Ohi on obon

Obon tuli ja oli ja meni. Itse asiassa jo viime viikolla, mutta en näitä lopun aikoja eläessäni oo oikein päässyt bloggaustunnelmiin. Mulla soi jatkuvasti päässä Mamba ja voin kertoa, että inhoni Tero Vaaraa kohtaan ei ole koskaan ollut näin väkevää. Ulkona on 32 astetta, mutta kesää ei oo jäljellä enkä saa enää tilaisuutta eikä uus ystäväkään paljon lohduttais kun vähän yli viikon päästä edessä on jälleen määrittelemättömän pitkät kaukosuhdeajat. Oon kyllä innoissani tulevasta sivutyöstäni (siis ainakin niinä harvoina hetkinä kun en ajattele lukemattomia mokausmahdollisuuksiani kauhuissani laatan maku suussa) ja riisin syöminenkin jurppii, mutta on se silti varsin ankeaa sanoa taas heipat lempi-ihmiselleni että voin mennä kotilakeuksille vanhaksi piiaksi peräkammariin hajoilemaan gradun parissa.

Niin se obon. Sukulaismummo Tokiosta joutui perumaan tulonsa, joten elooni täällä poikaystävän peräkammarissa ei tullut säröä, mutta kuumottelevat tunnelmat olivat silti jokapäiväiset. Obon on siis japaninbuddhalainen juhla, jolloin vainajat piipahtaa vanhoilla kotikulmillaan. Japanissa ero elävien ja kuolleiden maailman välillä on häilyväisempi kuin armaassa juutalais-kristillisessä kulttuurissamme, ja mua on aina viehättänyt obon ajatuksen tasolla, mutta nyt kun oon sen käytännössä japanilaisessa maalaistalossa kokenut niin ei oo kiirusta ottaa uusiksi.

Starttasimme obon-viikon shoppailukierroksella okaasanin kanssa. Kaupoissa on krääsää vähän samaan tyyliin kuin Suomessa jouluna, lähinnä kaikenlaista koristetta ja lahjaa vainajille. Lyhdyt ja kumppanit oli jo omasta takaa, joten ostettiin vaan hedelmäsettejä. Sitten oli vuorossa siivous (kotialttarin edestä imuroiminen on aina yhtä kuumottavaa, seinältä tuijottavaan keisarin katseeseen oon sentään jo tottunut) ja obon-alttarin pystytys. Jotkut koristelee kotialttarin, mutta tässä taloudessa on obon-tarkoituksiin oma bondana. Joka on valtava. En kehdannut siitä kuvia räpsiä, mutta tämän tyyppinen se oli. Nää erinäiset alttarit ja koko obon muutenkin on enemmän maaseudun juttu, Tokiossa juhlamenoihin kuuluu lähinnä muualle suuntautuva menoliikenne.

Jahka alttari oli saatu paikoilleen, asteli viereisen temppelin munkki taloon ja lurautti menemään parit sutrat. Ohagi eli azuki-pavuissa tai seesaminsiemenissä pyöritelty tahmaisa riisipallo oli tarjolla aamulla, iltapäivällä ja illalla. Yhtenä aamuna heräsin alttarihuoneesta kantautuvaan sutraan ja mietin että omg taasko se munkki on täällä ja mulla ei oo edes vaatteita päällä, mutta kyseessä olikin vain eläköitynyt koulun rehtori, joka tärkeänä henkilönä koki tehtäväkseen tulla ihan pyytämättä ennen aamukahdeksaa lausumaan tai hänen tapauksessaan yskimään pari sutraa, joista hän muisti ehkä puolet. Tässä kiteytyi obonin stressaavuus. Täällä landella on tapana kiertää koko naapurusto polttaakseen alttarilla suitsuke talon vainajille. Tapa on tosin jäämässä pikku hiljaa unholaan, eikä sitä harrasteta enää edes naapurikaupunginosassa, mitä en laisinkaan ihmettele. Monta päivää jonkun on oltava koko ajan paikalla pitämässä vahtia, koska ihan mihin kellonaikaan tahansa paikalle saattaa pamahtaa joku esi-isän puolituttu. Useimmat kävi vaan kääntymässä ja jatkoi heti seuraavaan taloon, mutta sitten oli niitä, jotka vaan puhui ja puhui ja siinä ei emännän auttanut muu kuin myötäillä ja toivoa, että tämä henkilö tajuaa joskus lähteä poiskin. Poikaystävänikin joutui käyttämään yhden kesälomapäivänsä näiden vieraiden viihdyttämiseen. Otousan puolestaan oli aamusta iltaan tällä suitsukekierroksella. Talon mummo kiersi joka vuosi talosta taloon mopolla aina kuolemaansa saakka, mutta kukaan ei koskaan tullut kysyneeksi montaa käytännön seikkaa, joten osittain mummo vei tämän tavan hautaansa, ja se tuskin enää siirtyy tuleville sukupolville. Tulin siis todistaneeksi kuolevaa kansanperinnettä.

Iltaisin auringon laskiessa poltettiin portin pielessä valkeaa, jotta vainajat löytäisi tien perille. Kuulemma entisaikaan otousan oli leikkinyt samalla ilotulitteilla (siis niillä sädetikun tyyppisillä kepeillä, jotka kuuluu japanilaisten lapsosten kesään), nyt hätyyteltiin vaan hyttysiä ja toivottiin, että lehdet muuttuu tuhkaksi nopeasti ja päästään äkkiä sisälle. Viereisen talon portilla ei poltettu tulta ollenkaan. Jokien varsilla uitetaan vielä lyhtyjä, mutta ainakin täällä Shindenissä obonin perinne hiipuu ja katoaa iltaan.

Ennoo jaksanut arkista eloani viime aikoina kuvailla. Tässäpä aiheeseen liittymättömät kuvituskuvat kalastusvälinekaupasta. :------D

Kotimaista muotoilua.

Tyyppejä, jotka ovat saaneet kalansaaliin.

Tyyppi, joka haaveilee kalansaaliista.