sanoi että mikrofoni, joten luritin siihen parit suomalaiset humpat aikani kuluksi, mistä sitten kiitoksena sain sata jeniä ja kehotuksen mennä eteiseen leikkimään leluautomaatilla. Lopulta hän päätyi ehdotuksestani ostamaan kaksi työkalupakkia koska toiseen voi laittaa uistimet ja niin pääsimme pois tästä kuivuuden huipentumasta.
In any tool case, rautakauppani oli asemalla nimeltä Miyamaedaira. Miksi Miyamaedairaa ennen pitää olla asema nimeltä Miyazakidai??? Minulta menivät nämä asemat iloisesti sekaisin, ja päädyin saapastelemaan ympäri Miyazakidaita, jossa ei ollut mitään. Paitsi pachinko-halli ja sinipukuiset raksamiehet portailla ja hämärtyvän perjantai-illan varjoja mäkisellä kadulla.
Tämä on Miyazakidai. Ei ollut mitään siellä.
Paluumatkalla tuli kaatosade. Märän asfaltin ja tuntemattomien kasvilajien tuoksu. Menin sateensuojaan conbinin katoksen alle. Onnittelin itseäni, että olin tullut ostaneeksi rautakaupasta roskapusseja ja käärin kallisavoisen 200 jenin paffini niihin (meitsi ei lähde toiseen prefektuurin saakka ostamaan märkää pahvilaatikkoa!). Sitten kipitin se pääni päällä pisaroiden ali ja koitin olla törmäämättä takseihin.
Sain jopa vihdoin aikaiseksi käydä näyttämässä kalmasilmääni lääkärille. Googlasin lähimmän ihotautiklinikan, menin sinne, 15 minuutin päästä olin jo pihalla rasva kourassani. Ja silimässäni, koska rasvausprosessi opetettiin minulle kädestä pitäen. Hintaa sessiolle tuli 1100 jeniä.
Japanissa lääkkeet saa usein valmiiksi annosteltuna suoraan lääkäriltä.
.JPG)
En oo enää rupisilmäinen! Kiitos kortisoni ja Kitahara-sensei.
Tokion taakse jättäminen ei sureta mua liiemmin. Tykkään poikaystävästäni Miyagissa enemmän kuin näistä 13 miljoonasta tyypistä täällä. Suomeen palaaminenkaan ei oo samanlainen maailmanloppu kuin se oli kaks vuotta sitten. Asumisolosuhteeni on olleet melko stressaavia, joten ihan jees päästä vaihteeksi tuttuihin maisemiin. Asuntolassa oli kaikenlaista ongelmaa homeesta kajahtaneeseen seinänaapuriin (tyyppi sai lopulta häädön), ja Miyagissa väsähdän kun pitää skarppailla 24/7 etten mokailis poikaystäväni vanhempien nurkissa. Varsinkin obonia jänskäilen jo valmiiksi, kun sukulaisten lisäksi taloon saapuu kaikki kuolleiden esi-isien henget. :::::::::::D Koska mitään avioliittolupauksia ei oo vaihdettu, uteliaille naapureille oon homestay-vaihto-oppilas, mikä sopii minulle mainiosti. En todellakaan kaipaa koko kylän juorujen kohteeksi. Joku oli taannoin huolissaan, joudunko nyt poikaystäväni vanhemmat tavattuani vihille, niin mainittakoon nyt vielä, että en ole astumassa avioon tänään enkä huomenna enkä ensi vuonnakaan. :D Intresseissäni on tällä hetkellä valmistua maisteriksi ja puuhailla omia juttujani. Ja jos jostain syystä sinne avioliiton satamaan kuitenkin seilaisin, niin varmaan se olis sitten vaan ollut mielestäni hyvä idea. Poikaystäväni on joo ulkomaalainen, mutta samalla tavalla mä oon ulkomaalainen sille, eikä kumpikaan oo tässä sopassa vasten tahtooan tai joutumassa mihinkään. Mulla ei oo myöskään mitään halua japanilaistua. Sendaihin avattiin just Ikea. Meen sinne sunnuntaina ostamaan silliä.
Tänään tein pienen ekskursion Kanagawan puolelle paffilaatikko mielessäin. Oon käynyt tänä vuonna useammin rautakaupassa kuin missään vaatetusliikkeessä. Se on tää glamöröösi eloni shoppailun luvatussa maassa. Just pari viikkoa sitten kuolin tylsyyteen kun poikaystäväni ei päässyt rautakaupassa selvyyteen, mikä työkalupakeista on hälle se oikea. Kiikutin eteensä kaikenlaisia työkaluja ja kysyin, että mikä tää on japaniksi. Jostain mustasta mistälie viemäriharjasta se sanoi että mikrofoni, joten luritin siihen parit suomalaiset humpat aikani kuluksi, mistä sitten kiitoksena sain sata jeniä ja kehotuksen mennä eteiseen leikkimään leluautomaatilla. Lopulta hän päätyi ehdotuksestani ostamaan kaksi työkalupakkia koska toiseen voi laittaa uistimet ja niin pääsimme pois tästä kuivuuden huipentumasta.
In any tool case, rautakauppani oli asemalla nimeltä Miyamaedaira. Miksi Miyamaedairaa ennen pitää olla asema nimeltä Miyazakidai??? Minulta menivät nämä asemat iloisesti sekaisin, ja päädyin saapastelemaan ympäri Miyazakidaita, jossa ei ollut mitään. Paitsi pachinko-halli ja sinipukuiset raksamiehet portailla ja hämärtyvän perjantai-illan varjoja mäkisellä kadulla.
Tämä on Miyazakidai. Ei ollut mitään siellä.
Paluumatkalla tuli kaatosade. Märän asfaltin ja tuntemattomien kasvilajien tuoksu. Menin sateensuojaan conbinin katoksen alle. Onnittelin itseäni, että olin tullut ostaneeksi rautakaupasta roskapusseja ja käärin kallisavoisen 200 jenin paffini niihin (meitsi ei lähde toiseen prefektuurin saakka ostamaan märkää pahvilaatikkoa!). Sitten kipitin se pääni päällä pisaroiden ali ja koitin olla törmäämättä takseihin.
Sain jopa vihdoin aikaiseksi käydä näyttämässä kalmasilmääni lääkärille. Googlasin lähimmän ihotautiklinikan, menin sinne, 15 minuutin päästä olin jo pihalla rasva kourassani. Ja silimässäni, koska rasvausprosessi opetettiin minulle kädestä pitäen. Hintaa sessiolle tuli 1100 jeniä.
Japanissa lääkkeet saa usein valmiiksi annosteltuna suoraan lääkäriltä.
En oo enää rupisilmäinen! Kiitos kortisoni ja Kitahara-sensei.
Tokion taakse jättäminen ei sureta mua liiemmin. Tykkään poikaystävästäni Miyagissa enemmän kuin näistä 13 miljoonasta tyypistä täällä. Suomeen palaaminenkaan ei oo samanlainen maailmanloppu kuin se oli kaks vuotta sitten. Asumisolosuhteeni on olleet melko stressaavia, joten ihan jees päästä vaihteeksi tuttuihin maisemiin. Asuntolassa oli kaikenlaista ongelmaa homeesta kajahtaneeseen seinänaapuriin (tyyppi sai lopulta häädön), ja Miyagissa väsähdän kun pitää skarppailla 24/7 etten mokailis poikaystäväni vanhempien nurkissa. Varsinkin obonia jänskäilen jo valmiiksi, kun sukulaisten lisäksi taloon saapuu kaikki kuolleiden esi-isien henget. :::::::::::D Koska mitään avioliittolupauksia ei oo vaihdettu, uteliaille naapureille oon homestay-vaihto-oppilas, mikä sopii minulle mainiosti. En todellakaan kaipaa koko kylän juorujen kohteeksi. Joku oli taannoin huolissaan, joudunko nyt poikaystäväni vanhemmat tavattuani vihille, niin mainittakoon nyt vielä, että en ole astumassa avioon tänään enkä huomenna enkä ensi vuonnakaan. :D Intresseissäni on tällä hetkellä valmistua maisteriksi ja puuhailla omia juttujani. Ja jos jostain syystä sinne avioliiton satamaan kuitenkin seilaisin, niin varmaan se olis sitten vaan ollut mielestäni hyvä idea. Poikaystäväni on joo ulkomaalainen, mutta samalla tavalla mä oon ulkomaalainen sille, eikä kumpikaan oo tässä sopassa vasten tahtooan tai joutumassa mihinkään. Mulla ei oo myöskään mitään halua japanilaistua. Sendaihin avattiin just Ikea. Meen sinne sunnuntaina ostamaan silliä.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)