Sorosoro

Huominen on viimeinen päiväni Tokiossa. Paperilla oon tosin ollut ishinomakilainen jo jonkin aikaa, ja syömmestäin ei tainut koskaan kovin tokiolaista tullakaan. Enää täytyy pakata riisinkeitin pahvilaatikkoon ja hakea viime hetken tuliais-hiyokot Tokion asemalta (hiyoko on söpö tivun muotoinen keksi ja kliseinen Tokion-tuominen) ja sit se on menoa!

Tänään tein pienen ekskursion Kanagawan puolelle paffilaatikko mielessäin. Oon käynyt tänä vuonna useammin rautakaupassa kuin missään vaatetusliikkeessä. Se on tää glamöröösi eloni shoppailun luvatussa maassa. Just pari viikkoa sitten kuolin tylsyyteen kun poikaystäväni ei päässyt rautakaupassa selvyyteen, mikä työkalupakeista on hälle se oikea. Kiikutin eteensä kaikenlaisia työkaluja ja kysyin, että mikä tää on japaniksi. Jostain mustasta mistälie viemäriharjasta se sanoi että mikrofoni, joten luritin siihen parit suomalaiset humpat aikani kuluksi, mistä sitten kiitoksena sain sata jeniä ja kehotuksen mennä eteiseen leikkimään leluautomaatilla. Lopulta hän päätyi ehdotuksestani ostamaan kaksi työkalupakkia koska toiseen voi laittaa uistimet ja niin pääsimme pois tästä kuivuuden huipentumasta.

In any tool case, rautakauppani oli asemalla nimeltä Miyamaedaira. Miksi Miyamaedairaa ennen pitää olla asema nimeltä Miyazakidai??? Minulta menivät nämä asemat iloisesti sekaisin, ja päädyin saapastelemaan ympäri Miyazakidaita, jossa ei ollut mitään. Paitsi pachinko-halli ja sinipukuiset raksamiehet portailla ja hämärtyvän perjantai-illan varjoja mäkisellä kadulla.

Tämä on Miyazakidai. Ei ollut mitään siellä.

Paluumatkalla tuli kaatosade. Märän asfaltin ja tuntemattomien kasvilajien tuoksu. Menin sateensuojaan conbinin katoksen alle. Onnittelin itseäni, että olin tullut ostaneeksi rautakaupasta roskapusseja ja käärin kallisavoisen 200 jenin paffini niihin (meitsi ei lähde toiseen prefektuurin saakka ostamaan märkää pahvilaatikkoa!). Sitten kipitin se pääni päällä pisaroiden ali ja koitin olla törmäämättä takseihin.

Sain jopa vihdoin aikaiseksi käydä näyttämässä kalmasilmääni lääkärille. Googlasin lähimmän ihotautiklinikan, menin sinne, 15 minuutin päästä olin jo pihalla rasva kourassani. Ja silimässäni, koska rasvausprosessi opetettiin minulle kädestä pitäen. Hintaa sessiolle tuli 1100 jeniä.

Japanissa lääkkeet saa usein valmiiksi annosteltuna suoraan lääkäriltä.

En oo enää rupisilmäinen! Kiitos kortisoni ja Kitahara-sensei.

Tokion taakse jättäminen ei sureta mua liiemmin. Tykkään poikaystävästäni Miyagissa enemmän kuin näistä 13 miljoonasta tyypistä täällä. Suomeen palaaminenkaan ei oo samanlainen maailmanloppu kuin se oli kaks vuotta sitten. Asumisolosuhteeni on olleet melko stressaavia, joten ihan jees päästä vaihteeksi tuttuihin maisemiin. Asuntolassa oli kaikenlaista ongelmaa homeesta kajahtaneeseen seinänaapuriin (tyyppi sai lopulta häädön), ja Miyagissa väsähdän kun pitää skarppailla 24/7 etten mokailis poikaystäväni vanhempien nurkissa. Varsinkin obonia jänskäilen jo valmiiksi, kun sukulaisten lisäksi taloon saapuu kaikki kuolleiden esi-isien henget. :::::::::::D Koska mitään avioliittolupauksia ei oo vaihdettu, uteliaille naapureille oon homestay-vaihto-oppilas, mikä sopii minulle mainiosti. En todellakaan kaipaa koko kylän juorujen kohteeksi. Joku oli taannoin huolissaan, joudunko nyt poikaystäväni vanhemmat tavattuani vihille, niin mainittakoon nyt vielä, että en ole astumassa avioon tänään enkä huomenna enkä ensi vuonnakaan. :D Intresseissäni on tällä hetkellä valmistua maisteriksi ja puuhailla omia juttujani. Ja jos jostain syystä sinne avioliiton satamaan kuitenkin seilaisin, niin varmaan se olis sitten vaan ollut mielestäni hyvä idea. Poikaystäväni on joo ulkomaalainen, mutta samalla tavalla mä oon ulkomaalainen sille, eikä kumpikaan oo tässä sopassa vasten tahtooan tai joutumassa mihinkään. Mulla ei oo myöskään mitään halua japanilaistua. Sendaihin avattiin just Ikea. Meen sinne sunnuntaina ostamaan silliä.