Suomi Finland

Oon Suomessa. Täällä on paljon horsmia ja vähän valoja. Pellot on pitkiä ja ihmiset suuria. Tunnistan itsessäni kaikki paluushokin oireet. Katselen vanhoja blogikuviani ja mietin, miksi mun piti jo lähteä pois. Ikävä lempijapanilaistani ja Japania yleensäkin korventaa sieluain. Kymmenen tunnin lento ehti kullata kaikki muistot. Vuoteni oli mieletön. Tapahtui paljon enemmän kuin tänne blogiini koskaan kirjoitin. Oli kaikenlaista hupia ja vaikeutta. Opin, että voisin kaikista Japanin huonoista puolista huolimatta asua siellä. Siellä on toinen koti. Jätin sinne palan itseäni. Siellä se odottaa Kurazushin wasabi-purkissa tai conbinin sateenvarjotelineen vieressä, että haen sen takaisin.

Viimeisenä iltanani Miyagissa televisiossa pyöri Moriyama Naotaroun Natsu no owari (kesän loppu), jossa lauletaan että wasureji no hito wa utakata, sora wa yuugure (hän jota en voi unhoittaa on veden vaahtoa, iltarusko värjää taivaan). Ajoitus oli kannaltani kohtalokas. Tällainen humppahitti on kyseessä:



Huristeltiin poikaystävän kanssa Miyagista Naritaan. Oli kuuma. Naamani paloi. Poikaystävä veti tirsat Adataran tulivuoren varjossa. Itkin kerran. Enimmäkseen nauroin. Poikaystävälläni on tapana järjestää autossa livekonsertteja, joissa hän kommentoi äänensä käheäksi liikennettä ja väärää reittivalintaansa ja kusihätääni kulloinkin soivan laulun tahtiin. Conbinissa lollasin, kun löysin lehtihyllystä Kun kumppanisi ärsyttää sinua -kirjan, jonka poikaystäväni nappasi taannoin käteensä Akitassa. (Kyseinen tekele ilahdutti meitä sen verran, että tilasimme sen internetistä käytettynä, annoimme sille nimen Bible ja luimme sitä aina vuorotellen iltaisin.) Sanoin että hei kato täälä on Bible, otin sen hyllystä, laitoin takaisin ja sain käteeni mojovan viiltohaavan avaamatta koko tekelettä. Poikaystävä laittoi siihen laastarin, tökkäsi minua päähän ja sanoi baka-chan. Kaskaat ja sammakot oli vaihtuneet heinäsirkkoihin. Naritassa käytiin vipaa kertaa sushimestassa. Mentiin lentokenttähotelliin. Siihen samaan, jossa oltiin viime ja sitä edellisenä syksynä. Katsottiin televisiosta Kitano Takeshin ajankohtaisohjelmaa aivan niin kuin tavallisena lauantai-iltana. Sitten viimeinen päiväni Japanissa oli ohi.

Viimeinen aamu oli harmaa ja kuuma. Pukeuduin kollegeasuun. Poikaystävä sanoi, että näytän siltä kuin olisin salille lähdössä. En mennyt salille. Menin lentokentälle. En järjestänyt kohtausta. Viimeiset sanani olivat ittekuru ne, meen ja tuun takaisin. Turvatarkastuksen edessä jättiruudulla alkoi pyöriä lentokentän mainos mahtipontisella orkesterimusiikilla. Tunnusmusiikkini kun katosin pois näkyvistä. Itkin ja nauroin yhtä aikaa. Tämä oli jo edistystä, sillä pari vuotta sitten itkin ja laattasin, pudotin passini ja menetin muistini. Tällä kertaa olin viisumin päättämispapereita täytellessäni jo täysissä järjissäni ja ehdin ennen lentokoneeseen astumista käydä vielä kirjakaupassa ja rupatella poikaystävän kanssa puhelimessa niitä näitä. Koska tällä kertaa olin paitsi karaistunut niin myös varma asioista, jotka vielä pari vuotta sitten oli hyvinkin epävarmoja. Niinkun se, että me nähdään kohta uudelleen. Jätin Japanin tyylikkäästi pysähtymällä jokaisen ikkunan eteen vilkuttelemaan, että poikaystävä varmasti näkisi. Kuulemma olin näyttänyt siltä, että minulla ei ole hajuakaan mitä puuhaan mutta pistelen kuitenkin menemään varmuuden vuoksi. Eli siis normaalilta itseltäni.

Ja nyt oon täällä Seinäjoella komian äärellä. En tunne täältä muita kuin perheenjäseneni ja koirani. Lähestyvä graduseminaari saa minut aivovaurioon. Toisaalta olen havaitsevinani pientä positiivista muutosta psyykessäni. Oon melkoinen stressihiiri ja etukäteisjännäilijä, mutta näiden ulkomaanvuosien jälkeen oon relannut hieman. Kaikenlaista sekoilua ja mokailua on mahtunut elooni ulkomailla ja yhä vain henki pihisee. Se tuloo mikon tullaksensa!

Tässäpä kuvamateriaalia viimeiseltä matkaltani Miyagista Naritaan.

Tällä kertaa en ehtinyt riisinkorjuuta näkemään. Vielä muutama kuukausi sitten tilanne riisipellolla oli tällainen.

Matsushima pisteli parastaan.

Vanha japanilainen arkkitehtuuri on komiaa kuin mikä, mutta sitten jotain tapahtui. Pukin naama ei ehtinyt kuvaan.

Japanilaiset ei harrasta punaisia autoja. Maanteitä matkatessa suurinta hupiani on tiirailla rekisterikylttejä, koska niihin on kirjoitettu prefektuuri tai kaupunki, johon auto on rekisteröity. Missiona on bongata auto, joka on tullut mahdollisimman kaukaa. Touhokun ulkopuolella on lohdullista bongata Touhokuun rekisteröity auto ja ajatella, että joku toinenkin maalaisjuntti on täällä toilailemassa. Taannoin Fujisan-roadtripillämme olimme itkeä onnesta kun parkkipaikalla oli toinenkin miyagilainen auto ja vaihdoimme auton omistajan kanssa hyväksyvän nyökkäyksen.

Ekaa kertaa Ibarakissa! Fukushimassa mennään pitkään tunneliin, jonka päässä Touhokun vuoret loppuu ja alkaa Kantoun alanko.

Sellainen oli viimeinen automatkani Japanissa. Tässäpä vielä pari muutakin viimeinen kerta -kuvaa!

Viimeinen poikaystävälle tarjoamani ateria oli Nagasaki champon.

Laitanpa tämän ishinomakilaisen elokuvateatterinkin tähän.

Vipa kerta Toudain vesiklosetissa!

Tämä ei suinkaan ole vipa postaukseni! Seuraavassa osassa palaamme merellisiin tunnelmiin kalastusreissun merkeissä. Sata vuotta sitten toivotun elokuvapostauksenkin koitan tässä pikapuoliin toteuttaa. Sillä välin voitte jorailla tätä japanilaisen lempiyhtyeeni uuden videon koreografiaa: