Post-Toudai

Kaikki on hyvin. Näin virkkoi oppiaineemme professori, kun lähestyin häntä yön pimeydessä erinäisiä kauhuskenaarioitani sisältävän sähköpostin välityksellä. :'D Professoreilla on kaikenlaista tietoa, ehkä tämäkin tieto pitää siis paikkaansa. Vedän syvään henkeä ja koitan relata. Vuodet omillani Japanissa ovat toki kasvattaneet relaajan ja asioiden lutviutumiseen luottajan kykyjäni, mutta lähtötilanne oli sen verran kriittinen että vielä on matkaa seesteiseen mielenmaisemaan.

Erinäiset henkilöt ovat toisinaan minulle tilttailleet, kun mulla on taipumusta tuskailla kuinka asia x meni ihan paskasti ja sitten kun vedotaan että mutta sanoithan sä noin myös asiasta y joka menikin ihan täydellisesti niin totean että eiku tällä kertaa iha oikiasti. Tiedoksenne, olen tehnyt sen taas. Koko vuoden vuoroin itkin ja vuoroin lollasin heikkoa menestystäni Toudaissa, mutta pari päivää sitten postissa tuli todistus, jossa kaikkien paitsi yhden kurssin arvosanaksi oli laitettu A. Se yksi poikkeus oli fonetiikan kurssi, jonka kokeessa tyrin niin että mailasin heti HY:n vaihtokordinaattorille ja kysyin, ei kai mua eroteta vaihto-ohjelmasta kun taisin just saada kurssista hylätyn. En tosiaan käynyt hakemassa syyslukukauden arvosanoja Japanissa ollessani, koska en halunnut nähdä sitä mielikuvieni hylättyä paperilla. Nyt vihdoin paperiin katsahtaessani tämä fonetiikan arvosana oli B. Ehkä oonkin sekoitus idioottia ja älykästä ja hikaria ja laiskamatoa just sopivassa suhteessa. :D

Toudai ei siis lopulta ollutkaan niin suuri katastrofi kuin annoin itseni ymmärtää. Puhuin japania tiukoissa paikoissa ja lausuin ääneen kabuki-näytelmää. Muistan jopa, että Sugawara denjun tokan osan vipassa näytöksessä sanotaan nakeba koso wakare wo isoge tori no ne no kikoenu sato no akatsuki mo gana. En kuitenkaan oo kamalan tyytyväinen Toudain toimintaan vaihtariasioissa. Mun sensei oli sotkeentunut jokaiseen soppaan ja yhdistykseen ja komiteaan niin että siihen oli lähes mahdotonta saada yhteyttä, mikä vaikutti suoraan mun kursseihin koska vaihtarina en voinut rekisteröidä kursseja netissä vaan tarvitsin sensein leiman hikiseen paperiin. Kyseinen sensei oli jo talvella luvannut, että voin osallistua mongolin tunnille, mutta sain leiman vasta 15 minuuttia ennen rekisteröimisajan umpeutumista, ja kun kansliasta paperia palauttaessani sanottiin, ettei mun statuksella voi osallistua mongolin kurssille (jolla olin siis jo ehtinyt käymään kolme viikkoa), oli jo liian myöhäistä ottaa mitään kurssia tilalle. Sensei itsessään oli jees tyyppi, mutta söihän se miestä, että sitä sai metsästää yhtä epätoivoisesti ku tryffeliä Kauhavalta. Onneksi keväällä kabuki-kurssin sensei otti minut suosioonsa niin, että vuokseen suostuin jopa syömään simpukkaa.

Toudaissa oli vaikeaa tutustua tyyppeihin kurssien ulkopuolella, koska graduate schoolissa kaikilla oli kiirus. Tuutorinikin oli nuori gentlemanni, joka kävi töissä neljänä päivänä viikossa ja työsti siinä sivussa väitöskirjaansa, niin en viitsinyt haaskata kallista aikaansa ehdottelemalla rajuja karaokeiltamia. Yamagatassa saatoin pyöräillä tovereideni kanssa koulusta auringonlaskuun ja jäädä sille tielle, mutta Tokiossa kaikilla on omat junalinjansa ja kuvionsa. Myönnettäköön kuitenkin, etten itsekään ollut kovin aktiivisesti kenenkään kanssa kaveeraamassa, kun painuin kaikilla lomilla ja usein myös viikonloppuisin eliittikumppanini nurkkiin Touhokuun. Ja olihan mulla aina Miyagissa poikaystäväni äitee ja pari koiraa seuranani. :D

Tähän väliin vaikka vanha selfie kun aihe vaihtuu ja kuvat loppuu kesken.

Ristuksen ruma viritelmä never forget.

Tämä vipa asiani ei liity mihinkään mitenkään, mutta kansalaisopistoon hupimateriaalia kollatessani tuli vastaan tämmöinen kiva video, jossa edustaja jokaisesta Japanin 47 prefektuurista sanoo lauseen O-uchi wifi tte tottemo hayainda yo, kaiteki dakara tsunagete mite ne (koti-wifi on tosi nopea, kokeile sitä koska se on näppärä käyttää) oman alueensa murteella.



En kestä kun farkkupaitainen miyagilaishenkilö ja sen o-uchi wifi wa eragu hayaitcha, kaiteki dagara tsunagete mite keyo kohdassa 03:55 on niin liikkis ja kotoisa, Tokiossa aina kaipasin miyagilaisten hidasta ja suomalaiseen psyykeen sopivaa puherytmiä. Käytän itekin touhokulaisia murteellisuuksia niinku kero, besa, dabega ja soinnittomien konsonanttien lausuminen soinnillisena poikaystävän kanssa kommunikoidassa. :D Toinen lempimurrealueeni on Kouchi, josta antaa näytteen raitapaitainen tyttö kohdassa 01:55. Koska mulla on tylsää, tässäpä vielä lista kaikista esiintymisjärjestyksessä mikäli joku prefektuurien kanjeihin perehtymätön on jostain syystä Japanin murteista kiinnostunut: Tokio, Akita, Kumamoto, Shizuoka, Tokushima, Fukushima, Kagoshima, Aichi, Tottori, Kioto, Tochigi, Ishikawa, Toyama, Okayama, Chiba, Hokkaido, Mie, Gifu, Shimane, Nara, Kouchi, Kanagawa, Aomori, Ooita, Gunma, Ehime, Yamaguchi, Oosaka, Ibaraki, Niigata, Miyazaki, Yamanashi, Kagawa, Nagasaki, Yamagata, Wakayama, Fukuoka, Fukui, Saitama, Okinawa, Hyougo, Saga, Miyagi, Shiga, Nagano, Hiroshima, Iwate. Näin. :D Japanin televisiotarjonnan perusteella voi syntyä kuva, että Kansai olis ainoa murrealue Japanissa, mutta näinhän ei oo, vaan vuoristoisuuden ja eristäytyneen historian ansiosta murteita on joka lähtöön pienelläkin pläntillä.

Vilaaskaa myös toi aikaisempi postaukseni onegaishimasu! D: Kysymyksen ei tarvi olla edes Japani-aiheinen, vaikka Japani-aiheisiin asioihin haluan tässä blogissani toki keskittyä kun mulla ei oo lifestylea jota esitellä. Sikäli mikäli siellä on vielä joku näitä Seinäjoen yössä väkerrettyjä jorinoitani lukemassa. Lupaan mennä taas jossain vaiheessa Japaniin, älkää jättäkö mua ihan vielä. D:

PS. Ikivanhoissa kuvituskuvissa puisto Mitakassa, blogissa sata kertaa esiintynyt poikaystävän käsi (on sillä naamakin, vannon) ja loittoneva Shinjuku.