Sinne ja takaisin

Hello world! Meikämamma on täällä taas! Onsen ei ole minua nielaissut eikä fugu lamaannuttanut, vaikka joku siellä näin veikkailikin. :D Kaikenlaista on ollut ja mennyt. Kävin isänmaassamme komian äärellä tekemässä Hienoja Suomalaisia Tekoja: katoin Satuhäitä, kävin Citymarketissa collegeasussa ja tekonahkakengissä ja sain slaagin kun puolen litran limpsapullon hinta oli kivunnut yli kahden euron (täällä hinta on 88 jeniä eli 60 senttiä). Ja hain Kauhavalta itelleni polkkatukan! Tämmönen hyvinsyönyt loimulohikin rantautui petiini:

Ruumis on veljeni enkä tappanut häntä vaikka siltä ehkä näyttääkin, this I swear!

Takaisinkin tulin. Sain pienessä laskuturbulenssissa vaihteeksi elämäni matkapahoinvoinnin kun intouduin kurkkimaan vierustoverini ikkunasta paikalleen jähmettyneitä meren aaltoja, ja pitkiä olivat ne minuutit ennen kuin pääsin kiiruhtamaan kohti lähintä lentokenttä-wc:tä perinteisissä ylenantamistarkoituksissa. Passintarkastus sentään oli sutjakka toimenpide nyt kun ei rekisteröityneenä asukkaana tarvinnut mennä viidensadan matkalaisen kanssa samaan jonoon. Täällä on tapahtunut pientä kehitystä ulkomaalaisasioissa viime vuosina. Kun vielä asuin Yamagatassa, piti väliaikaisesti maasta poistuessaan hakea etukäteen lupalappu maahanmuuttovirastosta (joita ei edes ole kuin suurimmissa kaupungeissa), kun taas nykyään riittää, että ilmoittaa lähdön yhteydessä lentokenttäviranomaisille tulevansa viisumin voimassaoloaikana takaisin ja laittaa pari rastia ruutuun. Ei kolmea eri luukkua ja kymmentä leimaa vaikka ollaan Japanissa, ihmeitä tapahtuu!

Tokiossa sarastaa kevät. Astuin junaan, aurinko välkehti mustilla tiilikatoilla ja pastoi suoraan sisään. Sadat ume-puut kukassa sadoilla pihoilla. Juna tulee riisipellolta kaupunkiin, tuhannet parvekkeet ja tuhansilla parveikkeilla tuulessa liehuvat pyykit. Jäin pois Shibuyassa ja eksyin???? Kun tupsahdin vahingossa ulos jostain kummallisesta paikasta enkä sitten osannutkaan sieltä enää letlagissa ja parin tunnin lentokoneyöunilla kotijunani sisäänkäynnille. Bodailin 20 kilon kapsäkkejäni erinäisiä portaita ylös ja alas (ei tartte auttaa Suomi Finland!!!) kun joku lounastaukoinen salarynuoriman sitten bongasi ahdinkoni ja seurasin hänen viitan lailla hulmuavaa mustaa trenssitakkiaan ihmismassan halki katuojasta Shibuya Mark Cityn hoodeille.

Maanantaina lähden Tokiosta kymmeneksi päiväksi Miyagiin. Pelaamaan pleikkaria ja tsiigailemaan huonekaluja poikaystävälleni, joka muuttaa kolmeksi vuodeksi kotitaloonsa mummonsa vanhaan huoneeseen. Oon niin helpottunut, että sen ensimmäinen työkomennus onkin Shiogama ihan Sendain lähettyvillä eikä se kaikkien pelottelema Kesennuma melkein Iwaten rajalla, jonne ei oo tsunamin aiheuttamien massiivisten tuhojen takia saatu vielä uutta junarataakaan aikaiseksi. Toisin kuin Suomessa, jossa on jotenkin sosiaalisesti hyväksyttävämpää ottaa rahaa valtiolta kuin omilta vanhemmiltaan, täällä on ihanteellista muuttaa opiskelujen jälkeen takaisin vanhempiensa taloon keräämään rahaa, koska täällä ei oo mitään muuta taloudellista turvaa kuin oma suku ja omat säästöt. Unohtamatta että asunnon vuokraaminen maksaa: normaalin takuuvuokran lisäksi täällä vuokranantajelle tulee yleensä maksaa ns. kiitosraha eli reikin, jonka määrä saattaa vastata usean kuun vuokraa ja jota ei vuokrasuhteen päätyttyä palauteta.

Poikaystäväni on valtion leivissä, ja valtiolla miinuspuolena on ensimmäiset kymmenen vuotta työpaikan alati vaihtuva sijainti prefektuurin sisällä, joten siinä ajassa ehtisi maksaa aika monet suolaiset kiitosrahat. Muuten valtio on japanilaiseksi työnantajaksi melkeinpä inhimillinen: työpaikka on turvattu hamaan loppuun saakka, terveydenhoito pelaa, sairauskorvausta saa, alkuaikojen jälkeen lomaakin on ja meribiologit ovat vieläpä niin epäsosiaalisia että turhanpäiväistä pakkoryyppäämistä pomon kanssa on monia muita aloja vähemmän. Näistä virkamieseduista nauttiakseen pitää läpäistä oman erikoisalan sekä yleistietämyksen kokeet, haastattelu ja psykologiset testit. Talouskuplan puhkeamista edeltänyt kulttuuri elinikäisine työpaikkoineen on enää mennyttä aikaa vain, ja nykysukupolvella on edessään pätkätöiden värittämä epävarma tulevaisuus. Siksipä vakaa virka valtiolla on pieni lottovoitto, ainakin jos arvostaa elämässään enemmän pieniä kivoja juttuja kuin suuren suuria rahoja.

Lopuksi vielä ikivanhoihin tunnelmiin! Yhtenä helmikuisena aamuna Tokiossa satoi lunta. Ja päivänä. Ja iltana. Ja yönä. Asuntolan pihassa kukkivan aprikoosipuun oksat painui lumen alle. Kaupunki ympärillä oli kaaoksessa. Itse istuin asuntolahuoneessani näpyttelemässä kirjallisuusesseetä.

Yhtenä iltapäivänä poikaystäväni soitti ja sanoi että Yamagatan yliopiston biologian rakennus on tulessa ja graduesitelmätilaisuus peruttu. Siellä paloivat tutkimuslaitteet ja -myrkyt. Lollasimme tovin. Yamadai on kunnostautunut uutisotsikoissa sen jälkeen kun sieltä lähdin. Viime vuonna pidätettiin mm. yksi henkilökunnan jäsen rattijuoppoudesta, yksi lääkisopiskelija itsensäpaljastelusta ja yksi opiskelija asuntoon tunkeutumisesta, koska oli juovuspäissään mennyt vahingossa sisään väärästä ovesta. Yliopiston tutkimuksia ei ehkä lainata tieteellisissä julkaisuissa, mutta skandaalinsa alkavat olla jo maankuuluja.

Korealainen toverinikin kävi kylässä. Puolitoista vuotta sitten kuumana syyskuun päivänä itkettiin Yamagatan juna-asemalla ja sanottiin nähdään taas. Ja siinä me nyt seisottiin Komaba-Toodaimaen McDonaldsin valokyltin kajossa monta kuunkiertoa myöhemmin. Monet toiveet käy lopulta toteen, luulisin. Mentiin junalla Shinseniin etsimään ruokapaikkaa mutta löydettiin vaan lovehoteleja ja kun ne vihdoin loppui niin oltiinkin kävelty Shibuyan valoihin. Mentiin izakayaan, jossa tilasin umeshun niin kuin aina ennenkin. Paljon on muuttunut ja paljon ei. Muisteltiin kaiholla Yamagata-aikoja ja rageiltiin japanilaisen yhteiskunnan epäkohtia.  Jieun on monella tapaa kohtalontoverini täällä. Puhutaan keskenämme japania ja ollaan sopeuduttu Japani-eloon aika hyvin, mutta lopulta ollaan kumpikin aina ulkomaalaisia. Ulkomaalaisuus on sellanen tunne jota ei omassa maassaan oikein voi ymmärtää.

Jieun palasi Yamagataan ja meitsi juoksi tapaamaan senseitäni. Sensein työhuoneen käytävän ikkunasta näkyy taivas ja Shibuyan pilvenpiirtäjät. Aika kului ja senseitä ei kuulunut. Katselin Shibuyaa horisontissa ja ajattelin että lol, aika kauas oon tullut Kauhavalta. Taivas tummeni, sensei tuli takki auki juosten käytävää, hoki hengästyneenä Shiiri-san aaaaa omatase shimasta Shiiri-san aaaaa gomennasai omatase shimashita, tiputti kirjapinon pöydältä ja sanoi mennään syömään kaakkua. Istuttiin Toodain kahvilassa lusikoimassa kaakkua. Sanoin että yhyyy en tajunnut semantiikalla mitään koska oon niin paska japanissa joten keskeytin, saanko potkut yhyy. Sensei sanoi että lol. Että ongelma ei oo japanissani vaan semantiikassa. Ja että riittää jos käyn yhdellä tai kahdella kursilla. Miks en voinut kuulla näitä sanoja jo syksyllä??????? Kaikenlaisessa murheessa ja stressissä olen jälleen aiheetta kierinyt.

Yamagatassakin piipahdin. Kävelin yöbussiajelusta nuutuneena aamukuuden valossa kaupungin halki korealaisen toverini kämpille. Ajattelin käydä pieneksi toviksi pitkäkseni kotatsun sisään. Havahduin sieltä neljältä iltapäivällä kun korealainen toverini jyskytti ulko-ovella ja halusi päästä sisään kotiinsa. Tässäpä parit aamukuuden tunnelmat:

Ehdin olla Yamagatassa päivän kun lunta alkoi tulla joka tuutista. Tuntitolkulla raskasta räntämäistä lunta, joka ei hievahtanut kolalla minnekään. Koko itäinen Japani oli kaaoksessa ja Yamagatakin joutui pariksi päiväksi saarroksiin. Kaikki tiet etelään ja itään oli poikki lumen ja lumivyöryjen takia ja junakaan ei liikkunut. Säätiedotuksessa välkkyi kaikki mahdolliset varoitukset lumivyöryistä koviin aaltoihin. Hetken jopa näytti siltä, etten ehtisi mitenkään Toohokusta lennolleni, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Yamanashissa ja Naganossa matkalaiset yöpyivät autoissaan vielä siinäkin vaiheessa, kun junaliikenne Yamagatasta etelään vihdoin alkoi.

Olin paikalla Yamagatan asemalla kun viikonlopun ensimmäinen shinkansen vihdoin saapui laiturille. Ilmassa oli urheilujuhlan tuntua kun valtava massa juoksi matkalaukkuineen ja korkokenkineen ja kävelykeppeineen kohti junaa niin kuin konduktööri olisi ollut siellä odottelemassa setelitukun ja tuulikoneen kanssa. Tunnelma hieman latistui kun puu kaatui raiteille Fukushimassa ja kaikki Yonezawan kautta tulevat junat peruttiin. Itse olin yrittänyt ostaa paikkalippua juurikin tällaiseen peruttuun junaan, mutta joku oli kaksi sekuntia nopeampi. (Shinkansenissa on siis erikseen junalippu, joka käy mihin tahansa junavuoroon, ja paikkalippu joka käy vain siihen vuoroon johon se on varattu.) Ensin harmitti, sitten lähinnä tanssahdutti koska paikkalippuni oli Shinjoon kautta tulevaan junaan. Tanssahtelu loppui Fukushimassa kun Miyagissa oli vaarallinen myrskytyyli ja piti odottaa sitä kautta tulevaa junaa kolme tuntia. Katselin kuinka lumi kinostui jollain paikallisasemalla ja ajattelin että huhheijakkaa. Lopulta olin asuntolalla puolen yön jälkeen, ja kuudelta aamulla olin jälleen tienpäällä.

Nyt jetlagin tarjoamalle keskiyön kauppareissulle ja misosoppa tulille! Kuulemiin,

- Meikäsiirimamma