Siiri ja Salaryman hotellissa

Klara vappen! Ensin ajankohtaiset kuulumiset. Ajankohtainen naamani:

Qurulin semi-uusi uusin humppa:


Humpan nimi on Sono sen wa suiheisen (se viiva on horisontti).

Yhtenänä päivänä katselin videopuhelun välityksellä, kun husband perkasi 11 merituppea. Keskustelu kävi kuumana. Tässä keskustelu kokonaisuudessaan:
Siiri: Kamatte kudasaiyo!!! (Huomioi mua!!!)
Husband: Tsuyoi josei dakara konna ore ni kamatte morawanakutemo ikite ikeru. (Oot vahva nainen, joten pärjäät kyllä ilman mun huomiota.)
Siiri: Teka sa, kyodai na hanakuso no katamari ni mienai? (Eiks noi näytä isoilta räkäklimpeiltä?)
Husband: Hoya o aishiteru ningen no kuchi kara detekuru kotoba dewa nai. (Noita sanoja ei kuule merituppea rakastavan ihmisen suusta.)

Tänää kävimme videopuhelun välityksellä vyöostoksilla Sendaissa. Rullaportaissa vaihdoimme seuraavanlaiset sanat:
Siiri: Kaettara katamari desu yo ne? (Kotonahan sulla on sit taas klimpin aika?)
Husband: Katamari to iwanaide. (Älä sano niitä klimpiksi.)

Marriage goals!

Sitten epäajankohtaisiin aiheisiin. Tässä Fukushima mixtapen seuraava osa. Kohteemme oli Marumine-niminen hotelli Ashinomakin onsen-kylässä. Ensiksi vuorosssa oli huristelua tapahtumapaikalle.

On the road again!

Japanilainen vuoristoraitti.

Melekeen perillä! 

Hotellilla vastassa oli tuttuun tapaan miekkosia, joiden tehtäviin kuuluu auton parkkeeraaminen ja kapsakkien kantaminen ja asiakkaan sukunimi-samaksi kutsuminen. Oon superhuono vastaanottamaan tällaista palvelua, kun tunnen aina suomalaisen äläkää ny mun tähäre -kuumotuksen sisimmässäin, vaikka tääkään ei mikään luksushotelli ollut. Oon itse asiassa lentänyt perheenjäseneni lentopisteillä bisnesluokassa ja alkujuomatarjoilun yhteydessä ottanut vettä, koska en halunnut tehdä itsestäni numeroa ja tunsin itseni matoseksi siellä lipustaan jotain oikeasti pulittaneiden seassa. :D

Hotelli oli perus tunkkainen mutta sympaattinen.

Vanha tuttu kuumotus syömmessäin siis istahdin aulaan venailemaan, kun husband huolehti sisäänkirjautumiset. Tee oli sopivan lämpöasteista ja yukataan pukeutuneiden naisten askellus ripeä. Majatalojen työetuihin kuuluu useimmiten huone ja ruoka, mutta työ itsessään on niin uuvuttavaa, että harva siitä elinikäistä uraa saa. Husbandin sukulainen asui ja työskenteli pari vuotta kiotolaisessa majatalossa ja lopetti, kun päähänsä ilmestyi kahden euron kolikon kokoinen kalju läntti.

Päivän kolmas teehetki.

En nyt kyllä rehellisesti muista tästä huoneeseen saapumisesta ja sen jälkeisistä hetkistä juuri mitään, koska olin matkanteosta aiheutuneessa koomassa ja taisin työntekijän vedettyä liukuoven kiinni perästään heittäytyä tatamille kieriskelemään. Makuuasento, siinäpä vasta oiva olotila! Kieriskelytilaa ainakin piisasi. Husband oli löytänyt netistä jonkun tarjouksen, jolla saatiin yksi ylimääräinen huone kaupan päälle, niin että meillä oli käytössämme kolme hillittömän isoa tatami-huonetta, joista yhdelle ei keksitty mitään muuta käyttöä kuin muutaman kunniakierroksen juokseminen illalla biiru-päissämme.

Meillä oli kivipuutarha! Vähän kulahtanut sellainen, mutta kulahtaneita olemme itsekin.

Teekynttilän ansiosta nenäkin viihtyi.

Syy, miksi tämä hotelli valikoitui majapaikaksemme, ei kuitenkaan ollut ylimääräinen jolkottelutila vaan tämä:

Tadaa!

Meillä oli oma onsen! Kuuman lähteen ilot ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä. Meillä on muodostunut rutiiniksi käydä lähes joka ilta yhteiskylvyssä katsomassa yksi jakso Netflixistä ja juoda samalla kylmää oolong-teetä sille varatusta kylpykupista. Yksityisen onsenin myötä saatoimme tuoda rutiinimme myös lomalle! Lilluttiin ammeessa yhteensä tuntikaupalla katsomassa Netflixiä ja syömässä karkkia. Oli parasta! Tykkään onsenista, mutta vielä enemmän tykkään omasta rauhastani ilman random alastonta henkilöä kainalopesulla taustalla, ja tässä yhdistyi molemmat.

Date night look! Sorry laatikot, mutta oli niin epäedustavat ilmeet itse kullakin, että not today satan not today.

Kuumat lähteet on kiva juttu olla olemassa, mutta elämän tarkoitushan on lempityyppien kanssa syöminen. Tälläkin kertaa oltiin siis varattu kaiseki-setti, joka tarjoiltiin kivassa yksityishuoneessa.

Menu!

Ensimmäinen erä! Laatikossa lymyää ankerias, kattilassa porisee shabushabu.

Kippis.

Ei kaisekia ilman sashimia.

Jokikala ayu se siinä.

Tempura ja aizulainen perinnesoppa kozuyu. Taustalla avokadopaistos. En edes muista, mitä kannellisessa pötissä oli.

Kaikki oli 5/5. Ollaan syöty yksi kaiseki joka vuosi vuodesta 2012, ja siinä on perinne, josta en halua ihan heti luopua.

Random tärähtänyt käytävä.

Futonit oli taas ilmestyneet kaapista. Vaihdoin pyjaman, koska en kerta kaikkiaan kykene nukkumaan yukatassa, vaikka jotkut sitäkin harrastaa.

Kaisekin jälkeen ohjelmassa oli lisää lillumista ja avioliittolomakkeen täyttö. Taidettiin myös käydä läpi kaikki hotellin juoma-automaatit etsimässä minulle mustaa limpsaa, mutta sitä ei löytynyt, mikä varjosti avioliittotunnelmiani.

Aamupalani. Satsasin satoimoja ehkä viis kertaa.

Seuraava aamu valkeni taas 35 asteen porotukseen ja sisämaan seisovaan ilmaan. Lapattiin buffetista aamupalariisit, vedettiin viime hetken minitirsat tatamilla ilman futonia, kävin vipan kerran meidän makkaria tilavammassa vessassa, ja sitten oltiin valmiita kotimatkalle. Kotimatka vei erään fukushimalaisen nähtävyyden kautta, mutta se paljastuu jälleen ensi numerossa!

Parkkipaikka!

Bye bye Marumine kankou hoteru, osewa ni narimashita!