Komiallaane uurev vuare tervehrys jokahittelle! Ja muirenki juhulapyhie mitä nuata ny tuas täs viime kiriootukse jäläkehe o keriinny olemaha! Uusi vuosi, sama vanha muija! Akemashite omedetou gozaimasu ja nii erellehe. Poikaystävä lähetti postitse parin sadan jenin made in China -laatuiset uuden vuoden koristeet, jotta toshigami-henget löytäisivät luokseni. Kagami mochi oli valitettavasti liian painava mahtuakseen postipakettiin, mutta kuvan shimekazari sekä kadomatsu koristavat tupaani vielä viikon verran. Sumo-aiheinen kuvausrekvisiitta-furoshiki ei liity tapaukseen, sain sen samaiselta miyagilaislähettäjältä muuten vaan. :D Kukkia en ole siltä koskaan saanut, mutta kaikenlaista muuta enemmän ja vähemmän tarpeellista käyn noutamassa Salen postista tasaisin väliajoin. Tälläkin hetkellä matkaansa valtameren yli tekee miyagilaislähtöisen taitoluistelija Hanyuu Yuzurun susiruma M-kokoinen fanipaita (ulkonäöllisten asioiden suhteen melko välinpitämättömän poikaystävänkin kommentti oli koumuin ga desain shita mitai, näyttää siltä niin kuin virkamies olis suunnitellut tän), joka jokaisen Miyagin virkamiehen oli pakko ostaa pari vuotta sitten kun prefektuurin piti rahoittaa paraati Yuzurun olympiakullan kunniaksi, ja joka oli kokemaisillaan kohtalon siivousrättinä, koska poikaystävä on kykenemätön sujahtamaan M-kokoon ja okaasan tuli juuri kaapista Hanyuu Yuzurun vihaajana (koska tyyppi laukoo amerikkalaistyyppisen itsevarmoja kommentteja tyyliin aion saada teidät kaikki liikuttumaan sen sijaan, että nöyrästi lupaisi yrittävänsä parhaansa katsojien ja tukijoiden suosiollisella avustuksella).
Muita kuvia uuden vuoden vietostani ei ole (pelasin veljieni kanssa Tales of Zestiriaa aamukuuteen, peli on viihdyttävä mutta battle camera on karsea ja soveltuu kolminpeliin kuin hillo silimään, meme-itemejä on ihan liikaa ja niiden kustomointimahdollisuus oli virhe, koska todellakin meillä on Soreylla maksimikorkeuteen venytetty fedora ja pienestä laitamyötäisestä kielivät vinot aurinkolasit (yhdessä vaiheessa myös kanootin muotoiseksi venytetty jättimäinen violetti selkäreppu, joka oli kuitenkin liikaa jopa itsellemme), Mikleolla tupee ja maksimikokoon venytetty tekonenä ja pilailulasit (ennen nykyisiä pilailulaseja sillä oli kaksoistupee ja ennen kaksoistupeeta sillä oli venytetyt aurinkolasit, joiden takia se näytti lähinnä kärpäseltä), Rosella kissa päässä ja sillä white knight -henkisellä tuuliturhakkeella pupunkorvat ja selkärepusta muokattu megakokoinen vyölaukku), mutta sain just poikaystävältä pari otosta vanhasta uuden vuoden temppelireissusta kaks vuotta tapauksen jälkeen ja whatsapp-laatuisina, joten tässäpä ne. Vipa kuva on kylläkin tältä vuodelta, eliittikumppani kipaisi minullekin ennustuksen tulevalle vuodelle, mutta en vielä tiedä, millaista onnea sieltä povataan, kun tyyppi ei suostu avaamaan paperia puolestani vaan joudun odottamaan, että posteljooni tuo tiedon luokseni. Japanilaisissa uuden vuoden jutuissa vilahtelee muuten paljon pöllöjä siksi, että pöllö on japaniksi fukurou (梟) ja tuo hyvää onnea, koska fukurou voi tarkoittaa myös 不苦労 (fu-kurou) eli vailla vaikeuksia.
Jouluni ei sitä vastoin ollut kaikkein mieluisin, sillä meidän 8-vuotias irlanninsetteri kuoli aatonaattona, mikä oli surkein mahdollinen lopetus muuten ihan kelpo vuodelle. (Vuoden parasta hetkestä kisaavat ensimmäinen huojennuksen minuutti seminaarin loppumisen jälkeen ja se kun ostin Nagoyan lentokentän kioskipaapalta Ayatakan teepullon roposilla, jotka olivat pyörineet lompsassani siitä lähtien kun edellisen kerran lähdin Japanista. )
Sellainen mainio kuoma oli se. Itse täytin pari viikkoa sitten 28 vuotta aikani kuluksi. Tässäpä saavutukseni kunniaksi Erään naaman tarina -spesiaali. Oho, näin hän on muuttunut, katso kuvat!
Joskus olin juuri ripiltä päässyt! Rippileiri oli hanurista, söi miestä kun Final Fantasy X oli juuri ilmestynyt ja sitten piti mennä viikoksi liejuiselle Ojutjärvelle seurakunnan kuppaiseen mökkiin kuuntelemaan Raamattua rahisevalta c-kasetilta ja jeesustelemaan tusinan ikätoverini kanssa, joita muutenkin piti katsella Kauhavan ainokaisella yläasteella päivästä ja vuodesta toiseen ja joiden sekaan oli mahtunut myös kaksi uskollisinta koulukiusaajaani. Yläastevuodet eivät muutenkaan olleet ihmisen parasta aikaa, ei jatkoon. Harrastin virtuaalisia taikakouluja ja musiikkiopistoa ja odotin innolla menolippuani traktoreiden ikeestä pääkaupunkimme iloihin.
:DDDD Olen kuvassa 18-vuotias salskea kauhavalaisnuorukainen. Harjasin hiukseni jos sattui huvittamaan, en omistanut yhtäkään meikkituotetta (enkä kyllä edelleenkään oo erityisen kiinnostunut naamani laittamisesta, mutta Siiri 18 vee sulla on ihan ok silimien väri joten voisitko nyppiä noi horsman lailla rehottavat kulmakarvasi jotka vie kaiken huomion), luin Pentti Saarikoskea ja Keatsia, katselin kaukaisuuteen, käytin englannin yo-aineessa sanaa ubiquitous ja olin mieltynyt rastapäisiin henkilöihin - sittemmin tämä mieltymys on vaihtunut traumaan heilasteltuani henkilön kanssa, jonka rastoista löytyi merilevää, koska tyyppi oli asunut kolme kuukautta luolassa (18-vuotiaalle itselleni olis sellainen ihmissuhdevinkki tulevia vuosia ajatellen, että joskus on ihan hyvä tyytyä fiktion tarjoamaan jännitykseen koska esim. tämä kirjaimellinen luolamies Siiri veeteeäf).
Congratulations! Your Siiri 18 vee evolved into Siiri 28 vee! Pientä kehitystä on mielestäni tapahtunut. Tukanväri on yhä omani, mutta kymmenessä vuodessa olen oppinut puhumaan japania ja nyppimään kulmakarvani (edes joskus), luopunut reisitaskuhousuista, käynyt miljoonassa Helsingin baarissa juomassa omat ja muiden juomat, lopettanut baareissa käymisen, deitannut hyviä ja huonoja tyyppejä ja asunut kymmenessä eri osoitteessa. Seuraavalle kymmenelle vuodelle riittäis vähempikin osoitevalikoima.
Yksi mua vuonna 2015 suuresti ilahduttanut asia oli kännykkäliittymä AU:n Atarashii eiyuu ('uudet sankarit') -mainossarja, jossa japanilaisista kansansaduista tutut Momotarou, Urashima Tarou ja Kintarou seikkailevat täysin uudenlaisissa kuvioissa mottonaan atarashii jiyuu, uusi vapaus. Japanilaisissa mainoksissa ei yleensäkään pelätä omalaatuista menoa, mutta Softbankin mainokset perheestä, jonka isä on koira ja poika amerikkalainen, olivat parhaimmillaan niin mainioita, etten uskonut muiden kännykkäfirmojen pystyvän pistämään ihan helpolla paremmaksi. Olin väärässä, sillä tää AU:n uusi hyvän mielen kampanja on näyttelijävalinnoista ja puvustuksesta läppiin ja järkyttyneeseen fasaaniin niin onnistunut, että toisinaan pikaista piristystä kaivatessani käyn näitä mainosklippejä katselemassa. En osaa valita lemppariani, joten tässäpä koko playlist. =D=D=D
Ja juuri kun luulin, ettei tämä kampanja enää voisi parantua, löydään silimieni eteen tämä alkaneen vuoden juhlistus????
Olipa muuten ensimmäinen kerta, kun mainos sai minut liikutuksen tilaan. Atarashii ashita ga matteiru (uusi huominen odottaa). Tuli muutenkin ihan hyvään saumaan tää, sillä vuoden vaihtuminen merkitsee myös sitä, että samalla käynnistyy viides vuosi anonyymin japanilaisen salarymanin riiaamista! Gg ja isoo käsi kaikille asianosaisille. Kiitollisna saan olla kaikista niistä jännistä kokemuksista, jotka tämä ihmissielu on elooni tuonut. Tällä hetkellä käsillä eivät ehkä ole elämäni mielenkiintoisimmat päivät, mutta suurella innolla ja pienellä kauhulla odotan tulevia koitoksia, koska tämän suhteen nykyistä tilaa on joka tapauksessa vähemmän edessä kuin takana. Atarashii ashita ga matteiru!
Shiny happy people obandesu! Vanhoja ei kai pitäisi tikulla kaivella, mutta sen verran surkea blogin kirjoittaja olen, että tässäpä muistelo taannoisesta Shiogaman-retkestä melkein kolme kuukautta myöhemmin, mikäli joku on vielä kuulolla. Ajankohtaiseen elooni kuuluu muun muassa Tales of Symphonia, jonka kaivoimme veljeni kanssa naftaliinista ja innostuimme siitä niin, että meillä on nyt yli 70 pelituntia. :------) Tales of Zestiriakin on hankittu. Vielä ei olla sitä ehditty pelaamaan, mutta silimistäin purskahtelevat onnenkyyneleet, koska se on dual audio. Toki olisin tämänkin pelin voinut hankkia jo alkuvuodesta sen ilmestyttyä Japanissa, mutta yleensä pidäyttäydyn Japani-julkaisuista, koska jaan pelit kahden japania taitamattoman veljeni kanssa. Vielä jos tässä uusimmassa Talesissa on kolminpeliin edes jotenkin soveltuva battle camera niin oon tyytyväinen. Oon pelannut nyt Symphoniassa lähinnä Genistä, ja monet battlet on taisteltu niin, etten oo nähnyt itseäni takakentältä ollenkaan enkä aina edes tiedä, mihin suuntaan oon spelliä ampumassa. :D Living on the edge since 1987. Yhtenä iltana tai yönä söin myös yksin 15 mozzarellatikkua. Muihin viime aikojen kohokohtiin on lukeutunut London Spy. Aaaa! MBTI-persoonallisuustyyppini on infp, olen lukenut kaikki Virginia Woolfin tekeleet vähintään kahdesti ja kersana mieliharrasteitani oli Pieni runotyttö -kirjojen Emilyn larppaaminen, joten mulla ei oo minkäänlaista vastustuskykyä Ben Whishaw'n kärsivään runosielunaamaan (ja internetin mukaan sekä Virginia, Emily että Ben ovat kanssani samaa jaloa persoonallisuustyyppiä, omg meillä vois olla eeppiset karaokebileet eikä ainoastaan siksi, että yksi meistä on kuollut ja toinen mielikuvituksen tuotetta). Missä Ben Whishaw kaunosielunaamoineen, siellä meikähiiri ilmiliekeissä, mutta tässä sarjassa on hyvää myös kaikki muu! O-susume desu! Jos kuulette pauketta yössä niin se on vain luultavasti meitsi aplodeeraamassa, ei syytä huolestua.
Lisäksi tein pientä pintaremonttia täällä blogissani! Vaihdoin joidenkin vanhojen postausten kaikki kuvat parempilaatuisiin, kun aikaisemmat oli rumia suttuja. Lisäsin sekaan myös aikaisemmin julkaisemattomia kuvia. Eipä sillä, että vanhoissa postauksissani liiemmin olis liikennettä, mutta itseäni alkoi ahdistaa, että mulla on kivoista paikoista niin rumia merkintöjä. :'D Tällä hetkellä remasteroitu versio on saatavilla ainakin seuraavista jorinoista:
Kaikki Fujisan-tagin jorinat Kamakura-jorinat Kotona kaukana Kagayaku hito (eka Ishinomaki-postaus)
Miyagi sa igu be Golden Week rannikolla
Mutta niin sinne Shiogamanpaarihin. Oltiin oikeastaan koko elokuu aikeissa mennä Shiogaman shintolaispyhättöön (鹽竈神社) palloilemaan, mutta suunnitelmat kaatui milloin sateeseen, milloin okonomiyaki-himoon, ja lopulta näytti siltä, ettei ehdittäis jumalten tykö enää ollenkaan. Työpaikan salarymanit ryyppäjäisissäni suivaantuivat tämän kuultuaan niin, että kehottivat poikaystävääni hetimiten pitämään loput hulppeasta viikon kesälomastaan, että muija pääsee nähtävyyksille. Niinpä lähdettiin sitten perjantaina vipana kokonaisena päivänäni Miyagissa piipahtamaan Shiogamassa, joka on siis yksi Miyagin lukuisista rannikkokaupungeista. Shiogaman satamassa oon käynyt muutamaankin otteeseen, kun boifurendo on siellä töissä. Yhtenä yönä oltiin jopa toimistolla koluamassa laatikoita ja roskiksia hukkuneen muistikortin toivossa; siinä jälleen yksi hetki, jota en ennakoinut kirjoittaessani puhetta japanin kakkoskurssille. Kaupungin vähemmän kalalta haisevat kohteet sen sijaan on jääneet vähemmälle huomiolle.
En muista tämän pyhätön lorea enää kovinkaan tarkasti, mutta pyhätön historia ulottuu jonnekin 800-luvulle, ja siellä palvotaan jotain jumalolentoa, joka opetti paikallisille suolanteon salat. Shiogama siis tarkoittaa jonkinlaista suolapataa tai -kamiinaa. Suolapaapan pyhättöjä on muuallakin Japanissa, mutta tää Miyagin versio on niiden kaikkien päämaja. Pyhätöllä on kuulemma myös hallussaan tämä vuosituhansia vanha jumalallista alkuperää oleva suolapata, joka on yksi Japanin "kolmesta suuresta ihmeestä" (日本三奇) (japanilaiset todellakin rakastaa näitä kolmen listauksia). Muita ovat Hyougon Oushikon pyhätöstä (生石神社) löytyvä valtava kivenlohkare (石の宝殿) sekä Kagoshiman ja Miyazakin rajalla vuoren huipulla tönöttävä muinainen keihäs (天逆鉾), jonka Sakamoto Ryouma veti kivestä häämatkallaan. Tätä pataa ei tosin päässyt kurkistamaan, koska pyhät esineet on yleensä piilossa hondenissa, jonne vierailijoilla ei oo asiaa. Jotkut esineet saatetaan ottaa palvottavaksi juhlamenoissa, ja joitakin esineitä saatetaan esitellä tietyin väliajoin esim. kerran 20 vuodessa. Viime vuonna Yamagatan Hagurosanilla avattiin hetkeksi yks pyhättö, jonne vierailijat oli viimeksi päässeet vuonna 1874. Poikaystävän äitee kävi paikan päällä todistamassa näkyä, mutta me muut taidettiin missata tilaisuus loppuelämäksemme.
Shiogaman jylhää kylänraittia. Toi beige tiilirakennus on Urakasumi-saken tislaamo. Se on normaalisti valkoinen, mutta odottaa tällä hetkellä uutta rappausta. Poikaystäväni on sielultaan 70-vuotias sake-fiilistelijä, jonka kautta oon päässyt sisään sake-asioihin. Hörpitään sakea varmaan kerran viikossa. :'D Omat sakelempparini on Yamagatan Dewazakura (出羽桜) ja Niigatan Kikusui (菊水).
Talsimme urhoollisna läpi tihkusateen. Joku myi kotinsa nurkalla kotipuutarhansa minitomaatteja ja valkosipuleita itsepalvelusäästöpossulla. Tämän kadun varrella asumiseen tarvitaan jonkin verran pääomaa, mutta japanilaiseen satamakaupunkityyliin tunnelma on hivenen nuhjuinen. Tokiossa asuntolani sijaitsi myös varakkaiden asuinalueella, mutta sieltä puuttuivat täysin tää perimiyagilainen ruoste ja sasabambuviidakko. Mä aina suosittelen suu vaahdossa kaikille vierailua myös Tokion kuuluisien nähtävyyksien ulkopuolelle siksi, että sieltä ulkopuolelta löytyy näitä muunlaisia Japaneja, joissa on kaikissa oma viehätyksensä. :3 Tällä hetkellä suosittelisin tosin menemään jopa Kamakuran Daibutsun sisään, koska ainakin se on Japanissa.
Shiki no Matsushima ('Matsushiman neljä vuodenaikaa') -saken tislaamo.
Kohtasimme myös suuren misosaavin.
Oon käynyt monenlaisissa temppeleissä, mutta tää oli varmaan lempparini kaikista tähänastisista tai ainakin yks niistä. Ihmisiä ei ollut nimeksikään, ja tonne puiden siimekseen ei kuuluneet edes rasittavat paikallisvaaliautojen megafonit, jotka muutoin ölisivät koko päivän elomme taustalla. Vaaliautojen katoilla on siis megafonit, joihin kampanja-avustaja huutaa iskulauseita ja ehdokkaan esittelypuheita sillä välin kun ehdokas itse vilkuttaa valkoinen hanska kädessään auton ikkunasta kuninkaalliseen henkeen. Tähän tyyliin:
Jolkotteltiin puiden varjoissa hokemassa koko ii ne ikään kuin kyseessä olisi tuiki tavallinen päivä enkä olisi seuraavana päivänä lähdössä taas kauas pois määrittelemättömän pitkäksi ajaksi. Onniteltiin myös toisiamme erinomaisesta ajoituksesta, sillä paikalla oli tyyliin viis muuta ihmistä, ja jostain syystä miko-sanitkin olivat pukeneet punaisen hakamansa päälle seremoniallisen chihaya-viitan. Nämä onnittelut tosin osoittautuivat ennenaikaisiksi ja syy seremonia-asuun selvisi, kun paikalle yhtäkkiä pelmahti muutama bussilastillinen ryhmämatkailevia eläkeläisiä ykköset yllään. Eläkeläisten ansiosta saatiin kuitenkin kagura-tanssi- ja lauluesitys ja esitelmä eri rakennuksista.
Täälä oli myös maidono-lava! Mieleheni muistuivat menneisyyden torstai-iltapäivät, jotka vietin Takinami-sensein ja ainoan kurssitoverini kanssa lukemassa ääneen bunraku-näytelmiä. Säkenöivimmät hetkeni eivät kyllä bunrakun pariin sijoittuneet, mutta aika on kullannut muistot ja parantanut haavat niin, että melkein tekis mieli taas olla siellä luokassa.
Puutarhakin oli viheriä! Matala leopalace-majamme tosin sijaitsi vuorilla munakoisoviljelmän vieressä ja kauppamatkani kulki riisipellon halki, joten vehreydestä ei ollut varsinaisesti muutenkaan pulaa, mutta japanilaiset puutarhat on silti aina kivoja. Sakunamin karppivyörystä traumatisoitunut boifurendo oli erityisen mielissään lammesta, jossa ei uiskennellut yhtikäs kukaan.
Poikaystävä paineli jo kovaa kyytiä alas mäkeä, mutta mä ajattelin ottaa vielä nopean räpsyn tosta toriista, joten sihtasin nopeasti kännykällä johonkin suuntaan ja kiiruhdin samalla pois päin. Vasta kuvan otettuani huomasin, että noi ojisanithan poseeras mulle. :::::::D
Ihmiset asuu tälläsissakin ympäristöissä??? Poikaystävä tosin veikkasi, että näin lähellä semi-kuuluisaa temppeliä asuessa tulee paineita tehdä temppelille joka vuosi lahjoitus, joten temppelialueetkin on viivattu yli tulevien asuinpaikkamahdollisuuksien listassamme. Mr. Miyagi haluais asua vuorilla, koska siellä on halpaa, mutta itse vastustan tätä ja asuisin mieluummin lähellä asemaa, koska olen laiska, mukavuudenhaluinen ja ajokortiton. Ruuhkajunassa salarymania vasten painautuessamme keskustelimme sellaisesta kompromissista, että minä etsisin itselleni jonkun asematyöntekijän ja muuttaisin sen kanssa asemalle ja poikaystävä vois painua vuorille ja etsiä sieltä kumppanikseen Kumamonin tai jonkun muun karhun. O-shiawaseni.
Larppailtiin Urakasumin tislaamolla dressmannia, nautittiin vaalimegafonien humusta ja päädyttiin samaan sushipaikkaan, jossa kävimme juhlistamassa saapumistani visiittini alussa. Tällä kertaa ei onneksi tarvinnut jonottaa, koska lounasajan ja iltaryysiksen välissä paikka kumisi tyhjyttään garagara. Istahdimme tiskille huutelemaan tilauksia tiskin toisella puolella hyörivälle itamae-sanille ja puhumaan kaloista (meribiologit.............tiedän, että uimarakko on japaniksi ukibukuro, ja vaihtaisin tämän tiedon mielelläni johonkin hyödyllisempään =D). Naamastani ehkä paistoi lähtemisen vaikeus (japaniksi 惜別 eli sekibetsu!), sillä itamae-san pisti naamamme eteen kalan, jota kukaan ei ollut tilannut, ja sanoi saabisu. Yritimme etsiä tätä kalaa listasta, koska janosimme lisää, mutta sitä ei ollut listalla.
Tämä aikaisemmin reittimme varrella kampanjoinut kääpä oli oli jälleen saavuttanut meidät. Kyseessä on kommunistisen puolueen kaupunginvaltuustoehdokas Satou Toshiaki, jonka vaaliteemoja näyttäisivät olevan Aben sotalain vastustaminen sekä tsunamiraunioiden raivaustöiden etiikka. Ensin tämän ehdokkaan puolesta mikkiin piti palopuheitaan joku ehkä 80-vuotias paappa, joka totesi, että Satou Toshiaki on vielä nuori poliittinen lupaus, joten antakaa hänelle mahdollisuus, yoroshiku onegai itashimasu. Siispä odotin innolla, millainen nuori shiogamalainen kommunistiurho sieltä astuu maanteiden estradeille. Intoni laantui, kun näin, että nuorella urholla on esim. harmaat hiukset. En tiedä, mitä odotin Japanin poliittisen kentän tuntien. :D Kävelin autolle ja sillä välin Toshiaki autoineen oli kadonnut savuna ilmaan niin kuin kaikissa elokuvissa tyypit tien toisella puolella katoaa rekan kiitäessä ohi. Yritin instagrammata autossa, poikaystävä ehdotti joka kuvan tagiksi #saitoutoshiaki.
Käytiin Kuronekossa lähettämässä paria sataa grammaa vaille ylipainoinen, kirjoja ja misoa tursuava matkalaukkuni kohti Nagoyaa. Oli kuuma. Käytiin Bikkuri ichissä. Bikkuri ichi ('yllätysten tori') on yamagatalaislähtöinen kauppa, jossa myydään ruokaa tukkuhinnoin, mutta se on auki vain viikonloppuisin. Kuukauden aikana perinteeksi muodostui käydä joka viikonloppu Bikkurissa esittelemässä toisillemme random tuotteita ja hokemassa ara bikkuri bikkuri. Ostettiin sakea ja pakaste-gyouzaa. Kersa sanoi minua hakujin-samaksi, mikä oli awkward. Mieluummin oon jopa gaijin-san. Illalla televisiosta tuli Ghiblin Pompoko. Edellisellä viikolla oli tullut Yamagataan sijoittuva Omoide poroporo (Only Yesterday), jota ei kuulemma esitetä enää sunnuntaisin, koska se johtaa itsemurhien lisääntymiseen maanantaisin. Onneksi niin päin, koska olisin varmaan vaipunut murheen alhoon, jos viimeisenä iltanani olis pitänyt tanukisekoilun sijaan katsella muistojen maisemia. Laskin vettä kylpyammeeseen. Poikaystävä paistoi gyouzaa. Eka erä kärvähti, toinen onnistui erinomaisesti. Käytiin keskustelu:
- Gyouza no koe kikoeru you ni natta ki ga suru (Musta tuntuu, että opin kuulemaan gyouzan äänen)
- Kono ko tachi no sakebigoe wa kikoenakatta kedo ne (Näiden lapsosten huutoja et kyllä kuullut)
- !!!!!! Byebye
Seuraavana aamuna lähdettiin Sendaihin. Satoi. Mun vipana päivänä sataa aina. Aina kun lähdin Yamagatasta yöbussilla Tokioon. Aina kun lähdin Naritasta Suomeen. Kuunneltiin koko matka tätä teemalauluksemme muodostunutta Shizuokan historiasta kertovaa humppaa ja hoilattiin mukana:
::::::D En kestä. Suunnillee tihrustan itkua tässä kuunnellessani tätä japanilaisuuden kulminaatiota nostalgiahöyryissä. Ostettiin toi single mangavuokraamon alelaarista 30 jenillä tuliaiseksi epämääräisiä levyjä keräilevälle iskälleni, pistettiin se kokeeksi auton cd-soittimeen ja innostuttiin niin, että päädyttiin kahden tunnin yöajelulle, jonka aikana me ei kuunneltu mitään muuta. Tannan-sama oli suuri mies, Tannan-sama paistoi leivän, laulussa laulettiin, me oltiin että lol kuka Tannan-sama ja lol mikä leipä, faasuto iaa da be, mutta hoilattiin kuitenkin mukana. Päädyttiin vuorille, vuorten ääriviivat erottui kuun valossa, poikaystävä istui ratissa ja mä googlasin kännykällä, että Tannan-sama, oikealta nimeltään Egawa Hidetatsu oli Bakumatsu-kauden shizuokalainen merkkihenkilö, joka toi Japaniin länsimaisen tykinvalmistuksen sekä paistoi Japanin ensimmäisen leivän (!). Lopulta jouduin rippaamaan levyn ennen kuin saatoin luopua siitä, ja nykyisin jos toinen sanoo Masako to Yoritomo wa koi ni ochi, on toisen vastattava siihen tenka o te ni ireta nodesu ja tehtävä hieno käsiliike. Parisuhteeni, ladies and gentlemen. :'D En muita suomi-japani-pareja tunne (ilamoottautukaa!), mutta näin meillä.
Semmoone oli se elokuu! Mikäänhän ei elossani oo kiveen hakattua, koska neljä vuotta sitten en ollut ajastanut kännykkään hälytystä Kohtaa Maailmasi Mullistava Miyagilainen Mäni, mutta niin vain kävi, ja sen jälkeen on käynyt kaikenlaista muutakin. Joka tapauksessa tämän viimeisimmän visiittini myötä vahvistui tunteheni siitä, että minä ja japanilainen byrokratia tullaan tapaamaan vielä. Miyagi 2015 on näiltä osin loppuun käsitelty, mutta säännöllisen epäsäännölliset postaukset epämääräisistä aiheista sitä vastoin jatkuvat, joten silmäsuojelkaa blogiani lämpimästi myös tästä etiäpäin! Kiitos ja yoropiku!
Lopuksi haluan tehdä mangasuosituksen. En enää osta juurikaan mangakirjoja, koska hyllyssäni ei oo tilaa enkä tiedä, mihin survaisen ton nykyisenkään kolekshönini mikäli tästä vielä joskus Japaniin ampaisen. Japanissa käytiin aina Geossa vuokrailemassa juttuja, mutta sielläkin kokoelma oli rajallinen ja etsimäni tekeleet aina lainassa, ja täältä Seinäjoelta on vähän sanoisinko haasteellista lähteä minkään sortin mangavuokraamoon. Tänä syksynä kuitenkin ratkaisin ongelmani ryhtymällä Rentan asiakkaaksi, ja nyt voin toteuttaa epäilyttäviä mangamieltymyksiäni yksin pimeässä kännykän ruudulta. ♥___♥ Viimeisin lempparini on tämä アフォガード/Afo Guard, joka on humoristinen shoujo-manga. Päähenkilö on perus shoujo-tyyliin lukiolaismuija, joka on pihkassa rinnakkaisluokan mahtipontisesti nimettyyn rikkaaseen eliittijamppaan kykenemättä näitä tuntojaan kuitenkaan julki tuomaan, mutta muista genren edustajasta asetelma eroaa esimerkiksi siinä, että tämä muija käyttää aina koulussa hevosnaamaria. :::::::D
