Lähdimme innoissamme matkaan, koska Sendaissa lämpötila oli pitkästä aikaa laskenut 30 asteeseen ja maailma oli toivoa täynnä. Asuin vuoden Tokiossa, mutta en kaipaa sieltä oikeastaan mitään muuta kuin ruokakauppoja. Voin ihan hyvin viettää loppuelämäni matkustamatta enää kertaakaan Den'entoshi-linjalla. Touhokun huikeita maisemia ja kulahtaneita taloja sen sijaan kaipaan aina. Sendain ja Oosakin välillä on lähinnä riisinviljelysseutua eikä reitti ole Touhokun kiinnostavin (talvet Yamagatan ja Miyagin rajalla, reitti Yamagatasta Gassanin kautta Sakataan, Ogunimachin laaksot ja koko Sanrikun rannikko aiheuttavat minussa emotionaalisen reaktion), mutta kuitenkin ihan kelpo pätkä sekin.
Oli kesä. Oosakin loputtomat riisipellot häikäisi ja aamupäivän pilvet oli haihtuneet porottavaan aurinkoon. Lämpötila oli vaihteeksi 35 astetta eikä Sendain puolisiedettävästä ilmankosteudesta ollut jäljellä kuin kuumudessa väreilevä muisto meistä Leopalacen parkkipaikalla hehkuttamassa, kuinka ilma on tänään enemmän karatto kuin mutto. Autossa köröttely alkoi syödä miestä, eikä tilannetta ainakaan parantanut, että huomattiin olevamme keskellä hillitöntä ruuhkaa kun puoli Miyagia yritti tunkeutua yhtä aikaa samaan paikkaan ennen obon-loman päättymistä. Kun oikein kurkisteli niin saattoi nähdä auringonkukkien pilkistelevän horisontissa, mutta niiden lisäksi pilkistelivät kaikki mahdolliset turhautumisen tuntemukset kun jouduttiin seisomaan autojonossa lähes puolitoista tuntia.
Oltiin suunniteltu, että mennään syömään vasta kukkia katseltuamme, mikä oli ehkä maailman surkein idea koska yksi lukuisista huonoista puolistani on että olen ihan super hangry. Meillä oli eväänä vain senbei-pussi ja sitten bf halusi vielä kokeilla lyhentää eliniänodotettani trollaamalla, että söi jo ne kaikki???????? Siinä sitten kökötimme autossa riisipellon vieressä nakertamassa riisikaakkua ja katumassa valintojamme. Nyt tekisi mieli kirjoittaa jotain cheesyä siitä, kuinka Sen Oikean kanssa tällaisetkin hetken on suurta onnea, mutta oikeasti siinä tilanteessa ainoat aatokseni taisivat olla koska saan ruokaa, koska pääsen vessaan ja voiko tämä Via Dolorosa jo loppua.
Kun sitten vihdoin päästiin edes parkkipaikalle saakka, oltiin jo jo ehditty viettää puoli tuntia autossa kahden auringonkukkapellon välissä lollaamassa, että ihan turhaan mennään tuonne pyörimään kun ollaan jo nähty tätä paikkaa enemmän kuin tarpeeksi. :'D Sovittiin, että reissumme on taas laatua papatto mite kaerou (papatto on se ääni joka syntyy kun jotain tehdään nopeasti). Papatto muotoutui motoksemme viimeistään kolme vuotta sitten Naritassa kun bf tuli minua vastaan lentokentälle ja olimme kummatkin hysteerisessä väsymystilassa mutta hotellin sisäänkirjautumiseen oli vielä aikaa, joten päätimme katsella nähtävyyksiä ajamalla Naritasanin temppelin ohi autolla kaksi kertaa ja vilkuilemalla sitä ikkunasta, papatto. Kutsumme itseämme papatto-pariskunnaksi. Papattokappuru.
Jouduttiin jättämään auto takimmaiselle parkkipaikalle melko kauas varsinaisesta kukkamerestä, ja oven avattuani kuumus oli niin painava että päällimmäinen huoli ei enää ollut jaksaako noita kukkia katsella pidemään kuin viis minuuttia vaan se, tuuperrunko ennen kuin olen edes päässyt pois parkkipaikalta. Paikallinen washiki- eli lattiareikävesiklosetti menee muuten huonoimmat japanilaiset vessaelämykset top vitoseen, josta löytyy muun muassa lattiareiän jakaminen rukoilijasirkan kanssa, lattiareikä jossa olikin mummo sekä lattiareikä jossa pyhää toimitusta säesti non-stop lapsosten 50-luvun kuorolaulu. Tämä tämänkertainen wc oli kirjaimellisesti komero jossa piti kiivetä PORTAAT jollekin korokkeelle jossa mahtu just ja just kyykistelemään ja mitään vedenveto- tai hanavempaimia ei ollut vaan vettä tuli polkemalla pumppua kiivaasti siellä kopperossa. Ei jatkoon.
Kukkien sijaan minua kiinnosti, saako täältä mitään ruokaa. Ja sai sieltä! Nimittäin tamakonnyakua, joka on mukulapökkövehkahyytelöstä tehty touhokulainen grilliruoka vailla vertaa. Yksi varras maksaa aina sata jeniä eli alle euron. Parhaat tamakonnyakut saa Yamagatasta. Niin että suosittelen kaikille Touhokussa piipahtaville tätä rahvaiden jumalten ruokaa. Kas näin sellainen tilataan: tamakonnyaku o ippon kudasai. Tämän kojun omistaja oli setä, joka räki, poltteli kessua ja tunki Calbeen perunatikkuja lapsukaisten ja mammojen suuhun. Tuli flashbackit hurjaan nuoruuteeni, kun itsekin myin tamakonnyakua setien kanssa.
Katseltiin me niitä kukkiakin sen verran kun kuumudesta valittamiselta ja auringonpistosoireiden epäilemiseltä ehdimme. Kulunut kesä oli niin ennätyskuuma, että auringonkukatkin oli kyllästyneet taivaiden kurkotteluun ja kääntäneet nuupahtaneina katseen kohti maata. Treffeille tulleilla pariskunnalla oli selfie-kepit ja tekoripset ja korkokengät. Näin parinkin flikan kompastelevan pellolla valkoisissa koroissa, ja toisinaan en voi olla ihailematta sitä tarmoa, jolla monet japanilaisnaiset omistautuvat epäkäytännölliselle tyylilleen olosuhteista välittämättä. Itse olen käynyt kouluni Kauhavalla pellon ja hevosaitauksen vieressä, joten päivän tyyliini kuuluivat lenkkarit ja miyagilaisesta marketista hankittu kesähattu, jonka lieressä on reikä ja iso tummunut läntti koska poikaystävä korjasi siihen tulleen repeämän pikaliimalla ja sitten sama kohta repesi uudestaan. Emme myöskään ottaneet naamastamme yhden yhtä kuvaa koska olimme kaksi hikistä possua. Kuultiin perheenäidin toteavan, että auton ikkunasta katsominen olis riittänyt. Olimma samaa miältä ja lähärimmä kotia.
Lähtiessä autoletka ei ollut lyhentynyt metriäkään. Pyyhittiin hikeä sitruunahajustetulla paperilla ja naurettiin maanista naurua päästessämme ohittamaan kaikki vauvat ja vaarit ja mummot ja mammat jotka vasta pyrkivät paikalle. Japanissa on sanonta minu ga hana, näkemätön on kukka, joka tarkoittaa, että asiat on parhaimmillaan silloin kun niistä vasta haaveilee eikä silloin kun ne koetaan. Minu himawaribatake ga hana, näkemätön auringonkukkapelto on kukka, se oli tämän päivän opetus. :D
Hylättiin suosiolla kaikki alkuperäiset suunnitelmat paikallisen museon ja kraaterijärven katsastamisesta ja mentiin nöyrinä lähimmän levähdysalueen ruokalaan, jossa annokset tilataan automaatista, kuitti kiikutetaan ruokalan tädeille ja sitten odotetaan että joku huutaa hakemaan. Olin koko päivän haaveillut kaikista mahdollisista mätöistä mutta tosipaikan tullen olin niin reissussa rypenyt että kykenin ahtamaan itseeni vain kylmän zarusoban kun ajatuskin lämpimästä ruuasta aiheutti välittömän pahoinvoinnin.
Levähdyspaikat on kivoja myös siksi, että niissä myydään aina paikallisia tuotteita halvalla. Oosakissa kasvatettuja munakoisoja olisi saanut puolellatoista eurolla pussillisen, mutta jäi säästöt tekemättä kun poikaystävän äiti on sen verran hardcore munakoisofarmari että vihanneslaatikko on aina täynnä ostamattakin. Sen sijaan ostettiin paketillinen dango-tikkuja, jotka oli niin hyviä, että pelkästään niiden perässä kannatti lähteä tällekin reissulle. Ruokamatkailija Japanissa voittaa aina. Varsinkin zunda- (zunda on miyagilainen edamame-pavuista tehty mössö) ja jalopähkinämaut oli niin hyviä, että joudun nyt itkemään pari minuuttia käteeni ennen kuin kykenen kirjoittamaan tämän merkinnän loppuun.
Jos joskus pubivisassa tai yo-kokeessa käsketään nimeämään yksi tuote Miyagin Furukawasta, voitte vastata Papa konomi! Papa konomi eli Iskän lemppari on Miyagissa myytävä otsumami (alkoholijuomien kanssa nautittava snack), jonka mainoslause kuuluu mama mo yorokobu papa konomi, iskän lemppari josta äitikin ilahtuu. En tiennyt tätä aloittaessani opiskelun Helsingin yliopistossa. Tai paljon mitään muutakaan. Paljon on muuttunut kymmenessä vuodessa. Olen oppinut kuinka japania puhutaan, että Furukawan meibutsu on Papa konomi ja että kun horisontissa näkyy Sendain valkoinen sata metriä korkea Kannon-patsas, silloin ollaan melkein kotona.
Kotona ajattelimme ottaa pienet nokkaunet, jotka muuttuivat vahingossa neljän tunnin täyskoomaksi. Ulkona oli pilkkopimeää ja televisiosta tuli pelkkiä olympialaisia. Ahtauduimme autoon, kuuntelimme Pokemon Soulsilverin soundtrackia ja karautimme Kurazushiin yöpalalle niin kuin kymmenet kerrat aikaisemminkin. Onni on ihminen joka tietää kysymättä tilauksesi baarissa ja Kurazushissa. Tajusin tämän katsottuani elokuvan Love Is Strange, jossa tyyppi tilaa baaritiskillä itselleen scotch on the rocks ja aviopuolisolleen vodka and tonic, half a lime, no ice. Istuin alas, menin vessaan ja kun tulin takaisin, mikanburi oli jo pöydällä.
