Sivut

lauantai 5. lokakuuta 2013

Kamakura aamusta iltaan

Hellurei ja hellät tunteet sateisesta Tokiosta! On lauantai ja kävin just popsimassa kaakkua aikas ihastuttavan vastuuprofessorini kanssa. HY:n ja Toudain opiskelijavaihtosopimus on vielä upouusi, joten oltiin kummatkin aika pihalla, että mitä tässä nyt oikein kuuluu edes tehdä. Tästä syksystä alkaen meidän yliopistosta voi kuulemma hakea tänne ilman JLPT-ykköstäkin englanninkieliseen ohjelmaan, mutta viime syksynä se ei vielä onnistunut, joten yliopistoni ainoana edustajana täällä eteenpäin lollahtelen.

Ensi viikolla mulla alkaa koulu, tapaan professorini valitseman salapoliisiromaaneja tutkivan postdoc-tuutoritoverini sekä ilmeisesti liityn professorini tutkimusseurueeseen (miten tää edes sanotaan suomeksi?! mutta siis kenkyuukai), jossa tutkimme iloisesti kirjallisuutta. Omaksi tutkimusaiheekseni valikoitui ympäripyöreästi japanin kirjallisuuden kääntäminen, sillä harrastelen tällä hetkellä Nashiki Kahon Nishi no majo ga shinda -romaanin kääntämistä pöytälaatikkooni. Kustantamot olkaa yhteydessä, takaan että tästä tulee vielä ainakin kakskyt kappaletta myyvä megahitti sillä mulla on aika suuri suku. <3____<3

Mutta jorisen nykyisyydestäni lisää tulevaisuudessa tai muuten en koskaan saa näitä menneisyyteni kuvia alta pois. Siirtykäämme siis kamakuraisiin tunnelmiin. Pysyttelimme yhä Kanagawan prefektuurin puolella ja matkasimme Hiratsukasta Kamakuraan, jossa Kamakura-sotilashallinto piti majaansa sillon joskus ennen vanhaan 1200-luvulla.



Matkattiin Kamakuraan Hiratsukasta tällasella söpöllä vanhanajan Enoden-junalla. Räpsittiin toverini kanssa kuvia junasta aika innokkaasti ja lollailtiin, koska Japanissa tällaisen toiminnan harjoittajat tunnetaan nimellä denshamania. Luotijunan perässä laituria kiitää aina jokunen denshamania-setä järjestelmäkamera ojossa valmiina ikuistamaan junan kaikista kuvakulmista.



Aseman sammakot oli jo täysissä Halloween-tamineissa. Tää on yksi lempiasioitani Japanissa: arkkitehtuuri on paikoin kammottavaa, mutta toisaalta täällä on paljon tällasia kivoja väripilkkuja silmää ilostuttamassa. Itse oon sitä ihmisryhmää, jota ei pieni sekasotku haittaa.



Kamakurassa oli söpö Ghibli-putiikki, mutta tungos oli sellanen, ettei vaivauduttu sisään asti. Oli aikamoista taistelua napata tämä kuva ilman jostakin suunnasta eteen tupsahtavaa ihmistä.



For realz.



Toverini viittoi minut innoissaan luokseen, koska oli löytänyt ruoan, jossa yhdistyy kaikki mitä inhoan. Uni (merisiili), ikura (lohenmäti) ja shirasu (anjoviksen, sillin sekä vastaavien poikanen) yyyyyyyh. Annoin annokselle nimen jigokudon, helvettikulho. Kanagawan rannikon shirasu on erityisen kuuluisaa, mutta pidättäydyin siitä silti ihan mielelläni.



Himiööttin tollasta suu ammollaan olevaa sinistä sammakkoa aika lailla.



Edessä siintää kohde Tsurugaoka Hachimanguu (鶴岡八幡宮)! Kamakuran tärkein shintolaispyhättö se on. Ton violetin rypälekarkkikojun haju leiju liikennevaloihin saakka. Japanissa tuoksuu aina ruoka.



Shintolaiset hääseremoniat olivat meneillään. Ei oo mitään halpaa lystiä se.



Alkoholipitoisia lahjoituksia sekä tyypillinen japanilainen ryhmämatkaseurue. :D



Omikuji povasi hyvää onnea ja lupasi vieläpä, että aika on suosiollinen muuttamiselle koska vain! Mikä on mukavaa, koska muutaman päivän päästä muutin Tokioon.



Kiivettiin ylös moikkaamaan Inaria pyhätössään, kun alhaalta alkoi kuulua gagaku-musiikkia livenä. Siitä ei enää paljon tunnelmallisemmaksi lauantaiaamupäivän pyhättövierailu pääse! Kiirudehttiin alas katsomaan, ja shintolainen hääseremoniahan siellä oli alkamaisillaan.







Omnom lempiruokani kylmä sansaisoba ja jälkkäriksi anmitsu. Soba on hyvää aina mutta varsinkin nyt, kun se on uutta sobaa vähän niin kuin uudet perunat kesäkuussa.



Sobalta siirryimme bussilla seuraavaan kohteeseen, joka oli Daibutsu eli suuri buddhapatsas. Olihan se joo suuri mutta muuten aikamoinen antikliimaksi. Halutessaan patsaan sisään pääsee 20 jenin (n. 15 senttiä) pääsymaksulla. Missään ei ollut mitään mainintaa siitä, mitä siellä sisällä oikeastaan on, joten luonnollisesti uteliaisuus heräsi. Mennessä oltiin että lol lol, onkohan tää 20 jenin arvoinen kohtahan se selviää ja poistuessa oltiin että NO EI OLLU ASOKO WA HAIRUBEKI JANEEYO NANDAYO ASOKO HAIRUTTE WAKE WAKARAN 20 EN KAESEYO HAINNAYO MINNA TORAUMA DAKARA TORAUMA MAJI BIBITTA. Sisällä oli pimeää ja ahdasta ja ummehtunutta ja meno- ja paluuliikenne samoista kierreportaista ja perillä yksi rupuinen metallilaatta, josta ei surkean valaistuksen takia saanu edes kuvaa. Lähdin välittömästi kiipeämään takasin ylös, ja samaan aikaan portaita alas tuli joku kiinalainen sukuseurue, johon kuulu pari paappaa kävelykeppeineen, ja siinä seinää vasten puristuessani mietin, että tänne Daibutsunko sisään elämäni nyt päättyy. Vihdoin takasin päivänvaloon päästyäni tärisin ihan hulluna adrenaliiniryöpystä. :DD Oon 153 senttiä enkä mahtunut Daibutsun sisään. Ottakaa oppia virheistäni ja tyytykää ulkoisen olemuksen katseluun.



Daibutsusta selvittyämme ehdittiin käväistä ennen pimeän tuloa vielä Hasederan temppelissä. Hieman harmiteltiin, että mentiin Daibutsulle tuhlaamaan aikaamme kun Hasedera näköalapaikkoineen ja karppilampineen oli paljon kivampi.



Ilma oli leppoisa, joten päätettiin kävellä Hasederasta Kamakuran asemalle.



Hato saburee, legendaarisista legendaarisin Kamakuran-tuliainen, jonka säilytysrasia kuuluu keski-iän ylittäneiden rouvashenkilöiden vakiovarusteluun samalla tapaa kuin Juhlamokka-käsilaukku Suomessa. Syysuutuus Hato saburee -puutarhahanskat huvitti mua ehkä enemmän kuin olisi aihetta, toverini ei valitettavasti suostunut viemään niitä tuliaisiksi kenellekään.



Hiratsukassa ehdittiin vielä random izakayaan puoli tuntia ennen sulkemisaikaa ja sanoja säästellen ehdittiin jopa vetää nämä pöperöt (friteerattua kalmaria ja sashimilajitelma) naamaan niin, että paikalta poistumiseenkin jäi ainakin kaks minuuttia.

Siinä vasta mainio päivä. Vaikka vaikeitakin aikoja lienee edessä niin tänne kannatti palata.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti